Kirja on José Saramagon ja sen on suomentanut Sanna Pernu. Kertakaikkisen viehättävä kirja. Ricardo Reisi on 16. vuoden Brasiliassa olon jälkeen Lissaboniin palannut lääkäri ja pöytälaatikkorunoilija. ”… lääkäri heti kun vain ryhtyy harjoittamaan ammattiaan, joidenkin mielestä hän on myös runoilija, jos hän vain joskus antaisi suurella vaivalla kirjoittamansa säkeet toisten luettaviksi,…” Hän asettuu asumaan hotelliin, jossa muiden vieraiden tapaan joutuu johtajan ja muun henkilökunnan silmätikuksi, ajautuu suhteeseen hotellin siivoojan kanssa, muuttaa vuokra-asuntoon ja häipyy viimeisellä sivulla elämästä. Teoksen otsikko antaa jo aavistaa, että tapahtumat sijoittuvat vain Reisin viimeiseen vuoteen. Loppupuolen tapahtumat antavat lukijalle viitteitä siitä, millainen loppu voisi tulla kyseeseen. Se on kuitenkin yllätys ja jätän siksi kertomatta.



Lääkäri Reisi on yksinäinen mies, eikä kirja anna yksiselitteistä selitystä sille, miksi hän on muuttanut Brasiliaan ja miksi palannut. ”Oli mielessä asioita, joita ei voinut lykätä.” Oletettavasti vallankumouksellisiin tapahtumiin osallistuminen on ollut syynä kumpaankin muuttoon. Reisillä ei oikeastaan ole yhtään ystävää. Hän on hyvää pataa hotellin johtajan kanssa, mutta kyseessä on pikemminkin hyötysuhde, molemmille tähdellisen tiedon hankkimista toiselta. Suhde siivoojaan syntyy ikään kuin sattumalta. Reisi ei voi edes kuvitella olevansa rakastunut Lídian alemman aseman vuoksi, niinpä Lídia on hänelle vain siivooja-rakastajatar. Lídia kuitenkin kiintyy mieheen, suhde muuttuu sivujen myötä tasa-arvoisemmaksi, mutta Lídia ei koskaan odota mieheltä mitään. Ottaa kiitollisena vastaan, mitä saa. Lapsihan suhteessa pistetään alulle, kirjan ratkaisu kuitenkin tulee niin aikaisin, että Reisin ei tarvitse edes miettiä, tunnustaako lapsen vai ei. Lidia ei sitä edes odota, eihän hänellä itselläänkään ole ollut isää. Marcendaan Reisi kuitenkin ihastuu heti ensi näkemältä. Marcendalla on parantumaton vamma ja hän on Reisiä huomattavasti nuorempi. Reisi on jopa itsekin aktiivinen suhteen tiivistämiseksi, mutta Marcenda ei sitä halua. Hän on realisti, suhteesta ei ikäeron ja vamman vuoksi voi tulla onnellista ja siksi se on syytä katkaista. Sorry, mahdollinen lukijani, että paljastin nämä naissuhteiden loput jo nyt.

Kirja on mielenliikkeiden ei tapahtumien kuvausta. Ulkoisesti Reisille ei siis paljoa tapahdu, hän asuu hotellissa, syö, kohtaa muita hotellivieraita, vaeltelee kaupungilla, etsii vuokra-asunnon, toimii hetken lääkärinä, tapailee Lídiaa ja harvakseltaan Marcendaa ja seuraa yhteiskunnallisia tapahtumia. Elämä ja runous ovat keskeisiä sisäisen pohdinnan kohteita. Tätä kaikkea yli 500 sivua. Saramago on kehitellyt oivallisen tavan laajentaa pohdintoja, Reisi nimittäin saa aika ajoin keskustelukumppanikseen kuolleen runoilijaystävä Fernando Pessoan. Näin kuoleman kysymyksetkin tulevat käsitellyiksi.  Olennaista onkin, mitä Reisi miettii ei mitä hän tekee. Pohdinnat ja ajatuksenjuoksut sisältävät niin Portugalin kuin Espanjankin historiaa ja yhteiskunnan tapahtumia. Eletäänhän sisällissotaa edeltävää ja sisällissodan aikaa. Joutuuhan Reisi  salaisen poliisin kuulusteluunkin ja seurantaan, vaikkei oikeastaan tiedä miksi. Välillä kirjailija äityy yhteiskunnalliseen saarnaan, mikä suorastaan piristää. Reisi kirjoittelee runoja, joissa riittää fundeeraamista ja naissuhteet antavat aihetta erityisesti omien tuntojen pohdintaan. Ja tapahtuuhan kaupungillakin joskus jotain mielenkiintoistakin. Jatkuva sade luo kirjaan oman alakuloisen tunnelmansa. Teoksessa on poukkoilua, joka tietysti selittyy Reisin ajatuksenjuoksulla, on juttu elokuvan teosta, puhuttelumuotojen käytöstä kirjeessä, pyhiinvaelluksesta, ihmettely siitä, että ihmiset eivät tiedä, että palmu ei ole puu ja monia muita asiaan kuulumattomia juttuja. Vaikka kirjan ulkonaiset tapahtumat ovat vähäisiä, ei jännite karkaa käsistä koko aikana. Siinä Saramango on taitava.



