Nimittäin West Coast Kokkola Operan esityksessä Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot. Mikä meno, mikä lento, en sen paremmin osaa kuvata. Kokkolan ooppera osaa yllättää kerta toisensa jälkeen. Libretto tai sen tapainen on Juha Hurmeen, hänhän on kirjoittanut myös samannimisen näytelmän. Tekstiä ei kylläkään ole paljon, esitys perustuu enemmän musiikille ja lavamenolle ylipääpään. Hurme on myös ohjannut oopperan ja mukana tekemisessä ovat olleet niin laulajat kuin soittajatkin. Esitys oli jotain kamarioopperan ja tavanomaisen oopperan väillä, välillä tekstit olivat esittäjillä edessä, välillä riehuttiin sinne ja tänne ja kiivettiin palmuun. Paikoin teksti oli ronskia, erityisesti Kekkoselle kirjoitettu, mikä saattaa hyvinkin olla todenmukaista. Politiikan ajoittainen irvokkuus löi oopperan keinoin vasten kasvoja, Kekkosen kaikkivaltius Karjalaisen nöyryyttämisessä ja siinä, että alkoholistia ja elämässään epäonnistunutta miestä ajetaan Suomen Pankin pääjohtajaksi. Onhan siinä ihmettelemistä, näin jälkeenpäin. Toisaalta myös Karjalainen isänä oli traagista katsottavaa.

Anu Komsi ei mielestäni ollut oikein hyvä  Kekkosena, liian eläväinen, mutta ei kai siinä todellisia hahmoja kaikin osin etsittykään. Olihan siinä itse viinapirukin, jota esitti Annika Mylläri. Herman Wallén Ahti Karjalaisena oli oikein hyvä, aivan uusi laulajatuttavuus minulle. Hahmona hän oli lähinnä todellista esikuvaansa. Karjalaisen tyttären Hurme oli nimennyt Krautiksi. Ennen esitystä olleessa esittelyssä Hurme sanoi, että tyttäressä on paljon häntä itseään. Piia Komsi Krautina selloineen oli koskettava hahmo, ihan siinä oli sydän pakahtua. Musiikki lisää oivallisesti tekstin tehoa, sen sai taas kokea.

Musiikki on Heinz-Juhani Hofmannin ja sitä johti nuori Kuhmosta tuttu Dalia Statevska. Esitys oli osa hänen opintojaan. Musiikista tuli hetimiten mieleen  György Ligeti, jonka musiikkia kuuntelin taannoin Anu  Komsin laulamana yhden pitkän ajomatkan aikana. Osa tekstistä puhuttiin, mutta riemullisinta oli orkesterin osallistuminen musiikin tuottamiseen monella tapaa äännellen. Oramo on oopperan taiteellinen johtaja ja hän esitteli teoksen. Oramo kehuskeli Statevskaa ja sanoi hänen päässeen nopeasti sisälle omalaatuiseen musiikkiin. Pakko oli ihailla laulajien taituruutta, nopeata hyppimistä äänirekisteristä toiseen, murinaa ja mitä mahdottomampia ääniä päästellen. Kyllähän tuollaisella musiikilla humalan syvissä syövereissä rypeminen tuli hyvin konkreettiseksi. Myös Wallén oli yllättävän taitava äänenkäyttäjä, Komsin sisaruksia olen ihaillut usein. Ei siinä äänijänteitä säästelty. Koko oopperassa oli vain muutama rauhaisa kohta, joko pelkkää tekstiä tai hymnimäistä musiikkia. Koko ajan oli istuttava etukenossa ihmettelemässä niin outoa musiikkia kuin menoa ylipäätään. Modernismi ottaa voimille.

Kokkolan oopperakesä on vuosi vuodelta kasvattanut suosiotaan. Oletettavasti suurin ansio menee Komsin sisaruksille ja Sakari Oramolle. Ennen näytäntöä Oramo pyöri katsomon laidoilla katsellen itselleen vapaaksi jäänyttä paikkaa. Moni tuntui olevan tuttu hänen kanssaan.  Oramon Taavi-poika soittaa oopperaorkesterissa klarinettia. Ajattelen, että pieni paikkakunta innostuneine työkumppaneineen antaa hyvän maaperän maailmalla menestymiselle. Pitää jalat maassa. Kuuntelin hänen haastattelunsa RSO:n kauden päättymisestä. Hän sanoi, että suuri ero Kokkolan ja Helsingin välillä on siinä, että Kokkolassa musiikkiyleisö koostuu paljolti nuorista, Helsingissä keski-ikäisistä ja vanhoista.