Full House on nimeltään Kiasmassa esillä olevat Kouri-kokoelmaan kuuluvat teokset, joita on täydennetty muutamalla lainalla Guggenheim –museosta New Yorkista. Näyttelyn jälkeen Guggenheim lainaa Kouri-kokoelman teoksia omaan näyttelyynsä. Tutustuin näyttelyyn Ateneumin ystävien matkassa. Ystävät ovat tyypillisiä töölötantteja, mutta meidän varassammehan taide pitkälti elää. Kouri-kokoelman teoksia siirtyi Nykytaiteen museoon suuren pankkikriisin jälkimainingeissa, mistä syystä täyskäsi on ihan hyvä nimi näyttelylle. Kiasman edellinen johtaja Tuula Arkio kävi aikoinaan valitsemassa teokset New Yorkista ja sama henkilö jäi äskettäin eläkkeelle Kiasman johtajan toimesta. Kiintoisaa on, että teokset saivat nimen Kouri-kokoelma vasta nykyisen johtajan Berndt Arellin toimesta.

Full House on hyvin tasapainoinen näyttely. Siellä ei ollut mitään minua ärsyttävää, kuten usein Kiasman näyttelyissä. Näyttely edustaa newyorkilaista 50- ja 60-lukulaista minimalismia. Teokset ovat suuria, mukana oli vain yksi (yllä) nykyajalle tyypillinen videoteos. Näyttelyn teoksia esitellään pienessä informatiivisessa vihkosessa, toivoisi että sellaisia olisi useammassa taidenäyttelyssä. Kirjaan tähän oppaan kertomaa, joka näyttää olevan pitkälti samaa kuin kirjasen sisältö. Minimalismi on yhteiskunnallinen suuntaus, mukana paljon installaatioita. Minimalismissa ei pyritä esittävyyteen. Teos on idea, taiteilija itse ei ole sankari. Kun taiteilija on koonnut installaation, kenellä tahansa on mahdollista toistaa ja tehdä samanlainen. Luonteenomaista ovat installaatiot, joihin mennään sisälle. Sellaisista oli esimerkkinä Olafur Eliasonin huone, jossa oli pelkkää keltaista valoa, joka välillä muuttui kirkkaaksi. Bruce Naumanin vihreään kapeaan valokäytävään en vielä uskaltautunut sisälle, mutta ehkä kuilun päässä värien muuttuminen vastaväriksi pitää käydä kokemassa.

Omakotitalojen pihoissa näemme paljon liuskekivistä tehtyjä viivasuoria polkuja, jollainen on myös Richard Longin teos (alussa). Varmaan samanlainen nähtynä paljon suurempana Nevadan erämaassa olisi elämys. Elämys, kaunis sellainen oli myös Wolfgang Laibin Maitokivi, jossa valkoisen marmorin päällä on todella maitoa, punaista sellaista. Opas selvitti, että rasvainen maito muodostaa rasvatonta paremmin pintajännitteen ja maito pysyy noin 1,5 metriä kantiltaan olevan laatan päällä. Maito vaihdetaan joka päivä. Taiteilija on käyttänyt teoksissaan myös riisiä ja siitepölyä. Yllättävä oli James Turellin Shanta Pink. Huoneeseen saavuttuani kuvittelin, että seinään on kiinnitetty valkoinen laatikko, joka sitten yllättäen muuttuikin syvyysvaikutelmaksi. Kyse oli siis valoteoksesta, jonka hahmo vaihteli riippuen siitä, mistä kulmasta sitä tarkasteli.

Maistuva, joskin kova sellainen oli Guggenheimista lainassa oleva Felix Gonzales-Torresin nimetön, useita metrejä pitkä lakritsikarkeista lattialle koottu teos. Mustat läpinäkyvään paperiin käärityt karkit muistuttivat pyssyn kuulia, niitä sai maistaa. Taiteilija tekee teoksiaan kasaamalla tavaroita läjiksi. Joku idea siinä varmastikin pitää olla mielessä jo etukäteen. Teoksia on tosin helppo siirrellä paikasta toiseen.

Roman Opalkan maalatuista numeroista koostuva isokokoinen työ oli kaunis. Hän maalaa kirjaimia peräjälkeen ja lopettaa kunnes on päätynyt lukuun 7 777 777, hän tulee olemaan silloin noin 80 vuoden ikäinen. Salissa kuului vaimeana hänen äänensä, jossa hän luetteli lukuja peräjälkeen.

Haluan mainita vielä kaksi vaikuttavaa teosta. Francis Alysin Usko siirtää vuoria on videoteos, joka kuvaa hiekkadyynin lapioimista. 500 vapaaehtoista siirtää hiekkadyynin paikkaa kymmenisen senttiä. Käsittämätön oivallus! Ja vielä on mainittava Robert Longon mustat USA:n liput. Sitä ei opas maininnut, mutta minun tuli väistämättä mieleen Irakin sota. Sen mustemmaksi ei lippu voi muuttua, vaikka tänä päivänä niin käy tietysti myös Gazan kaistaleella.

Meinaan palata vielä näyttelyyn, jotta voin tutkailla teoksia ilman ryhmästä tulevaa kommentointia. Oppaamme kertoili teoksista ja niiden taiteilijoista hyvin mielenkiintoisesti, laajemminkin kuin vain esillä oleviin teoksiin liittyen. Steven Holl eli Kiasman arkkitehti kuului itse minimalisteihin ja ehkä siksi teokset soveltuvat erityisen hyvin Kiasman saleihin. Saatanpa palata näyttelyyn tutustuttuani tarkemmin kirjaseen. Kiasma on siitä hieno paikka, että siellä saa vapaasti valokuvata teoksia.

 Tutustu Kiasmaan. Kun olin Ateneumin ystävän mukana, voin samalla suositella lukijaa käymään kuuntelemassa Ateneumin teosten ääniesittelyjä.