Minä ja taide. Eikö tuo nyt ole vähän yltiöpäinen jutun otsikko? Onhan se kuin ihminen katsoisi Linnunrataa, jotain siitä tietää, mutta kokonaisuuden loistoa vain ihailee. Ja oman pienuutensa tuntee ihan luissaan. Tarkoitukseni onkin tehdä eräänlainen sormiharjoitus. Mahtaako mukaan tulla metaforia, eufemismeja, antiteesejä tai muita kielikuvia? Kirjoittamista tässä harjoitellaan, kuten mahdollinen lukijani saattaa aavistella.

Milloin käsite taide mahtoi oikein tulla tajuntaani? Satukirja oli kirja, kirkon alttaritaulu kuva ja Koskenmaan koulu tosi hieno talo. Elokuvissa käytiin heti kun kirkolle muutettiin, mutta emme me sitä taiteeksi ymmärtäneet. Saima Harmajan runoja itkin, mutta enemmän sekin kirja toimi neliapiloiden kuivausalustana kuin taideteoksena. Elisabeth Schwarzkopfin nimen muistan ja ymmärsin hänen laulavan oopperaa. Ehkäpä oppikoulun kuvaamataidon tai äidinkielen tunnilla 1950-luvulla käsite alkoi nousta tajuntaan. Piirustuksenopettaja Justus Sarisalon ymmärsimme maalaavan öljyväritöitä, mutta liian tummia ne olivat kotimme makuun. Kun aloin ymmärtää niiden arvon, ne olivat lähes ulottumattomissani. Äidinkielen opettajan kanssa synkkasi, vaikka pojat irvailivatkin hänen soittotaidoilleen ja Für Eliselleen. Hämmästyneenä luen nuoren minäni kommentteja vanhojen kirjojen marginaaleista. Ei opettajaseminaarikaan taidetta minulle avannut, vaikka toisin olisi voinut kuvitella. Runoja opeteltiin ulkoa ja kuorossa laulettiin, siinä kaikki. Oikeaan teatteriin pääsin 1960-luvulla Vaasassa. Sinfoniaa livenä kuulin ensimmäistä kertaa vasta 1970-luvun alussa Finlandiatalossa. Isä oli juuri kuollut ja häpesin kyyneliäni, kun musiikki sai tunteet valloilleen.

Hitaasti, hitaasti kasvoi tietoisuuteni taiteesta. Teatterikäynnit lisääntyivät, samoin konsertit. Sieltä jostain 1980-luvun alkupuolelta muistan nuoren Olli Mustosen, joka ei tahtonut jakkarallaan pysyä. Olikin sitten melkoinen järkytys nähdä tukevoitunut keski-ikäinen mies Kuhmon konsertissa. Muistan nuoren Esko Salmisen Kaupunginteatterista ja Vesa-Matti Loirin Ulvovana myllärinä. Ensimmäisen oopperan, Pohjalaiset, katsoin opettajakouluttajien mukana Lahdessa joskus 1980-luvulla. Työ vei ja ennakkoon lippujen hankinta osoittautui liian vaivalloiseksi. Elokuviin sentään saattoi mennä suunnittelematta, kunnes nekin jäivät. Oli vain työ. Vaasassa sitten alkoi uusi kiinnostus taidenautintoihin. Kaupunki oli riittävän pieni ja koin myös velvollisuudekseni olla kiinnostunut taiteesta. Kuorofestari ja Korsholman musiikkijuhlat avasivat festareiden maailman.

Eläkkeelle siirtyminen tai paremminkin väitöskirjan valmistuminen räväytti sitten kaikki ovet auki taiteelle. Minusta tuli yksi tölötanteista, vaikka Hakaniemessä asunkin. En ole osannut priorisoida, mihin oikein haluaisin keskittyä. Haluan kaikkea, haluan lukea, kuunnella musiikkia, katsoa teatteria ja elokuvia. Haluan kierrellä taidenäyttelyissä, haluan katsella tanssia. Joku viisas on sanonut, että taiteen arvostaminen on opittavissa oleva taito. Sillä opin tiellä tässä nyt ollaan. Taas kesällä Kuhmossa yritän opetella affetuosoja, giocosoja ja moltoja, vaikka tiedän, että tietäminen ei varsinaisesti musiikkikokemusta syvennä. Käyn lähes joka kesä Mäntässä, vaikka petyn usein. Koen, etten ymmärrä, vaikka haluaisin. Miten suhtautua Otso Kantokorpeen, kun hän sanoo, että joku minulle käsittämätön taideluomus ansaitsee tulla asetetuksi esille. Entä videotaide sitten, uskaltaisiko sanoa näyttelyssä ääneen, ettei kerta kaikkiaan ymmärrä. Ja uskoako Kirsikka Moringia, kun hän lynttää jonkun näytelmän, johon on itse ihastunut ikihyviksi. Siitä olen ilahtunut, että kohtsillään havaitsen tai kuvittelen havaitsevani, kirjoittaako joku hyvin tai huonosti. Kunhan vielä oppisi pistämään suosiolla syrjään kirjan, josta ei pidä.

