Otsikko on Michael Borremansia koskevan Timo Valjakan arvostelun otsikko Hesarissa 19.8.2011. Näyttelyssä kävimme Hannelen kanssa eilen päivällä. Se voisi olla myös Teatteri Jurkassa esittävän näytelmän Soita minulle Billy arvostelun otsikko. Näytelmän katsoimme eilen illalla. Yhteistä kahdelle nyt koetulle taidemuodolle voisi olla toteamus, että asiat eivät ehkä olekaan sellaisia kuin mitä me ensi kerran nähtyämme luulemme niiden olevan. On syytä tarkentaa katsetta ja aprikoida. Harmi, etten tullut ottaneeksi kuvaa taidekokemusten välissä syömästämme Manalan kanasalaatista. Olisin liittänyt sen tähän ja ollut vähän kuin ihailemani Otso Kantokorpi, joka sisällytti Tapolan mustamakkarakuvan omaan taideblogiinsa. Nyt kuvat on otettu näytelmän käsiohjelmasta, näyttelyssä kun kuvia ei saanut ottaa.

Nostamme Hannelen kanssa peukkumme Heini Junkkaalalle, jonka näytelmistä olemme aiemmin nähneet Kristuksen morsiamen Kansallisessa, minä olen lisäksi nähnyt Odotuksen Turun Linna-teatterissa. Hannele pohti esityksen jälkeen, että suoraan näytelmiksi kirjoitetut jutut saattavat olla parempia kuin sovitukset näytelmiksi. Ainakin tämä oli hyvä tarina ja hyvin toteutettu. Näytelmä perustuu tositarinaan vuonna 1914 syntyneestä Dorothy Tiptonista, joka löi itsensä läpi Billy-nimisenä jazz-muusikkona ja eli miehenä yli 50 vuotta. Hän oli useita kertoja naimisissa, adoptoi lapsia, eikä kukaan heistä tiennyt hänen oikeaa sukupuoltaan ennekuin hän kuoli vuonna 1989. Miten se on mahdollista, siihen ei näytelmäkään anna selvää vastausta. Miksi hän valitsi miehen elämän? Siksikö, että naiselle ei jazzpianistin ura olisi muutoin auennut. Vai siksi, että hän todella koki olevansa väärää sukupuolta. Lähes kolmituntisen esityksen jälkeen mieltä kaihersi outo tunne siitä, että ei tiennyt oliko katsonut miestä vai naista, vai oliko sillä ylipäätään merkitystä. Ihanan selväksi toisaalta tuli, että ihminen voi erilaisenakin rakastaa syvästi ja tulla erilaisena rakastetuksi. Olisiko siinä syy, miksi läheiset salasivat Billlyn todellisen sukupuolen, jos siis tiesivät sen? Miksi paljastaa rakastettu ihminen ja lähettää hänet ympäristön raadeltavaksi?

Näytelmä perustuu siis tosielämään, mutta on täysin fiktiivinen. Näytelmän äiti on tyypillinen lapsistaan huolehtiva äiti, joka haluaa tyttönsä näyttävän tytöltä ja käyttäytyvän hyvin. Isä taas vie pienen tyttärensä hurjiin seikkailuihin ja näyttää nauttivan siitä suuresti. Koska katsoja on ymmärtävinään, että isä hyväksyy tyttärensä erilaisuuden, tulee isän tyttärensä täydellinen kieltäminen yllätyksenä. Teksti on oivallisesti kirjoitettu, katsoja vedetään mukaan myös isän ja äidin ahdistukseen tyttärensä poikkeavuudesta. Eletään 1940-luvun Amerikassa, joten katsoja voi ahdistuksissaan turvautua siihen, ettei noin voi tänään meillä enää käydä. Takaraivossa nakuttaa kuitenkin epävarmuus, ehkäpä tässä ollaan todistamassa aitoa tapahtumaa jossain päin Suomea. Eihän se, että julkinen vihapuhe kielletään ja kaappeja kielletään aukomasta, vielä muuta kenenkään todellisia asenteita ja ajatuksia.

Pikku Dorothyä ja Billyä näytteli Joanna Haarti, meille aivan tuntematon nuori näyttelijä. Hän oli todella hyvä ja muuntui oivallisesti 7-vuotiaasta tytöstä  yli 70-vuotiaaksi kuolemaa lähestyväksi mieheksi. Kummallista kyllä kasvojen nuoruus ei häirinnyt edes lopun kuolinkohtauksessa. Ihan tekisi mieli sanoa, että Haahti oli Billy, ei vain näytellyt Billyä. Saattaa olla vaikea vaihtaa näytelmän jälkeen nahkansa tavalliseksi Joannaksi. Kahdella muulla näyttelijällä Minna Haapkylällä ja Carl-Kristian Rundmanilla olikin sitten useampi rooli kummallakin. Aivan mainiosti he muuntautuivat ja vaihtoivat vaatteita lennossa. Pieni teatteri asettaa näyttelijöilleen lähestulkoon mahdottomat vaatimukset, on oltava monena saman illan aikana, soitettava ja laulettava kaiken lisäksi. On kyllä todettava, että väliajan jälkeen näytelmän jännite joksikin aikaa katosi, nousten sitten lopussa aiempaan intensiteettiin. Kerronnallisesti uutta tuli mukaan vasta loppuvaiheessa. Taivastelimme Hannelen kanssa sitä samaa vanhaa, että miksi ihmeessä ei malteta lyhentää tekstiä ja jättää vaikkapa väliaika pitämättä. Mutta kun ei …

