Ovat Mikki Kuntun Senaatintorille ja Eduskuntataloon tehtyjä valotaideteoksia. Eilen käväisin avannossa ja tänään pakkanen pisti vauhtia valoteosten kuvaukseen. Kannattaa muuten käydä katsomassa, erityisesti Suurkirkko. Monipuolisempi kuin viime vuonna ja musiikki mahtavaa. Kuvien laatu on huono, sormet jäässä!

Olen tässä siirrellyt viime vuoden pläjäyksiä paperiversioksi, ja laskeskellut eri taidemuodoista kirjoittamieni pläjäysten määriä. Lukumääräisesti eniten näytän käsitelleen kirjallisuutta (23), toisena tulee kuvataide  (12) ja kolmantena teatteri (10). Musiikkipläjäyksiä on kahdeksan, oopperaa kuusi, tanssia neljä sekä elokuvaa ja yleisiä kumpiakin kaksi. Lukumäärät eivät osoita taideteosten kokonaismäärää, koska samassa pläjäyksessä olen käsitellyt useita teoksia. Hassuin esimerkki on Kuhmo, yksi kirjoitus ja kymmeniä konsertteja. Oopperoitakin löytyy lisää muiden sisältä ja kirjoja yhdestä pläjäyksestä tavallisesti useampia. Mahdollinen lukijani antanee anteeksi tällaisen määrällisen arvioinnin, jäi päälle työelämästä. Hyväksyn myös lukijan naureskelun tekstiin tunkevalle itsekehulle.

 

Sen nyt kyllä voi todeta, että elokuva on jäänyt varsin vähälle harrastuneisuudelle. Joulutraditioon espoolaissukulaisten kanssa kuuluvana elokuvana katsoimme Saiturin joulun, ensimmäinen näkemäni 3D-kuva muuten. Onhan sieltä jäänyt muutama teatterikokemuskin kirjaamatta, esimerkiksi Kansallisessa näkemäni Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha. Ja tulihan se Kari Hotakaisen Ihmisen osakin luetuksi. En pitänyt, vaikka miehellä on sana hallussaan. Saattaa olla poikkeuksellinen arvio kirjasta. Sen sijaan pidin valtavasti television musiikkiohjelmasta Neljä vuodenaikaa, jossa kevättä soitteli japanilainen, kesää australialainen, syksyä amerikkalainen ja talvea meidän Pekka Kuusistomme. Picassokin on mainitu vain ohimennen! Sanon tässä lisäksi sen, että Ateneumin ystävien Picasso-illassa saimme kuohuviinin painikkeena paahdettuja kivettömiä taateleita, jotka oli kääritty pekoniin. Makoisia!

 

Joulunaikaan kasaantui kirjoja, joista en tullut kirjoittaneeksi mitään, esim. Raija-Liisa Mäkelän Minä, muilutetun tytär. Sieltä kopioin tähän yhden neukkuvitsin. Eräs henkilö lähetteli matkoilta kotiinsa kortteja, joissa luki: ”Terveisiä vapaasta Varsovasta. Rabinovitsch; Terveisiä vapaasta Prahasta. Rabinovitsch; Terveisiä vapaasta Budapestistä. Rabinovitsch. Terveisiä Wienistä. Vapaa Rabinovitsch.” Olihan se kiintoisa kirja. Oli kirjastosta sattunut matkaan Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret. Kirja kertoo Elina Vaarasta ja Katri Valasta. Mukana kulkee muitakin tulenkantajia, mm. Olavi Paavolainen, Lauri Viljanen ja Yrjö Jylhä. Kirjasta poimin seuraavan huomion: Kaarlo Koskimies oli yliopistossa luennoillaan todennut, että oli mielenkiintoista nähdä, kuinka nainen kirjoittaa naisesta – hän on nimittäin pohtinut Aino Kallaksen kirjoja. ”On tuo Koskenniemi sietämätön, kirjoitin minä Laurille kotiin päästyäni ja asia pohdittuani. Koko ajan kun kuitenkin tapahtuu, että mies kirjoittaa miehestä”, sanoo Elina Vaara. Olin itse aikoinani alleviivannut Suomen kirjallisuuden yhden sivun lähes puhki. Siinä mies Koskenniemi kehuu, miten herkästi Juhani Aho, mies siis hänkin, oli kirjannut naisen sielun syvimmät syöverit kirjassaan Papin rouva.

