Olen käynyt Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyissä ties kuinka kauan. Käynti sopivasti katkaisee paluumatkan mökiltä kotiin. Tuleehan siinä ylimääräisiä kilometrejä, mutta tauko on aina paikallaan. Näyttely keskittyy nykytaiteeseen, mitä se sitten onkaan. Menossa on 17. vuosi. Tämänkesäinen Ilona Valkosen kuratoima näyttely vei ajatukset sen kummemmin yrittämättä menneisiin vuosiin, jolloin näyttely oli esillä milloin minkinlaisessa tilassa eri puolilla Mänttää. Tarkistin netistä, että vuonna 1995 teokset olivat esillä keskustassa sijaitsevassa kerrostalossa. Näyttely jäi mieleen vitriinissä olevasta täytetystä kissasta ja siitä, että yksi huone oli päällystetty pumpulilla. Kissa inhottavuudellaan aiheuttikin sitten muutaman vuoden katkon käynneissä. Muutama vuosi sitten näyttely sai pysyvät tilat tyhjentyneestä tehdaskiinteistö Pekilosta. Arvelen, että tulevina vuosina tulen verranneeksi kaikkia Pekilon näyttelyitä viime kesäiseen Otso Kantokorven kuratoimaan näyttelyyn, joka oli mielestäni tasapainoinen ja hyvä. Nyt jälleen kerran ihmettelin taideteosten edessä. Katselin vasta nyt tarkemmin kuvataideviikkojen nettisivuja tässä osoitteessa. http://mantankuvataideviikot.fi/ Olisi kyllä kannattanut tutustua ennen käyntiä, suurin tietämättömyys olisi karissut.



Olen tykästynyt Pekilon tiloihin, hieman robusteihin vanhoja rakenteita säilyttäneisiin korkeisiin halleihin ja pieniin eri tasoilla sijaitseviin matalampiin huoneisiin. Monipuolisesta tilasta löytyy sopivia loukkoja erilasille teoksille. Pimeät videotilat on sijoitettu eri puolille rakennusta. Portaiden nouseminen ja laskeminen antaa katsojalle pientä fyysistä rasitetta keskittymisen välillä. Aina ei kyllä voinut olla ihan varma, katsooko taidetta vai nurkkaan unohtuneita laatikoita ja säkkejä. Vasta lähtiessäni huomasin, että tuloaulan vastakkain olevat rakennusrappuset ovat taideteos. Netistä selvisi, että kyseessä oli Antti Oikarisen teos kunnon ”duchampilaiseen” tyyliin. Toinen yllätys oli rakennuksen eräänlainen parveke, jonne kyltti ohjasi näyttelyn jatkuvan. Tila oli kuitenkin täynnä laatikoita ja säkkejä. En löytänyt kylttiä, joko siis olin väärässä tilassa tai oikeassa, mutta en ymmärtänyt sitä taiteeksi. Usein tulee hieman hutera olo siitä, pysähtyykö katsomaan jotain palopostia ja huomaakin äkkiä sen olevan paloposti eikä taideteos. Eihän kukaan vain nähnyt? Näyttelyn nimi Löytäjä saa pitää kuvastaa hyvin esillä olleita teoksia, sieltähän voisi napata jonkin vanhan nukkeraiskan tai lumilapion mukaansa, eikä kukaan huomaisi. Siitähän ei kuitenkaan ollut kyse, vaan siitä, että katsoja tunnistaa teoksista itselleen tuttuja esineitä ja saa siten ”pitää” ne.







Näyttelyssa oli useita installaatioita, muutamat rakennettu kaikenlaisesta kaatopakoilta ja romuvarastoista kerätyistä tavaroista. Siltä siis minusta näytti. Yllä Emma Hellen Taidehistorian muistiinpanot 1951-2012 ja Jussi Juurisen Kaivertamisen ilo. Mukana oli muutama kollaasi, lehdistä leikatuista paperinpaloista ja kuvista koottuja ja taiteeksi nimettyjä teoksia. Nyt oli kyllä ilkeästi sanottu. Annettaneen anteeksi, yritänhän minä kuitenkin oppia koko ajan. Toisaalta pidin kyllä Heli Vehkaperän kollaaseista, erityisesti teoksesta Sad Silver automatic, suuri joukko huutavia ukkoja, mikähän hätä niillä oli. Metallisia ukkoja löytyi myös yhden kollaasin raamin päältä. Nurkassa pyöri dioja, jolla Vehkaperä esitteli laajemmin tuotantoaan. Kiinnostava. Luin netistä, että taiteilijalla on kiintoisa suhde julkisuuteen. Hän toistaa teoksissa omaa nimeään kuin suuri legenda, kuitenkaan diasarjassa ei ole yhtään ainoata kasvokuvaa.





