Tämä on Hannelen ja minun kolmas katsaus Helsingin teatteritarjonnasta. Teatteritarjonta on ylipäätään vilkasta, ongelmana on usein lippujen saanti. Ei voi sanoa, että laitosteattereiden ja pienempien teattereiden välillä olisi jokin selvä ero. Ryhmäteatteri esittää edelleen täysille saleille toinen toistaan mielenkiintoisempia näytelmiä. Muttä niin Pukija Kansallisteatterissa kuin Missä kuljimme kerran Helsingin kaupunginteatterissa ovat osoituksia laitosteattereiden erinomaisista produktiosta. Olemme kyllä todenneet, että nuoremman näyttelijäpolven nimien tunnistaminen vaatisi päivitystä. Ei tässä enää pitkälle pärjätä Forsselleilla ja Salmisilla.

 

Sylvi Kansallisteatterissa 

Minna Canthin Sylvi palautti mieleen vanhan ajatuksen, että tällaistako on teatterinteko Kansallisteatterissa, paperinmakuista, varsinaista näyttelemistä. Näin rankasti arvioimme näytelmää Hannelen kanssa jo puoliajalla, ajatukset olivat samat lopussakin. Kritiikki ei kohdistu itse näytelmään vaan näyttelijätyöhön. Vanha 1800-luvun lopun tekstihän kantaa tähän päivään, vaikka paljon on naisen asemassa Minnan ajoista muuttunutkin. Kritiikki kohdistuu erityisesti päähenkilöihin Elena Leeven Sylviin ja Antti Luusuanniemen Viktoriin, mutta myös Juha Mujeen Sylvin aviomies Akseliin. Marja Salon näyttelemä Viktorin sisar Alma oli kohtalaisen hyvä ja Markku Maalismaan näyttelema pastori suorastaan hyvä.

 

Viktor ja Sylvi

Tarinahan kertoo orpotyttö Sylvistä, joka ymmärtämättömänä ajautuu Akseli-holhoojansa kanssa avioliittoon. Hän on nuori, hupakko, tynnyrissä kasvanut, joka ei yksinkertaisesti tiedä mitään. Vastuulliseksi naiseksi kasvamiselle ei yksinkertaisesti ole ollut tilaa. Ilmeisesti Canthilla on ollut tavoitteena osoittaa juuri sitä, mitä tietämättömänä pidetylle naiselle voi tapahtua. Hän rakastuu koulukaveriinsa Akseliin ja ajattelemattomasti myrkyttää miehensä, koska tämä ryhtyy pitämään hänelle kurinpalautusta. Näytelmä tuo hyvin esiin sen ajan ahdasmielisyyden niin aviomies Akselin kuin rakstettu Viktorin kuin Viktorin sisaren ja ystävätär Karinin kautta. Tekonsa seurauksena Sylvi joutuu vankilaan, jossa tapaa vielä kerran Viktorin ja tämän torjunnan seurauksena mieli järkkyy.

 

Sylvi olisi loistava rooli hyvälle näyttelijälle, moni-ilmeinen, valtavaa iloa ja synkkää tragiikkaa sisältävä, niinkuin se on ollut aikoinaan Ida Ahlbergille. Mutta Elena Leeve sai siitä esiin vain uhittelevan ja tiskahtelevan hupakon. Hupakkohan Sylvi oli, mutta senkin voisi näytellä hyvin. Aiheeseen olisi voinut samaistua, jos näytelmä olisi ollut hyvä. Lopun hulluksi tuleminen oli kaiken päätteeksi tosi huono esitys. Tämä oli siis Hannelen ja minun yhteinen tuomio.

 

Aksel ja Sylvi

Hannele varotti minua kirjoittamasta pläjäystä ennen Hesarin arvostelua. En uskonut. Ja niinhän siinä kävi, että Outi Lahtisenmukaan " Leeve onnistui vaikeassa roolissa kauttaaltaan". Hän antaa positiivisen arvion myös muiden näyttelijöiden esityksistä kritisoiden hieman vain Marja Salon näyttelemää Karinia. Että näin.

