Verestä laulettiin. Kyyneleitä tuovat mieleen rautaesirippuun viittaavat teokset. Kuumaa oli ja musiikin huumaa. Erityisesti toisella viikolla puhuimme paljon taiteellisen johtajan Vladimir Mendelssohnin valinnoista. Miksi niin useita murheeseen viittaavia teoksia? En yritä tehdä yllä olevaa kysymystä kummempaa synteesiä, kirjoittelenpahan vain kuvieni innoittamia ajatuksia. Hesari on tänä vuonna kirjoittanut yllättävän paljon Kuhmosta. Pitkä jeremiaadi on joka tapauksessa tulossa, vaikka suurin osa hienoista kokemuksista jää tässä kertomatta. Edelleen tykkään tai en tykkää, ei tässä sen kummempaan analyysiin ylletä. Tämä on kirjoitettu aamuisin ennen konserttien alkamista, kunhan pääsen mökille, kirjoitan eri värssyt esitetyistä oopperoista.

 

 

Mendelssohn esiintyi nyt itse tosi paljon, tässä hän vaeltaa Kuhmo-talon pihalla. Aluksi aivan muutama ihana kokemus: Pjotr Tsaikovskin sarja Vuodenajat, Johannes Brahmsin Pianokvartetot 1 ja 3, Bela Bartókin pianokvintetto, Ludvig van Beethovenin Pianotrio B-duuri, W. A. Mozartin jousikvintetto C-duuri, Alfred Schnittken Preludi kirkon alttarilta ja parvelta soitettuna, kirkossa soitettu Bachin konsertto sekä Krzysztof Pendereckin sekstetto, jossa käyrätorvi soitti osan kirkon parvelta. Kaikki, mitä Shigeko Hata lauloi oli kaunista, mm. Frédéric Chopinin Nokturno, hieno oli myös Pia Komsin lauluosuus Gubaidulinan Hommagegsessa. Brahmsin trio, Alfred Mendelssohnin Jousikvartetto ja Giuseppe Tartinin viulusonaatti olivat hienoja, puhumattakaan Tomaso Albinonin Sonaatti a-mollista. Taivaallisen kauniita melodioita kuulin Ludwig van Beethovenin Pianosonaatin 14. Adagio osuudessa, Felix Mendelssohnin Sanattomassa laulussa ja Chopinin Pianokonsertto 2:ssa. Paikoin ihana, paikoin järistyttävä oli Dmitri Sostakovitsin Pianotrio nro2. Jatkuu muistoissa …

 

 

Paikalla on aina myös joitakin säveltäjiä, nyt Kaija Saariaho, Jordi Savall, Krzysztof Penderecki ja Sebastian Fagerlund. Saariahon musiikista pidän kovasti. Tosin teoksessa Serenastas for Piano, Cello and Percussion ihmettelin, miten Tim Ferchen selviää rekkavaunullisesta lyömäsoittimia ja kappaleesta suurin osa meni sivu korvien. Öinen tuuli tietokonemusiikkeineen oli ihana. Häntä myös haastateltiin, kerrassaan valloittava persoonallisuus. Ei hän Sibban ja miesartistien tapaan ole ehtinyt ns. taitelijaelämää viettää, on ollut kaksi lasta hoidettavana. Pieni piikki miesartisteille! Selvisi myös, että elektroninen musiikki liittyy niin saumattomasti elävään, että siirtymää on jopa vaikea havaita. Näinhän kävi Meta4:n esittämässä Nympheassa. Kuhmon tyyliä osoittanee se, että haastattelussa ja lavalla häneen suhtauduttiin tavattoman arvostavasti, mutta sitten hän istui lauantai-illan konsertissa perheineen rappusilla tyynyillä. Taiteilijat kun voivat kuunnella konsertteja ilmaiseksi, jos paikkoja on. Nyt ei ollut.