Isoon halliin oli rakennettu korkeille jaloille eräänlainen lautamaja, se oli Olli Keräsen Serious Staff. Ylös sai kiivetä omalla vastuulla ja pitihän siellä käydä. Sisällä oli ainoastaan valkoinen laatta nojaamassa seinää vasten. Pidin kyllä teoksen nimestä, useinhan sitä ihan vakavissaan asetutaan toisten yläpuolelle pää tyhjää täynnä. Oli mukana myös installaatio, josta kovasti pidin, nimittäin Jenni Ropen Löydökset todettiin kattaviksi oli tasapainoinen ja kaunis, eikä niin täyteen pakattu kuin suurin osa muista. Yhteen pimeään huoneeseen mentäessä ilman täytti vanha tutusta kuulostava ääni, joka osoittautui diojen klonksutuskseksi koneessa, eipä sellaista ole aikoihin nähnyt. Skriini oli seinällä, mutta lattialla multakasan päällä istui erilaisia nukkepareja. Kyseessä oli Linda Granforsin ja Aura Hakurin teos Spelunca Muier, mitä se sitten tarkoittaakaan. Korokkeella olevalta tuolilta olisi saanut tarkastella diakuvien vaihtumista. Luin nyt, että kyse oli äitiydestä ja naiseudesta, en olisi kyllä arvannut. Tila oli niin pimeä, että en saanut kuvia.







Jaksoin katsoa kokonaista kaksi videota alusta loppuun. Toisessa Sanna Saarikosken See Paris and Die –teoksessa nuori nainen vaeltelee Pariisissa paperisilmät teipattuna omien silmien päälle. Näkikö tämä nainen liian paljon, vai eikö hän auki jähmettyneine silmineen nähnyt kerrassaan mitään? Video on näytetty myös Mäntän kirkon taidemessussa. Toinen video oli kaunis, Guido van der Werven teos nimeltään Nummer vier. I don’t want to get involved in this. I don’t want to be part of this. Talk me out of it. Videon ensimmäisessä osassa mies soittaa  Chopinia lautalle astetulla pianolla. Toisessa vaiheessa jokea pitkin kulkee laiva, jolla kuoro laulaa ja orkesteri soittaa, olisiko ollut joku Bachin oratorio. Kun laiva on häipynyt mies posahtaa kuvan ylälaidasta veteen, vain pärskeet jäävät näkyviin. Oliko se liian kaunista, niin että tekijä ei halunnut olla siinä mukana?





Kyllähän minä kaunistakin löysin, niin kuin näyttelyn nettiesittelyn etusivulla oleva Marjatta Holman Alku. Myös Eeva Peuran Paperikivet (yllä) oli tavattoman kaunis. Yllättävä veto oli Heikki Marilan teos M.L., seinä täynnä Martti Lutherin kasvokuvia. Marilaa olen viimeksi nähnyt korjaamolla, jossa gallerian seinät peittyivät ihanilla kukkamaalauksilla. Luettuani netistä havaitsin todella, että Lutherin kasvot hajosivat tai vääristyivät joissakin kuvissa samalla tapaa kuin kukka-asetelmat. Katseen vangitseva seinä. Myös Suzanna Aspin Installaatio (yllä) oli kiinnostava. Maalaukseen oli kohdistettu kirkas valo ja isoa maalausta saattoi pyörittää, jolloin valo muutti kuvion luonnetta. Jukka Rusasen öljytöistä (alla) myös pidin, öljyväritöitä oli muuten kokonäyttelyssä todella vähän. Selatessani netistä taiteilijoiden tietoja tulin ajatelleeksi, että joku taiteilija voi kärsiä siitä, että näyttelyyn mahtuu vain yksi tai kaksi teosta. Sitten katsoja, niin kuin nyt minä, menee ja tuomitsee teoksen. Laajemmin tuotantoa katsottuaan taiteilijasta tulee toisenlainen ja täydempi kuva, mukaan mahtuu myös tällaista ymmärtämätöntäkin katsojaa miellyttäviä teoksia.



Yksi huomio vielä, johon en oikein pääse sisälle, ovat nämä teosten englanninkieliset nimet. Onhan niitä kohdattu aiemminkin. Joko on niin, että taiteilija elää niin kansainvälisessä maailmassa, että englanti on luonteva kieliympäristö. Silloinhan on pakko nimetä teokset englanniksi, koska aina ei löydy hyvää vastaavaa ilmaisua suomeksi. Tai sitten ajatellaan, että eipä tarvitse kansainvälisille markkinoille mennessä kääntää. Tai sitten se on pelkkää snobismia. Ihan miten vain, kyllä se sopii, muutenkin tunnen liikkuvani minulle vieraassa maailmassa. Ei koko ajan, mutta osin.