40 vuotta sellon soiton professorina Sibelius-Akatemiassa, on siinä elämäntyötä kerrakseen! Arto Noraksesta on siis kyse, vaikka varmaan lukijani nimen jo tiesivätkin. Intoonnuin eilen menemään Noraksen eläkkeelle siirtymisen juhlistamiseksi järjestettyyn konserttiin, kun sellon soitto on niin ihanaa. Hän jää eläkkeelle kevätkulukauden jälkeen. Ajattelin, että en kirjoita kokemuksesta pläjäystä, mutta pakko on. On sitä turhemmistakin kirjoitettu. Konsertti oli osa Sibafestin ohjelmaa ja taitaa jäädä ainoaksi festarin seuratuksi tilaisuudeksi. Katso kaunis kuva Noraksesta. Alakuvassa Noras keskellä soittamassa viime kesäisellä Naantalin musiikkijuhlien ohjelmaan kuuluvalla matkalla Riikaan ja Saarenmaalle.

 

 

Noras on aloittanut vaikuttamisensa SibAssa jo kuusivuotiaana, minkä jälkeen hän on ollut talosta poissa vain armeijavuoden ja neljä vuotta Pariisissa opiskelemassa. Professorina hän aloitti 27-vuotiaana ja kertoi kuulleensa kahvijonossa toisten professorien nimittävän häntä pojanklopiksi. Sanoi nyt olevansa uusista professoreista samaa mieltä. 60-luvulla Pariisi oli ollut sellonsoiton Mekka ja opetuksen taso korkea. Hän on sittemmin itsekin jakanut tietoa ja taitoa yhtenä maailman merkittävimpänä sellon soittajana. Johtaahan hän Paolon sellokisaa ja on mukana useissa kansainvälisissä sellokilpailujen tuomaristoissa. Hänellä on ollut kaikkiaan 75 oppilasta, jotka ovat levittäytyneet  kaikkialle maamme musiikin opinahjoista. Se on hänen mielestään yksi syy, miksi opiskelijat tulevat tänä päivänä kaikkialta maasta. Vaatimattomana miehenä hän ei mitenkään omaa osuuttaan korostanut, vaan puhui ylipäätään SibAn hyvästä tasosta. Kysymykseen, mitä kokemus on tuonut, Noras vastasi, että taitoa opettaa. Hän sanoi SibAn kovasti muuttuneen, mutta yllättävää kyllä, hän ei moittinut hallintoa. Radion tämän päivän haastattelussa hän tuntui ymmärtävän senkin, että opetussuunnitelmaan on otettu paljon yleissivistävää, vaikka se vie aikaa soiton harjoittamiselta. SibA on ainoa musiikin yliopisto, joten sen on kannettava vastuunsa vähän turhankin laajasta opetuksen kirjosta.

Konsertti alkoi Noraksen itsensä esittämällä Krzysztof Pendereckin sävellyksellä Divertimento. Kaunista tietty, erityisen vaikuttava oli nopea scherzo-osa. Pendecki ja Noras ovat monivuotisia ystäviä, säveltäjä saapuu henkilökohtaisesti Kuhmoon ensi kesänä. Konsertissa kuultiin toinenkin Pendereckin sävellys, PolishRequiem – Agnus Dei kahdeksan sellistin esittämänä. Oikein upea sekin. Norkasen jälkeen lavalle astui neljä sellistiä, sitten kuusi Total Sello Esemblen muodossa, sitten kahdeksan ja lopuksi 30. Spiikkerinä toimi Hannu Kiiski.

Sello on erityisesti miesten soitin siinä missä viulu on naisten. SibAssa on sellossa aina ollut miesenemmistö opiskelijoista. Ja näkyihän se lavalla. Mukana oli muualta tuttuja, esimerkiksi Kuhmossakin joka vuosi esiintyvä Martti Rousi. Myös Tuomas Lehto kuuluu Kuhmo-soittajiin. Nuori Samuli Peltonen soitti lähes kaikissa kokoonpanoissa, hän on Helsingin kaupunginorkesterin soittajia. Esiintyjät olivat siis kaikki Noraksen oppilaita. Vanhin oli 1,5 vuotta sitten päässyt eläkkeelle HKO:sta, nuorin oli 17-vuotias opiskelija, 17 vuotta oli joukossa pisimpään ollut Noraksen oppilaana, soittajista lyhyin opiskeluperiodi Noraksella oli 3 kuukautta. Mukana oli usea soittaja myös Radion sinfoniaorkesterista. Kiiski totesi, että uudessa musiikkitalossa tulee KHO:n, RSO:n ja SibAn sellistejä olemaan yhteensä 75, mahtaisi se olla hienoa kuulla semmoista yhteissoitantaa. Mukana oli soittajia myös Tampereelta, Lahdesta, Kuopiosta ja Turusta. Kokoonpanoissa ykkössellisti vaihteli ja suuressa 30 sellon juhlaorkesterissa se oli tämä 17-vuotias opiskelija. Hieno veto! Noras soitti keskellä, siis oppilaidensa ympäröimänä, ei johtajan asemassa. Varsinaista orkesterin johtajaa ei ollut lainkaan, ja hyvinhän tuo kävi ilmankin.