 

Penderekin haastattelusta ilmeni se mielenkiintoinen pointti, että säveltäjä säveltää myös sitä, mitä pyydetään. Näin on tehnyt myös Joseph Haydn, joka toteutti prinssi Esterhazyn toiveita. Wienin kamarimuusikoissa soittanut sellisti oli valittanut liian pienestä osuudestaan, niinpä Penderecki lisäsi seksteton loppuun melkein kaksi minuuttia sellosooloa. Mendelssohn kysyi haastattelussa sitä, miten säveltäjä oli vuonna 1968 kyennyt tuottamaan niin kaunista musiikkia. Säveltäjä vastasi puhuen avantgardistisesta kaudestaan. Toinen yritys Mendelssohnilta tuohon hänelle tärkeään aiheeseen oli kysymys rautaesiripun takana säveltämisestä. Penderecki totesi olleensa nuori ja Puolan olleen tuolloin varsin vapaa maa. Jos mies ei halua leimautua, mitä sitä tivaamaan. Kiintoisa tämä politiikan ja taiteen yhteys, myös sitä käsittelimme käytäväkeskusteluissa. Keskustelut antavat Kuhmolle lisämaustetta, myös ne joita me asiantuntemattomat käymme.

 

 

Kuhmossa kohtaa maailmankuuluja taiteilijoita ja vielä monta samalla lavalla. Yllä poseeraavat Martti Rousi, Yuval Gotlibovich, Florin Zigeti ja David Cohen, kaikki perussoittajakaartia. Eihän näitä kotimaisiakaan Jumppasia, Kuusistoja, Kärkkäisiä ja Lagerspetzejä kuule yhdessä muualla kuin festarisaleissa. Jos jaksaisi käydä Kuhmon lisäksi Naantalin, Turun ja Tuusulanjärven, tulisi suomalaiseen huippukaartiin hyvä tuntuma ja kurkistus kansainväliseenkin huippuun, vetäjät kun tuovat maailmalta tuttujaan Suomen suveen. On aivan ihanaa seurata, kuinka taiteilijat pelaavat yhteen. Pikkuruinen Dan Zhu saa muutkin nauramaan ja nuori Joona Pulkkisen ilmiselvä onnellisuus tarttuu katsojaan. Olisi kiva elää niin kauan, että näkisi, millainen hän on nelikymppisenä. Joona on päässyt soittamaan maineikkaiden soittajien kanssa ja selvinnyt mainiosti. Poskisuukkojakin hän ottaa vastaan kuin maailmanmies konsanaan.

 

Kokoonpanojen yhteissoitosta olen aiemminkin kirjoittanut. Yleensä ensisoittimen, oli se sitten viulu, oboe tai joku muu, soittaja vetää porukkaa mukanaan. Joskus näkee myös sitä, että joku muu porukasta saa toiset innostumaan, esimerkiksi Yval Gotlibovich Storioni-trion Robert Schumanin Pianokvartetti nro 2:ssa. Satuin kuulemaan käytävällä, kun Juhani Lagerspetz sanoi sellisti David Cohenille: You dominated. Tulivat harjoituksista. Cohen huudahti vastaan: Finallyyyy! Pendereckiä kuunnellessa sitten selvisi, mihin yhteyteen sananvaihto kuului. Millaistahan on muuten taiteilijoiden keskinäinen kilpailu lavan takana? Onko sitä?

 

 

Vanhoja tuttuja oikein odottaa, kuten Danel- ja Meta4 –kvartetteja (kuvassa Metan Atte Kilpeläinen Lammasjärven rannalla) ja Storioni-trioa. Olisi kiva kysyä, miten he aistivat yleisön lämpimän vastaanoton. Eräs kuulija sanoi, että heillä voi olla kovat paineet, pitäisi aina kyetä osoittamaan uudistumisensa. Kai sitä pitäisi minun kuulijankin uudistua, eikä aina odottaa Beethoveneita ja Brahmseja. Jos on vanhoja kiva kohdata, on kiva tutustua uusiinkin. Ikihyviksi ihastuin tuliseen ja ilmeikkääseen viulisti Daniel Rowlandiin. Upeasti soittivat myös Ilja Gringolts ja Svetlin Roussev. Koska Helga sanoi, että ihastukseni kohteet ovat nuoria miehiä, mainittakoon tässä tykätty mies vähän vanhemmastakin kaartista, sellisti David Geringas. Hän soittaa myös baritoniviulua, 18-kielistä kaunista soitinta, jonka hän kertoi teettäneensä Wienissa Haydnin baritoniviulun mallin mukaan.

 

Pidän ehkäpä eniten sellosta tai olisiko se kuitenkin viulu. Cembalosta en niin välitä, semmoista särisevää pimputusta. En ole oikein innostunut myöskään isoista torvista, vaikka Helvé Joulainin torvi soi todella kauniisti Brahmsin triossa yhdessä Roussevin viulun ja Jumppasen pianon kanssa. Myöskään urkuihin, jota olemme kuulleet paljon, en oikein saa otetta. Uruista näyttää olevan myös harmonin kokoinen pienoisversio. Kiintoisaa musiikkia saa myös silloin kun soittimista tehdään sähköversioita, rautalankamusiikista kun en ole oikein koskaan innostunut.

