Kimmokkeen kirjoittaa sain luettuani kotiin palattuani Kuhmo-viikkojen viimeisen lauantain 24.7. Hesarista Vesa Sirénin arvioinnin, jossa hän mm. ennustaa, että yleisö tulee taputtamaan Sebastian Fagerlundin kantaesitykselle virkistyneenä ja kädet hellinä. No niinhän tapahtui. Toisaalta yleisö Kuhmossa on kohteliasta ja taputtaa ystävällisesti lähes kaikelle, mutta osoittaa suosionosoitusten pituudella, mistä se pitää ja mistä ei. Nyt esimerkiksi maailmanmainetta saaneelle Chilingirian-kvartetille annettiin vain kohtuulliset aplodit. Kvartetti vaikutti jotenkin väsähtäneeltä ja parhaat päivänsä nähneeltä, vaikka soittikin moitteettomasti. Yleisölle ei riitä tavanomainen hyvä esitys, pitää olla poweria ja tunnetta. Laitan tähän koristeeksi hyviä laulajia luonnosta, ensimmäisenä äänensävyjen  monitaituri satakieli.

 

Arvosteluihin palatakseni ihmettelimme jo käytävillä ja pihoilla, että yllättävän paljon Hesari kirjoittaa tänä kesänä Kuhmosta. Minunkin historiani aikana on kesiä, jolloin jutut ovat rajoittuneet lähes yksinomaan siihen, että Kuhmo on käynnistynyt ja siihen, millaista on roudarien työ. Johtajanvaihdoksestahan oli iso juttu, mutta konserttien sisältöä on käsitelty varsin vähän. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä tämä Hannu-Ilari Lampilan ja Sirénin kiinnostus on nyt herännyt. Olisiko terveellä kilpailulla palstatilojen senttimäärillä jotakin tekemistä asian kanssa? Vai ovatko kriitikot vasta nyt heränneet johtaja Vladimir Mendelssohnin uusiin linjauksiin. Nythän eniten palstatilaa saivat pienoisoopperat, aiheellisesti aivan. Alla eläinaarioiden mainio lurittelija, ruokokerttunen.

Sirén oli haastatellut Mendelssohnia, koska toteaa tämän jatkavan niin kauan, kun hän tuntee sisällään ”tsunamillisen ideoita”. Toistaiseksi niitä riittää, senhän mekin olemme saaneet huomata. On teemoja laidasta laitaan. Teemoittelu on sinänsä kiinnostavaa, mutta eniten yleisöä häiritsee pienten kappaleiden suuri määrä. Haluttaisiin, että konsertit olisivat lyhyempiä ja että olisi vähemmän peräjälkeen sijoitettuja lyhyitä kappaleita. Siinä sitä katsellaan soittimien roudaamista edes takaisin ja seisoskellaan tauoilla. Palautetta lienee annettu, mutta tuskin se mitään muuttaa, johtajan sanotaan olevan itsepäistä laatua. Käytävillä puhuttiin taas mahdollisesta johtajan vaihdoksesta. Nyt siihen tuli vastaus Sirénin haastattelussa, turha sitä on odottaa Paavali Jumppasen astumista kehiin, vaikka hän taas kunnostautui myös roudarin tehtävissä. Eikä Kuhmossa mitään Mendelssohnin siirtymistä syrjään odoteta, tämmöiset henkilöjutut ovat vain kiinnostavia taukojutustelun aiheita. Alla viheltämiseen erikoistunut mustarastas.

 