 

Kohti KOM –teatterissa

 

Juha Itkosen romaanin Kohti pohjalta Itkosen ja Juha Milonoffin sovittama näytelmä Kohti oli virkistävä kokemus. Katsoimme näytelmän Hannelen kanssa lähistöllämme ikäisiämme vakavia naisia. Yleisö oli suureksi osaksi nuoria koko ajan naurahtelevia katsojia. Pohdiskelimme, että jokin kuilu meidän ja heidän välillä lienee, koska me emme tunteneet mitään tarvetta nauraa tilanteissa, joissa rörähtelyitä kuului eri puolilta salia. Toinen ikään liittyvä asia on KOM sinänsä. Katsoimme jo toisen polven melasniemiä ja milonoffeja, saattoi chydeniuksistakin olla uusi toinen polvi näyttämöllä. Ajoittain oli vanhaa paatosta, "kovaa ja korkealta", tavoitettavissa, tosin uusin painotuksin. Aika tasii ehdottomuuttakin.

Kuten lehdistöstä olemme saaneet lukea, kirjailija Itkonen itse esiintyy näytelmässä, hän lukee romaaniaan, soittelee pianoa ja tekee pieniä pyrähdyksiä näyttämölle. Sekä kirjan sovittaminen näyttämölle että ohjaus olivat taitavaa työtä. Kirjailijan äänen kuuleminen livenä ja romaanin yhtäaikainen läsnäolo näytelmän kanssa oli tosi hieno juttu. Näin varmaan koki itse kirjailijakin, joka loppusuosionosoitusten raikuessa suorastaan tanssahteli näyttämöllä. Näyttämösivituksessa siirrytään joustavasti samoin "vaattein" ja kulissein ajassa eteen- ja taaksepäin. Kuvataan elettyä Ansasten avioliittoa, nuorta paria ennen ja nyt, samanaikaisesti ihmisiä Khao Lakissa ja kotona. Ja kaikki nämä ajan ja paikanvaihtelut toimivat! Olisi ollut kiintoisaa kysyä joltakin romaania lukemattomalta, miten menossa mahtoi pysyä mukana.

 

Näyttämö pleksikoppeineen ja pianoineen oli varsin karu. Nykyisin videotekniikkaa yhdistetään yhä useampaan näytelmään. Tässä se toimi sekä takaumien esiin tuojana että tilannekuvauksen syventäjänä. Taustaseinään heijastetut kuvat, milloin kirjailijan kasvokuva, milloin tsunamiranta toimivat myös hyvin. Tällaisessa näytelmässä ollaan aika kaukana aiemmista järjestelmällisesti etenevien kohtausten ja kohtauksittain vaihtuvien lavastusten maailmasta.

Vilma Melasniemi Juliana oli hyvä, mutta vielä parempi oli Juho Milonoff hänen veljenään Jussina. Laura Malmivaara Anneli Ansaksena ei ollutkaan kliininen, kuten Hannelen vähän odotteli. Janne Reinikainen ministeri Ansaksena oli meidän kummankin mielestä vähän väärä tyyppi, liian notkea ja nuori kaikenlaista kokeneeksi ministeriksi. Hannele kiinnitti huomiota myös siihen, että Jussi Ansas ei ollut "meidän sukupolvemme" tuntema pörssimeklari, olisi kaivattu sliipattua pukeutumista ja muutoinkin siistimpää ulkomuotoa. Näytelmä olisi parantunut, jos joitakin kohtauksia olisi reippaasti lyhennetty. Kaiken kaikkiaan hyvä esitys ja kirjailijan mukaan ottaminen virkistävää.

 

Missä kuljimme kerran Kaupunginteatterissa

Helsingin kaupunginteatteri skillojen aikaan

Kaupunginteatterin kolmituntinen Kjell Westön Missä kuljimme kerran oli kerrassaan loistavaa teatteria. Ilkka Heiskasen ja Westön sovitus sekä Heiskasen ohjaus olivat todella hyvä toteutuma pitkästä romaanista. Tarina eteni juohevasti pyörivällä näyttämöllä näyttelijöiden itsensa vaihtamin huonekkalulavastein. Vanha autokin näyttäytyi muutaman kerran ja pyörillä ajettiin. Valtavan iso näyttämö tuntui täyttyvän silloinkin, kun siellä oli vain pari näyttelijää. Taustakuvat, niin Eccun valokuvat kuin Helsinkiä kuvaavat isot heijastukset toivat esitykseen syvyyttä. Loistavasti toteutettu. Näytelmässä myös soitettiin, tanssittiin ja laulettiin livenä mukana oikeita muusikoita mm. musta trumpetisti, joka aikoinaan nostatti orastavaa rasismikeskustelua.

