Otsikon ilmauksilla kuvaa J.M. Coetzee itseään vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa Kesä, jos nyt sitten kirjan John Coetzeeksi nimeämä edesmennyt päähenkilö on kirjailija itse. Kukapa tietää, tämä on taas näitä faktaa vaiko fiktiota –ongelmia. Joka tapauksessa näytetään kirja nimetyn Coetzeen omaelämäkerrallisten kirjojen sarjan kolmanneksi. Kirjan alaotsikko on Kohtauksia syrjäisestä elämästä. Edelliset ovat vuonna 1997 ilmestynyt Poikavuodet ja vuonna 2002 ilmestynyt Nuoruus. Ne on suomentanut Seppo Loponen ja tämän viimeisimmän Markku Päkkilä. Nobelin kirjailija sai vuonna 2003. Kerrankin luin kirjoja oikeassa järjestyksessä. Varatessani Kesän varasin samalla edelliset, jotka tulivat tietysti heti. Muutama vuosi sitten ilmestyneitä kirjoja kun ei lueta niin paljon. Kuvat ovat Kiasman taannoisesta Afrikka-näyttelystä.

Goetzee on syntynyt valkoisena Etelä-Afrikassa. Maastaan mies ei pääse irti. Hän muuttaa oppikoulun käytyään Englantiin. Kesässä mies on palannut takaisin Etelä-Afrikkaan, nyt Amerikasta. Elämäkertatietojen mukaan Coetzee on opiskellut Amerikassa, vaikka Nuoruus sijoittuukin Lontooseen ja Englannin maaseudulle. No, eipäs sorruta pikkumaisuuksiin, mies pakeni kotiaan ja ahdistavaa äitisuhdettaan ja palasi myöhemmin takaisin ja asettui äidin kuoltua elämään isänsä kanssa. Kun kaksi kirjaa täytyy äiti-poika –suhteesta, viimeisimmässä nousee esiin ahdistava isä-poika –suhde. Kirjassa Kesä eräs hänen naisystävistään kysyy, onko hänellä lapsia, hän vastaa itse olevansa lapsi, koska asuu isänsä kanssa.

Poikavuodet kirjasta käy ilmi että Coetzee lukee paljon ja aloittaa runojen kirjoittamisen jo kouluaikana. Nuoruuskirjassa John kirjoittaa päiväkirjaa, joskus totta, joskus sepitettyä. Hän lukee edelleen paljon, kirja sisältääkin paljon mielenkiintoisia kirjallisuuspohdintoja. Hän haluaa lukea mahdollisimman paljon, ennekuin lähtee Eurooppaan, jotta ei tarvitsisi saapua sinne maalaistollona. Nuoruuskirja on paljolti oman itsen, maailman, kirjallisuuden, kirjoittamisen pohtimista kuin tapahtumien kerrontaa. Ollaan jo selvästi lähempänä kirjailijuutta, joka todentuu sitten Kesässä. Kesässä tulee Poikavuosiin lisää informaatiota hänen sukutaustastaan ja siitä, miten paljon hän poikkeaa kaikista muista. Hänen kirjoittamistaan ei oteta todesta. Kirjojen sisällöistä ei kerrota, vain hänen kirjallisuutta koskevista pohdinnoistaan. Kolmannessa kirjassa todetaankin, että saattaa vaikuttaa oudolta, että elämäkerrassa sivuutetaan päähenkilön kirjoittaminen. Niinhän siinä todella käy. Se on varmaan jonkun muun kuin kirjailijan itsensä tehtävä.

Kaksilapsinen Coetzeen perhe asui Worcesterissa 150. kilometrin päässä Kapkaupungista, jossa ei ollut muuta kuin muurahaisia, kärpäsiä, riesaksi asti kirppuja. Koulussa hän on erilainen, lähtöisin luonnottomasta ja häpeällisestä perheestä, jossa lapsia ei lyödä, jossa vanhempia ihmisiä sinutellaan, jossa kukaan ei käy kirkossa ja jossa pidetään joka päivä kenkiä. Poika ei saa selkäsaunoja, lukee kirjastosta kirjoja ja jää kotiin sairastuessaan, sellaista eivät muut pojat tee. Kotona poika on kiivasluonteinen itsevaltias, koulussa lammas, nöyrä ja lauhkea.  Äiti on vankin asia hänen elämässään. Äiti on kallio, jolla hän seisoo. Ilman äitiä hän ei olisi mitään. Äiti on aina kotona, laatikkomaiseen lähiötaloon vangittuna, äidillä ei ole koko päivänä muuta tekemistä kuin lakaista ja siivota.  Isän asema perheessä oli pojalle hämärä. Hänelle ei ole edes selvää, millä oikeudella isä ylimalkaan oli perheen parissa. Isä käy töissä, eikä osaa tehdä mitään kotona. Pojan kasvaessa hänelle selviää, että isä juo, menettää työpaikkansa ja äidin on mentävä töihin.