 

 

Kuhmo on kokoelma vanhaa ja uutta musiikkia, vanhaa toki enemmän. On Mozartit, Schubertit, Haydnit ja Chopinit. Vanhat ihmiset kuuntelevat kuolleiden säveltäjien teoksia, sitä on Mendelssohnin pojan mielestä musiikki ja siksi hänestä ei tule muusikkoa isänsä ja isoisiensä tapaan. Tämän Vladimirin isä oli Alfred, jota häntäkin kuultiin. Mutta on kyllä virkistävää kuulla kesken kaiken joku moderni, vaikka vaikeasti nieltävä kappale. Pakko on sanoa, että jos Béla Bartókilta soitettaisiin kolme kertaa sama Mesto-osa, en huomaisi mitään outoa, vaikka Bartók ei ole sieltä atonaalimmasta päästä. Kuhmo vie minut ennestään tuntemattomien tai ainakin huonosti tuntemieni säveltäjien maailmaan. Täällä kiinnostuin Per-Henrik Nordgrenin musiikista, jota olen sittemmin usein soitellut kotona. Pendereckin kuuntelun jälkeen tuli mieleen, että jos aloittaisimme tänä päivänä aivan puhtain aivoin musiikin kuuntelemisen, tuntuisiko 1800-luvun musiikki vieraalta ja jopa vaikeasti lähestyttävältä.

 

Jotenkin välillä tuntuu, kuin tietoisesti haettaisiin outoja soittimia. Nytkin Silvia Colasantin To Muddy Death kappaleessa kannettiin lavalle kaksi lainalaatikkoa (kuva yllä). Niissä oli vettä, johon lautanen hitaasti painettiin samalla soittaen. Muuttihan se äänen, tietty. Johann Strauss nuoremman Etelän ruusujen esitystä varten oli kiven kolosta yön tunteina raahattu ihmeellinen harmoni, pieni huterasti seisova laatikko. Siis hirveä työ ja yksi kipale, siinä ei ole paljon tehokkuusajattelua mukana. Niin kuin ei siinäkään, että kahden pianokappaleen välissä roudataan lavalle lyömäsoitinpatteristo. Taiteellinen vaikutelma vaatii, ilmeisesti!

 

 

On aina hauska tavata omia vanhoja tuttuja, osasta tunnistaa sekä kasvot että nimen, suuresta osasta vain kasvot. Myös vanhoja työkavereita aina tapaa. Yllä oleva kuva on otettu Kuhmo-talon parvelta tarkoituksella saada salaa kuvaan Suomen Akatemian entinen ja nykyinen johtaja vaimoineen (eihän tämä ole julkinen blogi). Aivan tavallista on keskustella myös käytävillä ja pihoilla pyöriskelevien taiteilijoiden kanssa, eihän heihin tavallisissa konserttitilanteissa saa mitään tuntumaa. Toiselle akatemiapariskunnalle ihastelin kyyneleet silmiin nostattanutta Arvo Pärtin Stabat Materia ja sopraano Hataa ja toiselle annoin Hannu-Ilari Lampilan tuntomerkit. Minäkin asiantuntija, mukamas! Hata lauloi aika usein, niin että muutaman päivänkin viipyneet saattoivat osua kuulemaan häntä. Helgalta kyselen kommentteja aina silloin, jos epäilen jonkin menneen esityksessä vinoon. Hän on musiikillinen auktoriteettini.

 

 

Oopperoiden lisäksi kuultiin melko paljon laulua, kuvassa Pia Komsi Kuhmo-talon aulassa. Kehumani Hatan lisäksi paikalla oli upea Salomé Haller, joka taipuu vaikka minkä moiseen näyttelemiseen. Häneltä kuullaan aina yksi puhelauluesitys, nyt se oli Straussin Linna meren rannalla. On tutustuttu myös upeaääniseen Jeni Pacakaléniin. Mieslaulajia oli paikalla useita, useimmin esiintyi tenori Tuomas Katajala. Basso Tuomas Pursio laulaa komeasti ja aina on mielenkiintoista kuulla kontratenoreita, nyt paikalla oli Robert Expert. Komsin ääni on upea ja taipuu hyvin uuteen musiikkiin. Häntä kuullaan Suomessa livenä varsin vähän ja kokemus oli nyt monelle uusi.