 

Näyttelijöitä oli melkoinen kaarti, usealla useampi rooli. Vuokko Hovatta Luciena, samoinkuin Ursula Salo Mandina, Leena Rapola Henriettenä ja Leenamari Unho Ainana olivat mainioita. Miehistä ehkä parhaan roolin teki Eero Aho Accuna ja Niko Saarela Alluna, eivät Pekka Valkeejhärvi Ivarina, Pekka Huotari Cedinä ja Jouko Klemettilä Henninginäkään huonoja olleet. Musiikki niin elävä kuin taustamusiikkikin oli toteutettu tosi hyvin.

 

Näkymä kaupunginteatterin kallioilta Missä kuljimme ... tapahtumapaikoille Siltavuoreen

Se kiinnitti huomiota, että kukaan ei nauranut, muutamaa naurahdusta lukuunottamatta. Yleisö oli aika iäkästä ja miehiä poikkeuksellisen paljon. Helsinkiläiset olivat tulleet joukolla katsomaan omaa historiaansa. Kyllähän sisällissodan tapahtumien vyöryminen näyttämölle oli järkyttävyydessään vaikuttavaa, mutta osapuolten käsittely hyvin tasapainoista. Ihanat Kivinokat ja tässä ympärilläni leviävä Sörnäinen ja Hakaniemi Josafatin kallioineen, Kallion kirkkoineen oli nostalgista katseltavaa ja kuultavaa.                                                                                                      

 

Lokki Ryhmäteatterissa

Ryhmäteatterin Lokin esityksessä oli kohtalaisen vähän väkeä. On ihan surkeata, kun yksi Helsingn Sanomien arvostelija saa aikaan yleisökadon hyvässäkin näytelmässä. Sitähän tämä Anton Tsehovin Lokki todella on. Uskollinen tekstille, hyvä lavastus ja ennenkaikkea hyvin näytelty. Eihän siinä toisaalta näytelty ollenkaan, näyttelijät vain elivät roolihenkilöitään täysillä. Tsehovin Lokissa on "vahva ja tarkka psykologinen ote ihmisluonnosta", kuten esittelylehtinen kuvaa. Näytelmän on sanottu olevan kirjailijan tilitys omasta elämästään.

 

Näytelmän keskiössä ovat vanheneva menestyksestään huumantunut näyttelijä Irina, Eeva Litmanen ja hänen näytelmäkirjailijana aloitteleva poikansa Kostja, Jari Virman. Ollaan maasetututalossa, jossa Irina miesystävineen, Valtteri Tuominen, käy teilaamassa poikansa näytelmäyrityksen. Mukana on Kostjan rakastettu Nina, Liisa Peltonen, joka puolestaan rakstuu Irinan miesystävään. (Tässä voi nähdä loistavaa ironiaa ja tragiikkaa julkkisten palvonnasta, ihan kuin suoraan tästä päivästä.) Mukana on Masha, Tarja Heinula, joka rakastaa Kostjaa, mutta menee naimisiin Pjotrin, Jukka Keinosen kanssa. Mukana on myös Irinan veli Boris, Juha Kukkonen ja muutama muu näyttelijä. Äkkispäätään tuntuu kuin teemana olisi nykyiaikasinen rakastumisten sekoilu, mutta näytelmässä kaikki tuntuu selvältä ja todelliselta. Rakastamisten ohella keskiöön nousee äidin ja pojan kipeä suhde, pohan epätoivoinen äidin etsintä ja hyväksytyksi tuleminen. Kun niin ei tapahtu, on vain yksi ratkaisu, itsemurha.
 

 

Irina kirjailija-miesystävineen

Näytelmä etenee välillä venäläistyylisesti, vieraantuneen hitaasti. Kohtaukset, esimerkiksi Irinan kirjailijamiesystävän kirjallisten aiheiden metsästys ja seurueen pelikohtaus ovat herkullista katsottavaa. Jossain näyttämön reunamilla elää Kostja omaa ahdistustaan silloinkin kun hän ei varsinaisesti kuulu kohtaukseen. Hienosti toteutettu näytelmän monisyisyyden toteutus. Lavastus, jossa näyttämöverhon siirtely erottaa kohtaukset toisistaan on oivaltava ratkaisu. Eero Ojasen musiikki oli kaunista. Oikein hyvä esitys, jonka itse rinnastin juuri näkemääni Kohti kylmempää sekoiluun, on siis oikeaa teatteria ja teatterin yritystä.

Alppiruusuja Kaisaniemessä huhtikuussa 2008!!!