Helsingin sanomien arvostelussa 24.9.2015 Suvi Ahola sanoo Sofi Oksasen uusimman romaanin Norma olevan perinteinen rikosromaani, mutta että siitä puuttuu kunnon imu. Minä en ole asiantuntija luonnehtimaan romaania muuksi kuin romaaniksi. Oksanen kertoo haastatteluissaan lähteneensä kirjoittamaan modernia novellia Tähkäpäästä, mutta huomanneensa tekstiä olevan yli sata sivua. Romaanihan siitä siis tuli. Oksanen on kiinnostava persoona myös muutoin kuin kirjoittamisensa kirjojen kautta, häntä on vaikea kategorisoida. Itse välillä petyn hänen esiintymiseensä, välillä olen valmis taputtamaan. Juuri siksi hänen kirjojaan luen ja siksi hänen mielipiteitään kuuntelen.

Päällimmäisenä ajatuksena on tietysti Oksasen oma valtaisa tukka, aihekin tuntuu siis luontevalta. Minusta se on rohkea ja rehellinen lähestymistapa. Hän on kiinnostunut tukasta ja ylipäätään naisen olemuksen ympärillä pyörivistä teollisuuden aloista. Hän tietää paljon hiusalasta, hän tietää myös paljon toisesta vielä kipeämmästä naiseuteen liittyvästä kaupanalasta, kohdunvuokrauksesta. Romaanissa näihin kaikkiin liittyy rikollista toimintaa. Oksanen painottaa haastatteluissaan, että naiset kehitysmaissa joutuvat myös myymään hiuksiaan saadakseen rahaa. Sama liittyy kohdun vuokraustoimintaan. Näistä Oksanen on punonut jännittävän ja ainakin minulle aivan uusia näköaloja avaavan, hengästyttävän romaanin.

Lukijalle läväytetään ensimmäisillä sivuilla hautajaiset ja niissä joukko ihmisiä, joiden sukulaisuussuhteista ja yhteyksistä tuntuu olevan vaikea saada selvää. Vähitellen esiin nousee päähenkilö Norma Rossi, hänen romaanin alussa kuollut äitinsä Anita ja Lambertin rikollisklaanin jäsenet, isä  Max ja lapset Marion ja Alvar. Lambertin lasten äiti Helena on Anitan hyvä ystävä, hän näyttäytyy selvimmin Anitan tyttärelleen jättäneiden kirjeiden kautta. Maxin uusi venäläinen vaimo Alla on löytynyt tukkabisneksen myötä. Keskeinen henkilö on Norman kuollut täti Eva, joka omaa samanlaisia yliluonnollisia tukkaan liittyviä kykyjä kuin Norma. Romaanissa liikutaan Helsingissä, Vaasankadulla ja muualla Kalliossa. Tapahtumat keskittyvät Norman kampaamoon Tukkataikaan, joka on erikoistunut tukan pidennyksiin. Anitan tultua irtisanotuksi, hän saa töitä kampaamosta ja hänen mukanaan kuvaan tulee Norman yliluonnollisen nopeasti kasvava tukka, jota kampaamossa käytetään erinomaisen laatunsa vuoksi. Tukan kuvitellaan tulevan Ukrainasta. Oksanen rakentaa romaaninsa taitavasti. Alussa on kiertelyä ja kaartelua, henkilöt tulevat tutuiksi vähitellen, heidät yhteydet toisiinsa, heidän osuutensa tapahtumien eteenpäin viemiseen. Vähitellen kuva alkaa selvitä. Norman äidin jäämistöstä löytyneet videot ja kirjeet yhdistävät historiatapahtumat nykyisyyteen.

Minulla oli lukiessani suurimman osan aikaa hieman kiusaantunut olo. Naisen ruumiin ympärillä pyörivä bisnes, hiustenpidennykset, rakennekynnet ja silikonit ovat sen verran outoja, etten oikein osaa suhtautua niihin vakavana liiketoimintana. Oksasen haastattelujen mukaan sellaisesta kuitenkin on kyse. Ja kun kyseessä ovat hyvät liikeideat, myös rikollinen toiminta tulee helposti kuvaan mukaan. ”Tarjoamme vain materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät taskuihinsa niistä saadut setelit. He johtavat, he omistavat, he ostavat vähänkin menestyneet yritykset heti.”  Erityisen hankalaksi tunsin oloni kirjan käsitellessä kohdunvuokraukseen liittyvää bisnestä ja  ’lapsitehtaita’. Kirjassa puhutaan kohdunvuokrausturismista, jolle Oksasen haastattelujen perusteella löytyy todellisuuspohjaa.  Julkisuudessa kirjan erityisyydeksi on useimmiten esitetty Norman tukan yliluonnollinen kasvu. Tukkaan liittyy myös muita yliluonnollisia kykyjä. Norma tietään kohtaamistaan ihmisistä paljon sellaista, mikä yleensä pysyy salassa. Mielenkiintoiseksi koin sen, että alkusivujen jälkeen tämä sadunomainen piirre muuttui ikään kuin  ’normaaliksi’. Onhan rikollinen bisneskin minulle eräänlaista ’satua’, koska tunnen sitä niin huonosti.

Oksaselta odotettiin Viro-kirjojen neljättä osaa ja yllätyttiin, että Norma onkin jotain aivan muuta. Toisaalta jo Baby Jane käsitteli seksibisnestä, lääkkeiden väärinkäyttöä, huumeita, väkivaltaa ja mielenterveysongelmia. Niitä kaikkia on Normassakin ja osaa ilmiöistä kaikissa Oksasen kirjoissa. Oksanen liikkuu luontevasti elämän varjopuolilla, mitä auttaa hänen perusteellinen perehtyneisyytensä käsittelemiinsä asioihin. Normassa minua ihmetytti Oksasen suvereeni tuntemus erilaisista ruoka-aineista ja lisäravinteista. Luontevaa sinänsä, kyllähän yleisesti tiedetään, että ihmisen elintavat näkyvät hiuksissa.

Kieli on taattua Oksasta, soljuvaa ja värikästä. Yllättäviä hyvin kuvaavia asioiden rinnastuksia on yltä kyllin, kuten seuraavassa: ”Sodan ajattelu murensi hänestä kovuuden kuin marengin lautaselle.” Kieli on ilmauksissaan välillä suorastaan inhorealistista, kuten: ”Vaaleissa tuoleissa viipyi vielä edellisen irtisanotun hiki, käsinojissa näkyi sormenjälkiä, kohtaloaan odottavien puristavasta otteesta irronnutta rasvaa.” Huolesta rapeana –tyyliset ilmaukset ryydittävät tekstiä.

Oksanen on markkinoinut Normaa aiemmin koetusta poikkeavalla tavalla. Hän järjesti Aleksanterin teatterissa kirjan julkistamistilaisuuden. Kieltämättä itsekin vähän hämmennyin. Mutta miksipä ei, järjestetäänhän elokuvillekin ensi-iltoja. Ovatko kirjallisuus, musiikki, teatteri ja ooppera mielessämme niin vakavaa kulttuuria, niin että siihen ei sovi Oksasen kaltainen markkinointi. Hyvin kuitenkin tiedämme, että kaikkia näitä mainostetaan kuten mitä tahansa tuotetta, miksei siis myös näin. Nyt sitten odotetaan Normaan perustuvaa elokuvaa, teatteria, ehkä oopperaakin.