Yksi kipeä kohta minulla on, olisi saatava tarkasteltavana oleva kohde kokonaan haltuun. Haluaisin osata erotella kuvaamataiteen suuntauksia ja tietää, miten tehdään lito, miten serigrafia. Kun löydän ennestään tuntemattoman kirjailijan ja ihastun, tuntuu kuin pitäisi lukea kaikki tältä taiteilijalta. Mikä tavaton seuranta siitä kasvaa! Haluaisin oppia tuntemaan, kenen sävellys soi radiossa, vaikka jo tiedän, että sitä tietä en pitkälle askella. Taidekirjojen lumo kiehtoo, myös taiteilijoista itsestään kertovien. Tietämisen ja tunnistamisen ahdistusta lisää taidelehtien lukeminen, mikä laaja tiedon maailma niistä avautuukaan. Auktoriteeteiksihan ne ovat minulle muodostuneet, en kuitenkaan kykene erottamaan hyvää arvostelijaa huonosta. Heistäkin voin sanoa kuin taiteesta yleensä: pidän, en pidä.

Voiko lahjaton ihminen tehdä taidetta? Siis minä? Melko varmasti ei, mutta missä määrin puutteellisia lahjoja voi korvata koulutuksella. Meillä koulutetaan laulajiksi, näyttelijöiksi, arkkitehdeiksi, maalareiksi. Kirjoittajiksi kouluttamisesta keskustellaan ainakin parissa yliopistossa. Tiedän, että maalaamaan en kykene, mutta yhteislaulussa pysyn kohtalaisesti porukan mukana. No, näyttelemmehän me enemmän tai vähemmän kaikki, mutta että nousisin oikein näyttämölle. Ei käy. Taloa en osaa piirtää, perspektiivi heittää jo alkumetreillä. Mutta entä kirjoittaminen? Ja valokuvaus? Kirjoittamisessa on tähän saakka joutunut juoksemaan sutena susien joukossa, kirjoittamaan niin kuin kuvittelee toivottavan, byrokraattina, tutkijana. Nyt kun sen voisi jo sanoa osaavansa, voisi ryhtyä rikkomaan rajoja. Mutta löytyykö se kirjoitusoppaiden peräänkuuluttama oma ääni? Entä valokuvaus sitten, pitäisikö tästä lähteä kursseille? Vaikka en kuvittele niin pitkälle kehittyväni, että taiteilijaksi mainittaisiin, voin toki harrastella. Onhan niitä yhden romaanin kirjailijoitakin, aina finlandia-palkintotasolla. Ja joku sattumaotos valokuvauksessa voi päätyä pitkälle. Että toivoa on, vai onko?

Onko taiteen harrastamisen seurausta se, että ei voi missään kulkea havainnoimatta äänimaisemaa, muodostui se sitten linnun laulusta ja tuulen ulinasta nurkissa? Onko taiteen harrastamisen syytä se, että silmiin osuu kaikenlaisia raaputettuja veneen laitoja ja seinästä heijastuvia oksien varjoja? Olen monella tapaa tyytyväinen, että olen löytänyt taiteen ja toivon sen säilyvän loppuvuosieni elämän sisältönä. Taidekokemukset kouraisevat usein syvältä. Tuntuu, että vain siellä voi enää kokea syviä tunteita. Taide joskus myös pakottaa katsomaan itseään kuin peilistä, kun muutoin katse sivuuttaa peilin vain hipaisulla. Taide pakottaa olemaan rehellinen sellaisissakin asioissa, joissa rehellisyys tekee kipeää. Taide nostaa esiin ajatuksia ja tunteita, jotka kuvittelee jo unohtaneensa. Olennaista on tietysti, ettei menetä näköään ja kuuloaan. Kun jalat pettävät, onneksi on läppäri, helppo seuralainen ja täynnä sisältöä. Myös taidetta.