Sitä fundeerailimme Hannelen kanssa viime viikolla Galleria Sculptorissa, vaikka olimme kumpikin lukeneet Hesarissa 11.8.2010 olleen Anu Uimosen jutun ja oikeastaan sen innoittamana tulleetkin näyttelyyn. Vai saimmeko kimmokkeen pikemminkin toisen näyttelyn kuraattorin Otso Kantokorven persoonasta? Mehän fanitamme häntä. Tavallaan. Toinen kuraattori on virolainen kuvanveistäjä Villu Jaanisoo, jonka autonrengasgorillan kaikki muistavat, vaikka eivät ole sitä luonnossa nähneetkään. En minäkään. Näyttelyn nimi on Julkisen veistotaiteen museo. Niin, mikä oikein oli näyttelyn idea?

 

Galleriaan oli tehty kolme isoa oikeiden patsaiden kokoista valkoista veistosta, Marskin hevosen pää ja takamus palkilla jaettuna, rauhanpatsaan jalat ja Manta takaapäin. Manta on itse asiassa aika pieni, kun taas rauhanpatsaan jalat ovat kauhean isot ja tietysti hevonen vaikutti tosi suurelta. Muutoin mukana näyttelyssä oli paljon kipsistä tehtyjä pienoismalleja, vanhoja ja uudempia, mukana myös erilaisissa kilpailuissa mukana olleita ehdotuksia. Kiersimme näyttelyn ensin ilman luetteloa veistos veistokselta ja totesimme, että emme me niitä kovin hyvin tunnistaneet. Sitten haimme luettelon ja kiersimme näyttelyn uudelleen. Eikä se luettelo paljon meitä auttanut, koska mukana oli runsaasti sellaisten veistosten kilpailuluonnoksia, joita emme ole luonnossa nähneet. Tämä ymmärtämättömyys menee tietysti ihan omaan piikkiimme.

Näyttelyssä oli vain muutama sellainen kipsiluonnos, joiden toteutuksia olemme tottuneet katselemaan, esimerkkinä J.L. Runeberg. C.E. Sjöstrandin Kullervon puhuu miekalleen -patsaan toki muistimme, senhän kuvasin Helsingin kaupunginpuutarhasta muutama vuosi sitten näillekin sivuille. Martti Aihan tunnistaa helposti, mukana oli luonnos Ruoholahdessa olevasta Rumbasta. Samoin tunnistimme Eila Hiltusen Sibelius-monumentin. Mukana oli useita Ateneumin fasadin patsasluonnoksia, nekin Sjöstrandin käsialaa. Totesimme että, että Risto Rytin patsaskilpailussa toiseksi tullut olisi ollut toteutettua ”kehikkoa” kauniimpi. Hämmästelimme myös sitä, että niin monet veistokset kuuluivat Mikkelin taidemuseolle.

 

Galleriassa jaossa olleessa lehdistötiedotteessa on paljon kysymyksiä: Miten isokokoinen veistos voi muuttua näkymättömäksi asetuttuaan osaksi kaupunkitilaa? Mitä temppuja ruumiinosien suhteille pitää tehdä, jotta ne saadaan epäluonnollisuudessaan näyttämään nimenomaan luonnollisilta? Mikä on pientä ja mikä isoa ja suhteessa mihin? Miten veistos luo paikan henkeä? Miksi joistain veistoksista tulee kohtauspaikkoja? Miten veistosten kanssa viihdytään? Mitä veistokselle tapahtuu kun siitä tulee turistinähtävyys? Emme kyenneet sanomaan, miten tämä näyttely auttaa vastausten löytämisessä. Lähdimme näyttelystä siis hämmentyneinä näyttelyn funktiosta ja siitä, mikä osuus eri kuraattoreilla oli tässä näyttelyssä.

Luin nyt Hesarin arvioinnin uudelleen. Kantokorpi penää lisää keskustelua. ”Julkisten veistosten kohdalla jokamiehen kritiikki on oikeutettua, koska ihmiset pakotetaan elämään niiden kanssa.” Voihan se olla, että näyttely tulee toimimaan keskustelun synnyttäjänä. Hieman epäilen, olisi pitänyt olla enemmän pienoismalleja toteutetuista ja hylätyistä rinnan, siitä sitä keskustelua saataisiin. Keskustelun syntymistä olisi edesauttanut myös, jos mukana olisi ollut muutama tietokoneella tehty kuva esimerkiksi siitä, millaiselta Hakaniemen tori näyttäisi, jos sinne olisi pystytetty se valtaisa kaariveistos. Kiintoisa olisi myös kuva Kansallisteatterista, jonka edessä mietiskelee kubistinen Aleksis Kivi. Yllä esitetyt kysymykset ovat sinänsä kiintoisia, mutta missä sitä keskustelua tullaan käymään. En usko, että Hesari tulee paljon ihmisten mielipiteitä julkaisemaan, vaikka Kantokorpi tavallista matti meikäläistä puolustaakin. Pitäisiköhän mennä Taiteiden yönä Sculptoriin ja pyytää häntä täsmentämään ajatuksiaan?

 

Saattaapa olla, että tämän kirjoitettuani intoonnun menemään 19.8. Galleria Forsblomille Manolo Valdesin näyttelyn avajaisiin, jonne meitä houkuteltiin käydessämme siellä ennen Sculptoria. Valdes on siis tämä, joka taannoin toi leveähelmaisia rautanaisia Espan puistoon. Yllä osa Pasi Karjulan ja Marko Vuokolan Olo –teosta, jossa on 22 osaa Hietalahden altaan ympäristössä sekä Matti Hauptin Kohottava voima Eiranrannassa, nimet löysin mainiosta patsassivustosta, joka löytyy täältä.

Lisäys: Taidelehden 4/2010 päätoimittajalle tuli näyttelyssä surumielinen olo. Hän toteaa, että näyttelyn tunnelma kyllä vaihteli arvokkaan ja absurdin välillä, mutta samalla hänelle selvisi, että tällaista ei enää tehdä. Kilpailuihin ei tehdä enää kipsiluonnoksia. Julkisia veistoksia rakennetaan tai valmistetaan tilaan. Näyttely jättikin haurauden ja menetyksen tunnun. Ehkä se on lopullista rehellisintä muiston pysyvyyttä Taide muistuttakoon siitä, että kaikella on aikansa.