Koulussa on valittava uskonto, poika valitsee katolilaisuuden, koska se vapauttaa uskontotunneista. Paljastumisen pelko niin kotona kuin koulussa on koko ajan selän takana. Poika pitää venäläisistä enemmän kuin amerikkalaisista, siinäkin hän on poikkeus. Taas yksi salaisuus, mitä hyvänsä hän itse halusikin, se oli salattava. Poika ei vielä tajua, millaisessa maassa hän asuu. On valkoisia ihmisiä, värillisiä ihmisiä ja alkuasukkaita, joista alkuasukkaat ovat alhaisimpia ja pilkatuimpia. Kirja on oivallinen kuvaus siitä, miten lapsi opettelee elämään maailmassa, jonka tapahtumien syitä hän ei ymmärrä. Se selviää, kun pitää mennä oppikouluun. Vaikka hän on aina menestynyt hyvin koulussa, häntä ei hyväksytäkään äidin valitsemaan kouluun, he eivät ole riittävän rikkaita. Poikaa katolilainen poikakoulu ei haittaa, mutta äidille se on katkera pettymys. Hän innostuu kirjoittamisesta, mutta opettaja ei oikein hyväksy hänen juttujaan.

Poika rakastaa Tilaa, Voelfonteinia, joka kuuluu Son-sedälle, hän käy tilalla isän kanssa kerran pari vuodessa. Hän rakastaa siellä kaikkea.  Tilalla vallitsee englannin ja afrikaansin sekamelska, poika pitää siitä. Poika kokee, että hänellä on kaksi äitiä, oma äiti ja tila, mutta ei yhtään isää. Lapsuus on erilaisuuden kokemista, äidin tuttuutta ja turvallisuutta, vähittäistä heräämistä ympäristölle. Murrosikä tuo ongelmia: ”Hänellä on koko ajan hämmentynyt olo. Hän ei tiedä, minne kohdistaa katseensa, mitä tehdä käsillään, miten hallita ruumistaan, millainen ilme valita.” Kun koulu on käyty, on selvää että kotoa täytyy päästä pois, se on liian ahdistava.

Teoksen Nuoruus päähenkilö on John, sama henkilö tietysti kuin Poikavuosien Poika. John on muuttanut pois kotoa ja alkaa opiskella matematiikkaa vailla kunnianhimoa, haahuilee opinnoissaan. Äiti pyrkii edelleenkin vaikuttamaan hänen elämäänsä, äidin kanssa on käytävä kirjeenvaihtoa, vaikka ei haluaisi. ”Hän on hoikka ja rentojäseninen mutta samalla veltto. Hän haluaisi olla puoleensavetävä, mutta tietää ettei ole.” Hän joutuu antamaan opetusta, selvitäkseen taloudellisesti. John alkaa runoilla, kokeilee myös proosaa. John muuttaa Lontooseen, kolkkoon kaupunkiin, siten hän vapautuu joutumasta armeijaan. Haahuilu opintojen parissa jatkuu, samoin naissuhteet. Vähitellen vuosien kuluessa hän lakkaa kaipaamasta, eikä hän enää ikävöi salaperäistä naista, joka kirvoittaisi hänessä intohimon tunteita. John hakeutuu olosuhteiden pakosta maaseudulle töihin, ohjelmoijaksi. Ohjelmointi vie hänet välillä Cambridgeen, hän nauttii työskentelystä kirjastossa. Aktiivinen kirjoittaminen alkaa, tutustuminen kirjallisuuteen on jatkunut koko ajan. Etelä-Afrikka on hänelle kuin myllynkivi kaulassa. Hän haluaa vapautua siitä keinolla millä hyvänsä, jotta voisi ruveta hengittämään. John hankkii naissuhteita, on avuton, ajautuu yhteisasumiseen, vaikkei varsinaisesti halua. Nainen katoaa. John tekee toisen naisen raskaaksi, tämä hankkiutuu lapsesta eroon, omatoimisesti ilman Johnin myötävaikutusta. Naissuhteet ovat hänelle selvästi tärkeitä, mutta hän ajelehtii sinne tänne. Vaikka John on sotkeutunut ihmissuhteissaan, hän kyllä huomaa, että maa on kuohumistilassa.  

Kesässä John on siis palannut takaisin synnyinmaahansa. Kirja poikkeaa tekniikaltaan kahdesta muusta, jotka ovat olleen kertomuksia Pojasta ja Johnista. Päähenkilö on sama John, mutta häntä lähestytään muiden kautta. Vincent-niminen mies tekee tutkimusta edesmenneestä Nobel-palkitusta kirjailija Coetzeesta. Hän haastattelee neljää naista ja yhtä miestä. Haastatteluista käy ilmi, että haastattelija sortuu kirjaamaan myös omiaan, jota haastateltavat protestoivat. Haastattelut ovat todella mielenkiintoista luettavaa, lähestymistapa on mainio. Kirjan alussa ja lopussa on Johnin päiväkirjamaisia muistiinpanoja ja päiväämättömiä katkelmia. Joissakin muistiinpanoissa on vielä lisähuomautuksia otsikolla Kehitettävää. John on siis ilmeisen tietoinen persoonallisista puutteistaan ja kehittämisalueistaan. Kiinnostava tapa lähestyä omaa menneisyyttään, välillä tuntuu kuin kirjassa kerrottaisiin enemmän näistä naisista, joista yksi on Johnin serkku, kuin Johnista. Voisiko tästä vetää sen johtopäätöksen, että kirjailijalla on ilmeisiä vaikeuksia kirjoittaa omaelämäkertaansa, joen hän lähestyy sitä ikään kuin kiertoteitse. Sekin on tietysti yksi piirre hänen syrjään vetäytyväisyydessään, joka osoittautuu olevan yksi hänen luonteenpiirteistään.