Pidän Saramangon tavasta kirjoittaa, välimerkeillä ja isoilla kirjaimilla ei ole niin väliä. Kertoja saattaa vaihtua kesken puolikin sivua pitkien virkkeiden, välillä ajatukset ja tapahtumat etenevät me- välillä minä -muodossa, välillä kertoja on joku toinen henkilö. Keskusteluakin on, mutta sekin tapahtuu samanlaisena suorana kerrontana kuin muukin teksti. Saramango harrastaa ironiaa, Reisikin on varsin itseironinen. ”Kerrottakoon maailmalle, että Saksa on rauhanomainen maa ja että se rakastaa rauhaa enemmän kuin mikään muu maa on koskaan rakastanut”, ja tämä aikana, jolloin tervehdyksenä oli oikean käden nostaminen yläviistoon. Hauskakin Saramago osaa olla. ”… kuka olisi niin huimapäinen että lähtisi ulos tällaisella ilmalla, siihen pitäisi olla äärimmäisen painava syy, isän pelastaminen hirsipuusta esimerkiksi, tässä vihje niille joiden isä on vielä elossa.” Hän äityy jopa viisastelemaan, ”Niin viisas herra Rikki sanoisi.” Kirjailija tekee omaan tekstiinsä välihuomautuksia, esimerkiksi:  ”… apeuden aalto pyyhkäisee hänen ylitseen, ei hänen sielunsa yli, toistan, ei hänen sielunsa yli, …”. Tai: ”…, hän kirjoitti osoitteen muistiin eilen ennen nukkumaanmenoa, emmehän ole vielä kertoneet, että hän nukkui huonosti, …”. ”olimme siis sanomassa” on myös käytetty ilmaus. Minä pidän näistä. Saramago käyttää lämmintä huumoria henkilöitään kohtaan.

Ennen Saramagoa luin Karl Ove Knausgårdin teosta Taisteluni Toinen osa. Kirjailija kertoo itsestään. Ensimmäistä osaa en ole lukenut ja tätä toista en jaksanut loppuun asti. Kirjailijan ilmoituksen mukaan tulossa on yhteensä kuusi osaa. On mielenkiintoista verrata Knausgårdia ja Saramagoa, Knausgård kuitenkin  etenee kirjassaan useamman vuoden päähenkilön elämää kuin Saramago. Teos on suoraa ”sen jälkeen minä tein sitä ja sitä” –kerrontaa. Minua sellainen kyllästytti, eikä siinä auttanut edes tieto siitä, että kirjailija kertoo itsestään. Saramagon tekstissä tapahtumat olivat eri ajalta, kuin mitä hän itse oli elänyt, mutta elämän, runouden ja yhteiskunnan pohdinnat häntä itseään. Se antaa lukijalle enemmän kuin lapsen vaipan vaihdon kuvaus. En jaksanut ryhtyä edes pohtimaan sitä, toimiko Karl Ove oikein vai väärin lapsiaan ja vaimoaan kohtaan. Antaahan Saramago sentään ohjeita lukijalle: ”Ovatko tällaiset yksityiskohdat välttämättömiä tarinan täydellisen ymmärtämisen kannalta vai eivät, päättäköön jokainen meistä itse mitä mieltä on asiasta”. Hieman kieli poskella kylläkin.

Lopuksi vielä esimerkki Saramagon tyylistä. ”, tähän kohtaan sopisi mainiosti vertaus seitsemästä pajunoksasta, jotka yksinään menevät helposti poikki, mutta jotka yhteen sidottuina muodostavat murtumattoman kimpun eli italiaksi fascion, josta fasismi sanakin on peräisin, mutta kimppua ne tarkoittavat vain sanakirjassa, kuka lie tehnyt tämänkin kommentin, epäilystä ei kuitenkaan ole siitä kuka sitä tulee toistamaan.”  Uskoako asiaa vai ei? Mukana kuitenkin mainio kuka lie –kommentointi, ikään kuin kirjailija epäilisi omaa tekstiään. Saramago katsoo itseään peilistä ilkikurisesti, mutta Knausgård haudanvakavasti, siinä on ero.