Kansallisooppera juhlii koreografi Jorma Uotista kolmella comebackilla, Ballet Pathétiquella, La Divalla ja Black Waterilla, loistavia kaikki. Keskustelin ennen esitystä parin nuoren kanssa ja yhdessä ihmettelimme, että vaikka Uotinen on ollut tavattoman paljon julkisuudessa ja tiedämme hänestä paljon, median tahrat eivät ole häneen tarttuneet. Hän on se, minä hän esiintyy, ei ole etäisempi eikä läheisempi. Mielenkiintoinen ilmiö ja vielä paranee vanhetessaan. Tanssissa hän on nähnyt kaiken, suurin piirtein noin hän sanoi tanssiesitysten jälkeisessä keskustelutilaisuudessa, niinpä hän onkin siirtynyt myös laulun puolelle. Näin hänen Koko –teatterin Hildegard Kneff –esityksessä noin vuosi sitten, eihän hän varsinaisesti laulaja ole, mutta tyyliä on. Nyt hän on uskaltautumassa oikein orkesterien eteen, ainakin Poriin. Tanssissakaan ei kaikki ole vielä tehty, Kööpenhaminan baletti vie hänen esityksensä USA:han, ensimmäisen kerran, monissa muissa maissahan hän on esiintynyt aina Shanghaita myöten. Erääksi oppilauseekseen hän ilmoittikin Arto Mellerin lauseen: ”Älä sano, näin on ollut maailman sivu, se kääntyy.”

 

 

Ohjelmalehtisessä Esa Saarinen kirjoittaa hänestä ylistävän jutun. ”Hänen hahmonsa on taiteen kristallia, taittokerroin elämän voimien perimmäisille energiaviesteille. Hän valaisee tutuin taikasävyin ja vien mukanaan vaihtoehtoihin – hänen kauttaan taiteen karisma kohoaa ylevyyden ehdoin. Hän on taiteen shamaani, tyylin esitaistelija ja elämän rakkauden laulaja: korkeuksien liikkeen lähettiläs ja valon soturi tässä ajassa.” Toinenkin filosofi halusi estradille, keskustelutilaisuuden lopuksi Pekka Himanen luki kirjoittamansa runon ystävälleen. Ei se hassumpi ollut, mutta taisi siinä olla oman hännän nostamisen yritystä, ehkäpä kuitenkin vääränlaiselle yleisölle. Olihan kuuntelijajoukko tätä taattua tanttaporukkaa Töölön laitamilta, siksi oli hyvä, että mies kertoi nimensä, olisi saattanut mennä muutoin esitys hukkaan. Me näimme vain Uotisen ja minäkin kävin jonottamassa ohjelmalehtiseen hänen nimikirjoituksensa. Päälle kuusikymppisissä miehissä on niin vähän charmantteja ilmestyksiä!

 

 

Kirjoitan tämän tietoisesti odottamatta arvosteluja, koska haluan nähdä, miten pieleen oma näkemykseni menee.  Ballet Pathétique oli kuvaus tanssijan päivästä, musiikki Pjotr Tsaikovskin. Aikoinaan Tero Saarinen on voittanut esityksellä1988 kansainvälisen balettikilpailun ensimmäisen palkinnon. Tanssijoita oli nyt enemmän, lihaksikkaita miehiä yläruumis paljaana avojaloin tyllihameissaan. Miestanssijan atleettinen ylävartalo ja tyllihame on oivallinen näky sekoittamaan sukupuolten eroja. Oletin, että osa oli maskeerattu lähestulkoon kuoleman kielissä oleviksi, vaikka paikkani oli liian kaunana tarkkaan nähdäkseni. Alussa tanssijoilla oli metallilautaset käsissään, aivan kuin olisivat anoneet velliä syödäkseen tai ropoa ruokaa ostaakseen. Siinä laahustettiin välillä tosi surkeassa tilassa ja välillä tanssittiin joutsenina untuvankevyesti. Sellaista se tanssijan päivä varmaankin on. Ensin epätarkat rivit kiusasivat, kunnes pian havaitsin, että siinähän tehdään virheitä tarkoituksellisesti. Harjoitellaan. Lopulta heitellään kukkia näyttämölle ja kaunis naistanssija tulee esittämään liikkeitä, niin kuin niiden kuuluisi mennä. Minä näin koko tanssin toisaalta sukupuolen ja toisaalta klassisen baletin totuttujen liikemuotojen kyseenalaistamisena. Kaikenlaisista nilkan ojennuksista, varpaiden lattiaan napauttamisista ja käsien joutsenasennoista tehtiin reippaasti pilkkaa, tai sitten vain kuvattiin niiden vaikeaa oppimisprosessia. Minua häiritsi, että yleisö oli niin vakavaa, meinasi naurunpyrskähdyksiä päästä ihan väkisin, mutta piti pidätellä, jos kyseessä ei olekaan huumori. Olisihan sitä voinut mokata, niin Uotinen itse olisi tehnyt. Hyvä se oli.