 

 

Mendelssohn tarjoaa myös hupaisia välipaloja, jotka eivät kaikkia miellytä. Nyt nähtiin kaksikätistä viulunsoittoa, eli soitettiin muovinarulla pakettikätisen soittajan pidellessä viulua. Pienillä pukeutumiskikoilla ja oudoilla sisääntuloilla saadaan yleisö ensin nauramaan ja sitten seuraa aivan mahtavaa Schubertia tai Enescua. Loistava parodia oli Mozartin humoristiseksi tarkoittama Kylämusikanttisekstetto. Pappi soitteli bassoa ja teki välillä ristinmerkkejä. Käyrätorvensoittajat siirrettiin sivuun sihauttelemaan oluttölkkejä ja ykkösviulisti Minna Pensola teki omia irtiottojaan parodioiden huonoa yhteissoittoa. Kyllähän se käy, kun osaa, väärinkin on osattava soittaa hyvin. Ihan vakava kappale, mutta hauskalta näyttävä oli kuusikätisesti soitettu Schnittken Hommage, vielä hullummalta vaikutti seitsenkätinen David Liptakin Piano Roll Blues, jossa yksi soittaja poukkoili toisten takana. Parodia ei sen sijaan ollut kuvassa olevien ondes martenot –soittimien Olivier Messiaenin Martenot ensemble. Soittimia oli kuusi ja kuvaan mahtui kaiuttimista vain kolmasosa. Voi, mitä kauheaa ulinaa ja pimputusta! Uutena kokemuksenahan se on otettava, mutta lyhyempikin olisi riittänyt. Myöhemmin kuulin, että yleisö ryhtyi taputtamaan väärässä paikassa ja lähti pois, kun vasta kolmasosa oli soitettu. Saihan se porukan keskustelemaan, mutta kalliiksi tuli rahdata semmoinen porukka Kuhmoon.

 

 

Ovelaa on, että päivän tai pitkän konsertin viimeisin kappale on yleensä tosi kiinnostava. Mainiosti päättyi toinen tiistai Vapaat kädet Pekka Kuusistolle –konsertissa, mukana pianisti Iiro Rantala. Siinä sitä soitettiin suomalaisia tangoja, vaikka melodiat putkahtelivat improvisoinnin keskeltä esiin vain silloin tällöin. On varmaan ihanaa olla niin yleisön rakastama kuin Kuusisto on ja saada vastaanottaa sellainen suosionosoitusten mökä. Välillä hymistiin monisatapäisen yleisön voimin rakkaustangoa ja lopuksi siirryttiin Lammasjärven rannalle kajauttamaan yhdessä Nälkämaan marssi. Eräs ruotsalainen mies sanoi ihailevansa meidän laulutaitoa, Ruotsissa ei kuulemma ole ylipäätään tuollaisia lauluja. No, onhan se enemmän sellaista heippatirallaa –laulua.

 

Kuusisto on soittanut myös vakavia rooleja, jos niin sanoisi. Yksi vieruskaveri kysyikin, että annetaankohan hänelle lainkaan vakavia osia. Kyllä annetaan. Taituria ei tunnista siitä, miten kovaa ja nopeasti hän soittaa, vaan siitä miten hän soittaa hiljaiset ja hitaat osat. Ja senhän Kuusisto myös osaa, esimerkiksi Haydnin Jousikvartetto C-duurissa.

 

 

Yllä olevan kuvan soittaja on tuttu näky Kuhmon katukuvassa festarien aikaan. Saleissa tehdään myös ulkomusiikillisia havaintoja. Nyt havaitsimme, että Priya Mitchell oli pukeutunut myös punaiseen ikuisen mustan asemesta, että Paavali Jumppanen oli käynyt parturissa, että Mi-San Yangilla on hauskoja asuja, että Pensola on kenkäfriikki ja että Haller odottaa lasta. Ensimmäisellä viikolla moni soitti avojaloin. Naissoittajien olemusta ei voi olla ihailematta. Rondosta luin taannoin, että ulkonäköpaineet ovat kovat. Kuhmossakin näemme toinen toistaan kauniimpia naisia, nuoria ja taitavia, on Elina Vähälää, Laura Mikkolaa, Minna Pensolaa, Janne Thomsenia ja Vanessa Szigetiä. Shigeko Hataakin olisi ihana kuulla jossain oopperassa paitsi äänensä, myös olemuksensa vuoksi. Taiteilijoilla on tavattoman tiukka ohjelma, siitä kirjoitti oboisti Thomsen Iltasoitossa. Melkoinen suoritus on tehdä aikataulu, kun taiteilijat esiintyvät ja harjoittelevat erilaisissa kokoonpanoissa ja vielä opettavat sen lisäksi.

