Ymmärrän Tarja Halosen valinnan Finlandia-palkinnon saajaksi. En menisi kuitenkaan sanomaan, että Ulla-Leena Lundbergin teos Jää, suomentanut Leena Vallisaari, on parempi kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora Dora. Kirjat ovat aiheeltaan ja kieleltään erilaisia, ei niitä voi pistää paremmuusjärjestykseen. Kumpikin vangitsee ja pitää lukijan otteessaan, eri tavoin vain. Riikka Ala-Harjan Maihinnousu jää mielestäni kummastakin jälkeen, vaikka toisenlaisia mielipiteitäkin olen lukenut. Pirjo Hassisen Popula, Juha Seppälän Mr. Smith ja Ari Ollikaisen Nälkävuosi odottavat vielä kirjaston varauslistalla. Jää vetoaa tunteisiin karun saariston luonnon ja erityisesti ihmisten kuvauksena. Lukijan eteen vyörytetään talven kylmyyden ja kesän kauneuden vastakohtaisuuksien puuton Luoto ja sen erilaiset ihmisluonteet, hyväntahtoiset ja vähemmän miellyttävät. Lundbergin kieli on tiheää, ihmisten luonteita kuvataan pikemminkin heidän tekojensa kautta kuin ominaisuuksia analysoimalla. Halonen sanoo päätöksessään kielen olevan konstailematonta ja jollakin tavalla iätöntä. Kielestä kiitos kuuluu ilmeisesti paljolti myös kääntäjälle. Halonen ilmaisi lukeneensa käännöksen ja vain paikoin selanneensa alkukielistä teosta.



Teos kertoo nuoren papin perheen kolmen vuoden taipaleesta, perheen asettumisesta saariseurakuntaan, kahden tyttären syntymästä ja idyllin särkymisestä. Teosta voi tarkastella pastorin ja pastorskan välisenä kertomuksena, papin ja hänen seurakuntansa suhteena, maailman menosta syrjässä asuvan kylän kuvauksena tai uskonkysymysten kuvauksena, erityisesti papin kamppailusta uskonsa kanssa. Eräänlaisen peilin uskonnon asemalle ihmisten mielissä antavat kursiivilla kirjoitetut postiveneen kuljettajan luonnon hengistä kertovat tekstit. Teoksessa on paljon hyvin kuvattuja ja jännittäviä tapahtumankulkuja, jotka koettelevat lukijan tunneherkkyyttä. Kirjassa on papinperheen lisäksi muitakin kiinnostavia henkilöitä, on avulias suntio vaimoineen, naapurisaaren pappi ja uskonasioissa tiukka kauppias. Sotaa ja sen jälkiseurauksia saadaan kuvatuksi Neuvostoliiton oloja paenneen tohtoriksi tituleeratun kätilön tarinan avulla. Kuva luotolaisista ei ole yksinomaan kaunis uhrautuvaisesti vaikeissa oloissa toisiaan auttavien ihmisten kuva, vaikka sitäkin se on. ”Ei kyse ole teeskentelystä. Emmemmin kyseessä on halu kyseenalaistaa. Väittää vastaan. Pelata aikaa. Tehdä vastarintaa. Luoda esteitä. Viivyttää. Juonitella. Pettää. Kieltää. Aivan kuin se olisi niin suuri nautinto, ettei siitä mitenkään voisi kieltäytyä, suorastaan olemassaolon tarkoitus.”

Syvimmin persoonina on tietysti kuvattu uskonasioiden kanssa painiskeleva pappi Petter ja hänen muita ihmisiä lähelleen päästämätön rouvansa Mona. ”Mies ei toki ollut uskoton eikä antautunut kiusaukseen, mutta hän oli käyttäytynyt kuin hänellä ei olisi ollut lainkaan itsesuojeluviettiä ja hän olisi nähnyt itsensä jonkinlaisena Jeesuksena, joka on lähetetty maailmaan murheita kantamaan.” Mona pelastaa miehensä niin liian avoimelta nuoruuden syntien julkiselta tunnustamiselta kuin lahkolaisuuteen kiinnittymiseltä. Monan asema pastorskana ei ole helppo, olla kaikkien tarkastelun kohteena, eikä hän omalla käytöksellään tee asemaansa yhtään helpommaksi. Pappi ja hänen vaimonsa kokevat olevansa luotolaisia, mutta asemansa vuoksi kuitenkin ulkopuolella. Ei papin passaa mennä naukkailemaan rannalle ajautunutta salakuljetusviinaa miesten kanssa, siinähän menisi papillinen auktoriteetti. Vanhempien erilainen suhde lapsiin on oivaltavasti kuvattu, isä rakastaa hellästi, äiti kasvattaa kuriin ja opettaa. Lukijan sympatia on isän ja lasten puolella. Toisaalta odotin hartaasti, että kirjailija paljastaisi myös äidin pehmeämpiä puolia. Aika pitkälle piti kirjassa edetä, ennen kuin tämä tapahtui.



Lundberg suhtautuu niin pappispariskuntaan kuin luotolaisiinkin lämpimällä huumorilla. Hänen kielensä on värikästä ja äityy joskus vetävään menoon. ”Jos Jumala on rakkauden Jumala, hän rakastaa luotolaisia joilla on ketunhäntä kainalossa, suden irvistys ja pukin sorkat, näkee heidän oikean karvansa ja lainahöyhenensä, jäniksenkäpälänsä ja tiikerinsydämensä. Äkkikäänteitä ja hurjaa menoa. Jumalan koko liikkuva luomakunta ruumiillistuu heissä välähdyksinä ja hohteena. Kuono ja tassu, turkki ja suomu, vihellykset ja huudot. Alli, haahka, västäräkki, taivaanvuohi. Siipi pyyhkäisee otsaa, pyöreä hylkeenpää rikkoo pinnan. Kaiken yllä hymy, nopeasti katoava, pian palaava. Kategorisoinnin ja moralisoinnin ulkopuolella, pappi toisinaan ajattelee.” Kirjailija tuntee kuvauksensa kohteen, niin Luodon, meren kuin asukkaatkin. Antti Majander sanoo Helsingin Sanomien arvioinnissa 11.9.2012, että ”ihan nuori kirjailija ei pysty tällaista romaania kirjoittamaan”. Mielipiteeseen voi kyllä yhtyä. Vaikka kirja kuvaa Ahvenanmaan oloja, sitä voi syvimmiltään pitää suomalaisena selviämistarinana, elämä on raskasta työtä ja vaikeuksien voittamista. Kukaan ei voi sanoa, että Finlandia-palkinto meni väärään osoitteeseen. Kirjaan kannattaa tarttua, eikä pidä lannistua hivenen hitaaseen alkuun, tapahtuvat vetävät mukaansa kun sivuja karttuu, loppu on suorastaan vangitseva.