 

Kuultiin Kalevi Ahon HAHE – Pieni fantasia neljälle sellolle, jonka hän oli säveltänyt sellisti Timo Hanhiselle. HAHE.n kirjaimet sisältyvät sellistin nimeen. Kiiski sanoi Ahon sanoneen, että hän tulee säveltämään muillekin sellisteille ja nimeksi tulee aina jotakin sellistin nimeen liittyvää. Rousille sävelletty teos on sitten varmaan ROSI, arvelen ma. Kuultiin Pjotr Tsaikovskia, Manuel de Fallaa, Heitor Villa-Lobosia, Einojuhani Rautavaaraa, Aulis Sallista ja Julius Klengeliä. Fallan Tulitanssi oli repivää vauhdikasta menos. Lopuksi kuultiin 30 sellon soittavan Joonas Kokkosen Sellokonsertto – Adagio, jonka Noras oli kantaesittänyt jo ennen professoriksi tuloaan. Sallisen mukaan se on valoisaa musiikkia, jota kaipaus varjostaa. Sellojen lisäksi kuullaan aivan loppupuolella myös lautasia. Noras mainitsi sen olevan Sibeliuksen viulukonserton jälkeen eniten soitettu kappale. Loppupuolen 30 sellon esitykset olivat aivan mahtavia, määrällä on siis väliä. Klengelin Hymnus ja Kokkosen sellokonsertto soivat kuin äärettömän meren mainingit, joista joku sävelkulku aina nousee yläilmoihin vetäen toisia perässään.

Illan solistina esiintyi sopraano Piia Komsi, jolla on ennen laulututkintoaan sellon soiton diplomi SibAsta. Hän soitti itsekin 30. sellistin kokoonpanossa jossain takapultissa. Hänellä on tosi hieno ääni, joka notkeasti siirtyilee ylärekisteristä alas ja takaisin. Brasilialaisen Villa-Lobosin Bachianas Brasileirasin Ariaan kuuluu alkuun ja loppuun sanaton aariaosuus. Sävellyksessään hän pyrkii yhdistelemään Bachia ja brasilialaista musiikkia. Tuttuakin tutumpi, mutta niin kaunis. Lopun sanatonta aariaa kuunnellessa mietin, että miten on mahdollista tuottaa ääntä suu kiinni ja kaiken lisäksi vielä kirkasta, eikä mitään muminaa. Dansa-osassa sellot pulppuilivat sopraanon taustalla kuin loputon kiehuva lähde. Voit käydä kuuntelemassa aariaa Barbara Hendricksin laulamana. Vertailun vuoksi voit valita jonkun toisenkin esittäjän. Konsertin meininki oli rentoa ja turhan tärkeilemätöntä alusta loppuun.

 

Lopuksi henkilökohtaisuuksiin! Konsertin lopussa Noras kukitettiin isolla orkideakimpulla, muut soittajat saivat punaisen ruusun. Yleisö nousi seisaalleen taputtamaan illan juhlakalulle. Konsertti kuulosti hyvältä myös tänään sohvalta radiosta kuultuna. Byrokraatti ei koskaan saa kokea sitä varmaankin huikaisevaa tunnetta, että yleisö taputtaa nimenomaan hänelle. Muistioita ei levitellä nähtäville eikä niiden näyttämisestä vaadita encoreita. Upea muistio, esiin vielä kerran ja taputukset nousevat kattoon! Ei, ei, ei. Professorikin pitää jäähyväisluentonsa. Ajattelin taannoin, että kutsun yliopistolaiset katsomaan luentosaliin, kuinka kirjoitan virkaurani viimeisen muistion. Luovuin, arvelin, että puhtaasta kateudesta nouseva huumorini ei tulisi ymmärretyksi.