Kuva, jonka Kesä antaa Johnista, ei ole miellyttävä. Hänestä eivät pidä lapset, eivätkä koiratkaan. Hän asuu isänsä kanssa, koska hänellä ei ole muuhun varaa. Hän ei saa kunnon töitä, koska hän on turhantärkeä. Hän elää sillä säälittävällä palkalla, jonka isä saa varastotöistä. Hän ei ole ulkonaisesti viehättävä. ”Hänellä ei ollut vähääkään seksuaalista vetovoimaa. Ihan kuin hänet olisi ruiskutettu päästä varpaisiin jollain neutraloivalla aineella, kastrointiaineella.” Haluaako Coetzee naisten kautta kertoa siitä, miten naiset kokevat kuuluisan kirjailijan vetovoiman ulkoisista puutteista huolimatta. Eräs nainen toteaakin, että Coetzeen romaanit kertovat naisten vaikeuksista rakastua mieheen. Onko se siis hänen ikiomaa elämänkokemustaan? Ovatko taiteilijamiehet sellaisia? ”…he eivät voi tai halua antaa itseään kokonaan siitä yksinkertaisesta syystä, että heillä omasta mielestään on jokin salattu ydin, jota heidän on säästettävä taiteensa tähden.” John kiinnostunut ruumiillisesta työstä, mistä syystä hän korjailee jatkuvasti isänsä taloa. John haluaa olla vapaa. ”Hän oli päättänyt olla eksistentialisti ja romantikko ja vapaa sielu. Ongelmana oli, ettei se ollut sisäsyntyistä, joten hän ei osannut olla sellainen.” Johnin afrikaaneri-identiteettiä pohditaan moneen otteeseen. Se oli hänelle arka paikka, käy ilmi sekä Poikavuosissa että Kesässä. Hänestä tuli erittäin varovainen, käpertyi kuoreensa kuin kilpikonna. John on piinallisen tietoinen maansa epäkohdista. ”Kuinka paeta tätä saastaa? Se jäytää tutuksi tulleella tavalla kuin rotta, hellittämättä, ja jättää jälkeensä rumasti märkivän haavan. Piston omassatunnossa.”

Teokset on kirjoitettu vakavasti otettavaksi, mutta kevyen hauskasti, jopa itseironisesti. Erityisesti Kesässä on paljon Etelä-Afrikka –problematiikkaa. Wikipedan (uskaltaako luottaa) mukaan hän toimi Englannissa viettämänsä ajan jälkeen Kapkaupungissa professorina, mutta muutti eläkkeelle jäätyään Australiaan. Hänen mielestään valkoisen oikeus asua Etelä-Afrikassa perustuu petokseen, siirtomaavalloitukseen. Uskoako kirjojen luomaa kuvaa Coetzeesta? Ja onko sillä väliä? Kenen tahansa menneisyyden kuvaus on enemmän tai vähemmän sepitettä, ei muista, ei halua muistaa, haluaa antaa itsestään tietyn kuvan. Niinhän se on nykykuvienkin kanssa. Syystä tai toisesta Coetzee haluaa antaa itsestään kuvan, joka on varsin negatiivinen. ”Hänen kirjansa eivät myyneet kovin hyvin, eikä hän koskettanut suuren yleisön sydäntä. Julkiselta kuvaltaan hän oli kylmä ja ylimielinen älykkö eikä hän edes yrittänyt muuttaa sitä,” sanoo hän siis itsestään. Kirjoista Kesä on kaikkein mielenkiintoisin juuri ristiriitaisuutensa vuoksi. Kesän haastattelija sanoo, että ”minua ei kiinnosta lopullinen tuomio Coetzeesta. Jätän sen historian huoleksi. Minun tarkoitukseni on kertoa tarina eräästä vaiheesta hänen elämässään, tai jos ei yhtä tarinaa niin monta tarinaa monesta näkökulmasta”. Sellainen kirja juuri on. Suosittelen.

Lisäys: Arto Virtanen kirjoitti Kanavaan pitkän ja mainion arvostelun Kesästä. ”… kun ihminen elää kirjailijana ja kirjansa henkilönä useitakin rinnakkaiselämiä, ja kun ihmiset usein todellisessa elämässäkin elävät valheellisesti sitä koskaan huomaamatta, on ehkä sekundääristä jäädä miettimään, mikä tästä kaikesta on tapahtunut vain pään sisällä ja mikä tullut kantapään kautta.”