Katsoin, että Teatteri Jurkan takana on nykyisin kannatusyhdistys, johon kuuluvat Pasi Lampela, Laura Jäntti, Heidi Räsänen ja Ilpo Tiihonen. Teatterilla ei ole vakituista taiteellista henkilökuntaa. Ollaan nyt sitten vakinaisista työsuhteista mitä mieltä tahansa, tällainen ”vapaus” kyllä mahdollistaa näyttelijöiden rekrytoinnin todellakin näytelmälähtöisesti. Ainakin Jurkassa se näyttää viime vuosina onnistuneen, niin monia mainioita esityksiä siellä on nähty. Pieni tila on näyttelijöille erityisen vaativa, pystyväthän katsojat kaikilta kolmelta riviltä tuijottamaan jokaista esiintyjän otsalta noruvaa hikipisaraa. Missään ei voi fuskata, kaikki paljastuu. Näyttelijä voi myös ihan konkreettisesti todeta, elääkö katsomo mukana vai haukotellaanko siellä. Toisaalta onhan tila vaativa katsojillekin, on siedettävä toisten intiimi läheisyys ja se, että näyttelijät saattavat tuijottaa silmiin metrin etäisyydeltä juuri kun olet tirauttanut pienet itkut.

Menen sitten päivän ensimmäiseen epämukavuuteen eli Michael Borremansin näyttelyyn Helsingin Taidehallissa. Siellä sitä puolestaan on avaruutta kerrakseen, iso sali on erityisen kaunis. Kuten arvosteluissa on todettu, ripustus on hyvin väljä, suorastaan odottamattoman väljä. Taiteilija itse on halunnut, että maalaukset eivät saa syödä toisiaan, joten niitä ei voi olla paljon. Olimme Hannelen kanssa ihan samaa mieltä, vähäinen määrä auttaa myös keskittymään siihen, mitä katsoo. On oikeastaan sama kuin teatterissa, miksi toistaa, jos esityksen ytimen saa selville vähemmälläkin. Aloitimme isosta salista, jota hallitsi lehdissäkin toistettu tukastaan roikkuva puolipukeinen nainen. Aihe hämmensi ja hämmennys jatkui kahdessa seuraavassakin salissa. Joitakin kuvia voi katsoa täällä. Olisi ollut kiintoisaa tietää, mitä taiteilija oikein halusi sanoa, jos siis ylipäätään halusi. Teokset olivat kauniita, kauniit värit, kauniit asetelmat, rauhaisa tunnelma, käsin kosketeltava mystiikka. Tavattoman taitavasti maalattu! Katsoimme hartaudella ja joku unenomainen tunnelma valtasi mielen. Tämä nyt on naivisti sanottu, mutta ilmaisee aidosti sen, mitä tunsimme. Ihmiset kuvissa olivat ajatuksissaan, heillä näytti olevan jotakin hyvin tärkeää pohdittavaa. Joku katsoi poispäin, joku tuijotti käsiään, jostakin näimme vain mietiskelevän niskan. Mitä nämä ihmiset oikein pohtivat? Maalaukset saivat erilaisen sävyn riippuen siitä, miltä etäisyydeltä niitä katseli, hahmo muuttui, märkä pinta muuttui läheltä katsottuna valkoiseksi maaliksi. Viimeisessä salissa istuimme sohvalla ja ihmettelimme, että olemme viimeinkin tulleet nykytaiteen näyttelyyn, jossa mikään ei ärsytä, värit ja muodot eivät hyppää silmille, kokonaisuus on vangitseva. Kerrassaan ihana.

Sitten siirryimme seuraavaan kahteen saliin, joiden seinillä oli tiheässä pieniä vesiväri- ja lyijykynätöitä. Tunsimme itsemme petetyiksi, mikä mies tämä taiteilija oikein on, mitä hän haluaa sanoa. Eikö Billyn sisällä olekaan miestä? Kuvissa oli kummallisia aiheita, pieniä ihmisiä kummallisissa kuvioissa, jokin pelottava ja kauhistuttava pyrki tajuntaan. Ja ne Saksalaiset, mitä Borremans oikein halusi niillä kuvilla sanoa. Kuvat eivät olleet roiseja tai ihmiset muodoiltaan inhottavia, mutta kuvissa oli jotakin mystisen pelottavaa. Palasimme aiempiin saleihin ja nyt ihailemamme kuvat olivat saaneet uuden sävyn. Ne olivat ikään kuin isoja yksityiskohtia pienien maalausten pienistä ihmisistä. Kuvia oli vaikea, suorastaan mahdoton katsoa irrallaan pienen huoneen kuvista. Aiempi tunnelma ei palannut. Olimme suorastaan typertyneitä. Oli pakko sanoa, että se näyttely liikutti, emmekä olisi osanneet sanoa, mitä oikein olimme nähneet.

On epämukavaa, jos ei tiedä, onko se mitä katsoo sitä, mitä luulee katsovansa. On epämukavaa, kun ei itse asiassa tiedä, haluaako edes tietää, mitä se katsottava todellisuudessa on.