Ja takaisin kritiikkeihin! Kuulun siis niihin, jotka tyytyväisinä lukevat Hesarista oikein sisällöllisiä kritiikkejä festarista. Ja ylpeyskin tunkee esiin, minäkin koin tuon ja tuon. Siinä missä Lampila kirjoittaa eräänlaisia tunnelmapaloja ja analysoi esityksiä, Sirén keskittyy esittelemään säveltäjiä, ihan asiallisesti, ei siis mediaseksikkäästi henkilöön keskittyen. Kirjallisuuspuolella Vaasan LittFestissä taannoin valitettiin sitä, että oikeat arvostelut ovat siirtyneet tulitikkulaatikkokokoon ja henkilöhaastattelut vallanneet tilaa. Näin ei Kuhmon kohdalla toki käynyt, mutta kiintoisaa on seurata kritiikkejä myös tästä näkökulmasta. Tässä sitä vain ihmetellään, miksi siitä on kirjoitettu ja siitä taas ei, ymmärtämättä niistä lainalaisuuksista, mikä lehtien kulttuuritoimituksissa vallitsevat. Että Kuhmo sai liikkeelle oikein kaksi keskeistä kriitikkoa ja useaksi päiväksi kummankin. Se on kyllä iso asia. Joskus sitä konserteissa ihmettelee, miten pienestä ihmisestä lähtee suuri ääni, myös Kuhmossa. Alla todella isojen äänten lintuja, jotka mökkijärvellä reviireistä taistellessaan pitävät varsinaisia konsertteja.

Onko syynä runsaaseen kritiikkikirjoitteluun Sirénin Hesarin otsikko, että Kuhmossa tehdään kaikki nyt isommin ja äänekkäämmin. Olikohan otsikko hänen, vai kulttuurisivujen johtaja Saska Saarikosken vai jonkun toimitussihteerin? Tässä ryhtyy epäilemään vähän kaikkea. No, hän selittää sen Ludwig van Beethovenilla ja Sofia Gubaidulinalla, jota nyt taas soitettiin, mutta ei tällä kertaa nähty itse paikalla. Sama kappale siis saa uusia ja uusia soittimia ja sävyjä toisten säveltäjien modifioidessa niitä. Enpä minä tästä juuri mitään ymmärrä, toistelenpahan vain toisen tekstiä. Mutta tulevatkohan Mendelssohnin tarkoitusperät ymmärretyiksi? Kun paikalla istuu kaksi viikkoa, ymmärryksen lisäämiseen olisi mahdollisuus, jos osaisi sen tehdä. Mendelssohn toteaa Sirénin mukaan myös, että ihminen itse on perin juurin digitalisoitunut. Niinpä, puhutaanhan tässä omankin kovalevyn tyhjentämisestä ja elämänilmiöiden on-offeista. ”Hyvä viulu on parhaimmillaan 300 vuoden iässä, kun tietokone on elektroniikkajätettä viidessä vuodessa”, toteaa Mendelssohn. Hyvistä soittimista tarttui Kuhmosta mukaan Pohjola Pankin Taidesäätiön esite taiteilijoille lahjoitetuista soittimista. Hienoa paperia ja kauniita kuvia! Alla eläinmaailman kosketinsoittaja, viklo.

 

Pääsanoma tässä monisanaisessa kritiikkiä koskevassa pljäjäyksessäni on sen ihmettely, mitä valitaan kritisoitavaksi ja millä perustein ja ennen kaikkea, miten täydellisen tai vajavaisen kuvan saamme runsaasta kulttuuritarjonnasta Hesaria lukemalla. Luinko siitäkin jostain, että netin Kritiikkiportti on loppumassa? Toivottavasti väärä mielikuva, ainakin eilisen päivän arviointeja siellä vielä näyttää olevan. Loppukommentiksi sopii Kuhmo-festarin Iltasoiton loppusivulta luettavissa oleva teksti, jossa sanotaan vuoden 2011 teemana olevan kansanmusiikki. ”Se voisi olla ”autenttista” kuten vaikkapa tanguero, klezmer, flamenco, suomalaispelimannit ja taraf, ”uudelleensävellettyä” (Beethovenista Berioon) tai Ravelin tapaan kuviteltua.” Tämähän sai ”oikeaoppiset klasarikot” liikkeelle, mitenkähän kritiikki siihen tulee suhtautumaan. Ihan palautetta ja soittoja kansliaan koetettiin käynnistää. Itse en tehnyt kumpaakaan, mikä minä nyt olen asiaa arvioimaan. Ensinnäkään en ole asiantuntija ja toiseksi Kuhmo-kokemukseni yltää juuri ja juuri kymmeneen vuoteen, minkä olen ymmärtänyt olevan alla olevan lokinpoikasen kokoa todellisiin aikuisiin verrattuna. Isona sitä sitten voi meuhkata kuin lokkien kuoro sisäpihan kattotasanteilla, joka pakottaa pitämään ikkunat suljettuina muutamien kesäöiden ajan.