 

 

Kaikki kehuvat Kuhmon luontoa, kaunistahan siellä on. Järvi on aivan vieressä ja mikä tärkeintä minulle, uimaranta minuutin kävelymatkan päässä Kuhmo-talosta. Ja rentoa on meno rannalla. Uudet kunnolla pukeutuneet esiintyjät huomasivat pian, ettei kannata yrittää, paita kuitenkin kastuu kovassa menossa. Oli siinä häiriintymisen tunne katsojallakin lähellä, kun soittajilla on kasapäin käsipyyhkeitä ympärillään. Pukeutumisessa ei tarvitse itsekään jännittää. Erään vieruskaverin mukaan vakikävijöiden tyyli tunnetaan, turha yrittää eikä pikakävijöistä ei ole niin väliksi. Ainahan on joukossa nirppanokkia. Kuhmolaisessa ehdotettiin kamarimusiikkilaisille oman ruokakaupan perustamista, kun joku nainen oli kassajonossa tokaissut edellään seisoneelle: Te haisette, mies! Ilmeisesti joku Stockalla käyvä töölötantti.

 

 

Minun (yllä Marke ja minä Marjukan kännykuvassa) Kuhmoni on taiteilua tietämättömyyden ja tietämisen välimaastossa. Tapaan ihmisiä, joilla on varmat mielipiteet hyvästä ja huonosta ja tapaan ihmisiä, jotka kysyvät mielipiteitäni, vaikka tiedän heidän olevan ammattilaisia. Ristiriita on opettanut. Ei pidä mennä laukomaan mitä tahansa, vieressäsi voi istua vakka musiikin professori tai itsestään tärkeä musiikinopettaja. Olen onnellinen jokaisesta asiasta, jossa koen jotain oppineeni. Olen yrittänyt tavoittaa kappaleista ao. teeman elementtejä. Vaikeaa on. Koen myös kiinnostavana opetella soittajien nimiä, niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin. Eka kerralla yhdeksän vuotta sitten silmien ohitse virtaavaan soittajakaartiin oli vaikea saada otetta. Nyt siihen tulee vain uusia nimiä, homma pysyy hallinnassa. Kaipailen nykyisin pitkiä kappaleita ja pystyn huonosti keskittymään ihmispäiden meren takana salin viimeisimmillä riveillä, jossa olin parissa viikkolippuun kuulumattomassa konsertissa. Silmien sulkemisella saa kuitenkin musiikin ympärilleen.

 

 

Ja tänne loppuun laitan ihanimman nappaamani kuvan. Siinä istuu Amati-ravintolan pihapöydän ääressä Joona Pulkkinen tyttökavereineen. Vielä loppumetreillä laistoin yhden iltakonsertin ja kävin syömässä iltamenun, alkupalana härkää, pääruokana kuhaa ihanassa vaahtokastikkeessa ja lopuksi juustoa. Kuvan ylälaidassa vasemmalla keittiö! Paluu kämpille tapahtui jalan ja sitten Kuhmo-talon kieppeillä ajauduin keskusteluun Lagerspetzin kanssa, vuoden vanha proffa Sibasta. Muun menon ihmettelyn ohessa hän kyseli, miten säilyttää soittotaito kaikenlaisten huonosti toimivien tietojärjestelmien kanssa tapellessa. Aiheellinen taiteilijan huoli!

 

En enää yritä leikkiä Kuhmossa turistia, kuten joskus alkuaikoina. Minulle riittää musiikki. Onkohan syy vallinneen sään, kasvaneen musiikkiin keskittymiskyvyn vai lisääntyneiden vuosien, että en ole kyennyt koko kahden viikon aikana tarttumaan kirjaan. Sielun (jos semmoinen on) paikalle tulee tyhjä aukko, kun auton nokka huomenaamulla osoittaa kohti korpitaipaleita.

 

Edellä olevat kuvat kuuluvat ns. ITE-taiteeseen, vaikka osa on ihan mukavasti onnistuneita. Varsinaisen taitelijan ottamia löydät täältä.