 

Onhan tämä kirjoittelu enemmänkin tällaista jutustelua, ei mitään varsinaisen syvällistä  taideteosten todelliseen olemukseen pureutuvaa. Usein kirjoitan juttuni vielä niin hätäisesti jälkeen, että mahdolliset lehtiarvostelut tulevat vasta jälkikäteen. Joskus lisäilen virkkeen pari, useimmiten en. Hitaampi työstäminen antaisi mahdollisuuden lisätä asiantuntemusta, joskin on hauskaa katsoa myöhemmin, miten oma arvioni eroaa varsinaisen kriitikon arviosta. Kritiikkiportti –sivusto  mahdollistaisi useammankin arvioinnin käyttämisen. Kirjallisuudessa on useimmiten päinvastoin, paljon ostan ja lainaan kirjoja juuri arviointien perusteella. Muutamia plogeja seurailen, osa niistä on ihan kiinnostavia. Niin kuin nyt tämä kuvataiteilija Tiina Marjeta, jossa olen välillä käynyt kuuntelemassa erilaista musiikkia. Suosittelen myös tätä Sivistyneiden parissa liikuskeluun voi auttaa tämä  ja kaduilla selviämiseen tämä Kauniita rakennusnäkymiä voi haeskella täältä

 

Muutamaa taidelehteä seuraan, niiden musiikki-, kuvataide- ja teatteriarvostelut ovat erityisen kiintoisia, edustavathan ne jonkinlaista auktoriteettia alallaan. Esimerkiksi Juha-Pekka Hotinen sanoo Teatteri –lehdessä 6/2009, että taiteet – teatteri etunenässä, ovat liian turvallisuushakuisia ja liian sidottuja menneeseen. Hän kritisoi taiteita siitä, että tekijät eivät ole teoreettisesti kovin sivistyneitä, he eivät tunne riittävän hyvin oman taiteenlajinsa historiallisia ja käsitteellisiä ehtoja. Taide muuttuu: siirrytään transmediaan – verkkoon, kännyköihin ja ties vaikka minne muualle. Hän ennustelee, että tulevaisuudessa ohjelmia pääasiassa tilataan serveriltä tietokoneeseen ja lopulta puhelimeen tai sirun kautta suoraan päähän. Varmaan niin. Sukulaispojallenikin oli äitinsä ostanut ihan oikeita elokuvalippuja joululahjaksi, jotta tämä kavereineen menisi oikeaan elokuvateatteriin. Avatarkin kun oli hetimiten katsottu netistä. Ja yöaikaan tietysti.

 

Miksi sitten oikein kirjoittelen näitä pläjäyksiä? On mielenkiintoista pistää ajatuksiaan paperille, niitä joutuu siinä ikään kuin jäsentämään. Tietysti on vielä monin verroin antoisampaa päästä analysoimaan jotakin taideteosta, kirjaa, näytelmää, oopperaa jonkun saman kokeneen ystävän kanssa. Sellaisesta keskustelusta nautin. Mutta koen oppineeni tästä kirjoittelusta, sekä taiteen tuntemuksessa että kirjoittamisen taidossa. On mielenkiintoista yrittää rakentaa esimerkiksi kirjasta teksti, joka jollakin tavalla pyrkii kokoamaan kirjan sanomaa, ei vain seuraile sisältöä alusta loppuun. Semmoista olen parhaillaan rakentamassa Donnerin Bergman –kirjasta. Olen teettänyt netissä pläjäyksia varten kuvaamistani taideteoksista myös kaksi kuvakirjaa. Arvelen, että sitten kun tämä viuhtominen laimenee, tulee olemaan kiintoisaa tarttua kirjoihin ja pohdiskella kokemaansa ja näkemäänsä. Sitä voi tehdä myös makuuasennossa tarvitsematta vääntäytyä koneen ääreen.

Miltä sitten taide-elämäni uusi vuosi näyttää? Tarjontaa on aivan poskettomasti, suorastaan. Kirjastot ovat täynnä kirjoja, tahtia ei haittaa, vaikka oma Kallion kirjastoni on remontissa, ei se lakkautuslistalla ollut Vallilakaan kaukana ole. Näyttelyt niin taidemuseoissa kuin gallerioissakin vaihtuvat solkenaan. Teatterit tarjoavat toinen toistaan kiinnostavampia esityksiä, aina ei tosin ehdi lippujonoon vaikka eläkeläinen voi olla passissa jo aamu yhdeksältä. Ooppera lähettelee tarjouksiaan ja Rondossa on sivukaupalla musiikkitilaisuuksia. Ja tuleva kesä taas täynnä musiikkifestareita! Jos olisi riittävästi harrastusta, voisi analysoida näin maallikkoperspektiivistä kulttuurilehtiä. Kotiin tulevien ohella lisää löytyy Kiasmasta ja Kaapelitehtaalta ja onhan noita kirjastoissakin. Olisi kiintoisaa käväistä tutustumassa vähän tarkemmin erilaisiin kulttuuritiloihin, kuten Korjaamoon. Divareihinkin voisi tehdä kierroksen. Mielessä on käväissyt, että kevään tulleen voisi kierrellä Arabianrannassa ja tutkailla alueen ympäristötaidetta. Kameraa voisi käytellä Hietaniemen hautausmaalla syreenien kukinta-aikaan. Ja, ja …

Elämän keveästi ottaminen, se vasta rankkaa on. Tosi on niin!