 

 

”La Diva on näyttämömiehen unelma muuttua oopperan tai baletin diivaksi. Kymmenen tuolia ovat symboli taitelijan työmäärälle – taakalle, jonka taitelija joutuu kantamaan ja jonka hän saa kantaa”, sanoo Uotinen ohjelmalehtisessä. Hän itse esiintyi ja musiikkina oli Maria Callasin laulamia Giuseppe Verdin dramaattisia säveliä. Jos edellisessä tanssissa oli lähellä nauru, oli tässä itku. Uotisen esitys näyttämömiehen kaihosta päästä kerrankin diivaksi diivan paikalle, eikä vain tuoleja kantelemaan, oli traagista katsottavaa, vaikka tuoleilla ymmärsin olevan myös laajemmin tanssijan taakkaa osoittava merkitys. Meillähän on kaikilla elämämme aikana ollut ainakin yksi suuri unelma, jonka me näemme jonkun toisen toteuttavan, emme pääse edes pukuja kokeilemaan niin kuin tämä näyttämömies. Uotinen on omissa esityksissään hyvin paljas, niin tässäkin. Minua ärsytti, että ihmisten piti nauraa masentuneen näköiselle lippalakkipäiselle näyttämömiehelle, ei minusta se ollut huvittava. Enkä hetkeäkään usko, että Uotinen haluaisi naurattaa tuollaisella pikkunäppäryydellä. Näyttämömiehenä Uotinen oli väärään ammattiin ajautunut mies, sydämeltään tanssija ja diivaa kokeillessaan aito diiva. Hyvä esitys.

 

 

Black Waterin esitti Malmön baletti Tuomas Holopaisen vaihtelevatempoisen musiikin ja naiskuoron säestyksellä. Sitä katsoessa tuli mieleen jossain kuulemani tai lukemani Uotisen kommentti, että ei esitystä tarvitse ymmärtää, siitä voi vain nauttia. Lavasteiden kummallista isoa kukkaa tai jotain muuta möhkälettä en ymmärtänyt, alussa se nousi ylös ja lopussa laski alas tanssijoiden keskelle. Tässä tanssissa ei ole mitään kertomusta takana, on vain veden virtausta, väliin lempeää väliin koskena kohisevaa. Mikki Kuntun valot tulivat osittain matalalta sivuilta vaakasuoraan, jolloin tanssijoiden liikkeistä tuli veden liplatusta muistuttava mielikuva. Esitystä saattoi vain rennosti katsoa ja yrittää paikoin tavoittaa tanssijoiden taitavia liikkeitä. Jossain vaiheessa tuntui, että esitys on liian pitkä, mutta loppupuolella oli pitkään suhteellisen lempeää musiikkia, jonka tahdittama tanssi vaivutti jonkinlaiseen lievään transsiin. Hyvä esitys tämäkin.

 

 

Mielestäni kaikki esitykset kuvasivat tanssijana olemista ja sopivat sillä tavalla pitkän uran tehneen Uotisen juhlaan. Tanssiminen on kovaa fyysistä rääkkiä, josta me näemme vain lopputuloksen, korkeat ilmavat hypyt, joutsenkaulojen ojennukset ja loputtomat piruetit. Näytettiin myös, millaiseen diivan asemaan tanssija saattaa parhaimmillaan päästä tai pahimmillaan joutua. Pateettinen tanssi sai minut kyllä pohtimaan klassisen baletin ja modernin tanssin liikekielen erilaisuutta ja sitä, millaiseen kauneuskäsitykseen on itse juuttunut. Melko vanha Uotinen sai vanhan katsojan hereille.