Olen ollut pari päivää lähestulkoon "pihalla" lukiessani Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin –kirjaa. Tällä hetkellä kirja on ilmeisesti luetumpien joukossa, koska Kallion kirjastossa se oli kahden lainaviikon kirjojen joukossa. Lainasin, en ehtinut aloittaakaan ja jouduin viemään takaisin. Avuksi nyt, niinkuin usein muulloinkin, tuli Hannelen kirjasto. Hannele näyttää saaneen kirjaansa oikein omistuskirjoituksen, mikä merkitsee, että hän on ollut viime syyskuussa Akateemisessa kuuntelemassa kirjailijan haastattelua. Hustvedtilta tulee suomeksi kohtapuoliin toinen teos, Amerikkalainen elegia, ja hän on tulossa kirjamessuille. Ilmeisesti tulen itsekin jonottamaan omistuskirjoitusta.

 

Vaikka kirjasta on kirjoitettu useampi arvostelu, en aijo paljastaa juonta tässä, josko joku ei olisi vielä lukenut kirjaa. Kävin lukemassa Pirsi Pihan lukupiirin keskustelun kirjasta, ei olisi ehkä pitänyt. Itselle lohdullisinta olisi kirjata näihin pläjäyksiin omat kommentit ensin ja katsella muiden mielipiteitä vasta sen jälkeen. Tai olla katselematta! On vain todettava, että eri ihmisiä kiehtovat eri asiat. Ja ihmisethän ovat erilaisia, kuten Billin videoimat lapset.

 

Henry Wuorila-Stenbergin kuvat mielestäni sopivat kirjan kuvitukseksi

Minua kirjassa kiehtoi eri taiteen lajien nivoutuminen toisiinsa, kirja oli kuin kuvataiteen analyysiä tai taitelijasta kirjoitettua elämäkertaa tai vielä oikeammin useammasta taitelijasta, niin maalareista kuin kirjailijoistakin (kirjoittajista). Billin "taidelaatikoiden" kuvaukset toivat taideteokset silmien eteen kuten Violetista tai Mattista tai Markista tehdyt maalaukset. Äskettäin meilläkin käytiin suorastaan oikeutta siitä, miten pitkälle taiteilija voi mennä inhottavien ilmiöiden kuvauksissa. Tästä on kirjassa kiintoisaa pohdintaa.  Olihan kirjan alussa pitkäänkin sitä Kirsi Pihan kuvaamaa tavanomaista perhe-elämän kuvausta, onnellista sellaista, mutta mielessäni se jotenkin jäi taideanalyysien taustaksi tai raameiksi.

 

Kirja on hyvin moniulotteinen, avioliittojen, isä-lapsi –suhteiden ja ennenkaikkea syvän ja kestävän ystävyyden kuvaus. Perheiden arjen kuvauksena kirja on mainio. Piha ja hänen kommentoijansa pitävät kirjan alkua pitkäveteisenä, mutta minusta se ei sitä ollut. Leppoisa nyt ainoastaan. Kieli on sujuvaa, kyllä kai maailmanluokan kirjailijalla. Kovin paljon kirjasta ei kuitenkaan löydy ilmaisuja, jota haluaisi esimerkiksi toistaa tähän. "Ikään kuin astuisin sisälle huutoon  - kuin minusta itsestäni tulisi huuto", olkoon yksi esimerkki. Tapahtumien tiivistyessä ja käydessä suorastaan jännittäviksi kerronta vei mukaansa, yli 400 sivua oli luettava lähes "siltä istumalta". Paikoin oltiin lähellä uskottavuuden menettämistä, josko fiktiivisessa teoksessa mitään uskottavuutta voi ollakaan. Loppu sitten tyyntyi kuin järven laineet illan koittaessa. Olenkin pohtinut, miten vaikeata kirjailijalle voi teoksen lopettaminen olla. Annetaanko heidän saada toisensa, kuoleeko suurin osa romaanihenkilöistä vai annetaanko henkilöiden elämän illasta aavistuksenomainen "loppulausunto". Vähän pettynyt olin tämän kirjan "lempeään" päätökseen, äksöni loppui tyystin ennen viimeisiä sivua.

 

Edelleen Henry Wuorila-Stenbergiä

SoHon taide-elämästä kirja antaa hyvän kuvauksen, kriitikkojen vallasta ja gallerioiden ahneudesta. "Taide on mysteeri mutta taiteen myyminen on vielä suurempi mysteeri. Taideteos ostetaan ja myydään, se siirtyy kaupassa ihmiseltä toiselle, mutta silti tuossa liiketoimessa on mukana lukemattomia tekijöitä. Noustakseen arvossa taideteos vaatii tietynlaisen psykologisen ilmaston. SoHo tarjosi tuolloin täsmälleen oikean määrän henkistä kiimaa,jotta taide kukoistui ja hinnat nousivat pilviin." Kirjassa pohditaan myös sitä, onko taiteilijalla oikeus vaikuttaa siihen, kuka hänen taidettaan saa ostaa. Taide voi päätyä ns. vääriin käsiin. Ajankohtainen kysymys näin "vaalitaiteen" keskustelun aikoihin. Hyvä on myös muistaa, että "aina kun taiteilija kuolee, hänen tuotantonsa alkaa korvata hänen henkilöään, siitä tulee hänen ruumiillinen korvikkensa tälle maailmalle. Sille ei varmaan mahda mitään."  Voiko Suomen taide-elämässä käydä niin, että "taidemaailman sisäänlämpiävyys saa ilmiselvän näyttämään salaperäiseltä, typerän älykkäältä ja sensaatiomaisen kumoukselliselta". Ei kai?

 

Yksi kirjan viehätyksistä on sen henkilöiden ammattien kirjo, kuvataiteilijoita, yliopistojen opettajia, ellei kirjailijoita niin kuitenkin kirjoittamisella ansionsa hankkivia. Tässäkin tapauksessa ihailen Hustvedtin asiantuntemusta, ihmismielen ja erityisesti sairaan ja mieleltään järkkyneen ihmismielen tuntemusta. Kirjan lopusta ilmeneekin, millaiseen kirjallisuuteen tämä asiantuntemus perustuu. Taiteen tuntemus ilmeisesti nousee piiristä, jossa hän liikkuu. Olisi kiintoistaa piirtää kirjan ihmissuhteista sosiaalinen verkostokuva (mikähän se mahtaa olla oikealta nimeltään), ja pohdiskella jonkun kirjan lukeneen kanssa sitä, mitkä piirteet näissä suhteissa eniten kiinnostavat: Bill-Leo, Leo-Lucie, Bill-Matts, Violet-Erica, näin loputtomiin.

Netistä löysin Savon sanomien Pauliina Siekkisen arvostelun, josta seuraava ote: "Kertojansa suhteen kirjailija on tehnyt oivallisen ratkaisun; kertojan piinallisen omahyväinen, nukkavieru, mukasympaattinen, tirkistelevä, salaelosteleva, älyllisyyteensä tikahtuva kyvytön ja saamaton olemus asettaa lukijan vähintäänkin epäilevään asemaan hänen tarinansa suhteen ja kirjailija palkitsee epäilevän lukijansa. Kertoja saa rauhassa raunioitua hämärtyviin muistoihinsa. Hän on oman elämänsä sivuhenkilö, ikuinen muukalainen, jolla ei ole jalansijaa edes omiin tunteisiinsa. Hänen elämässään ihmisen ikuinen probleemi kielen ja havainnon ja tarinan suhteen on käynyt lopullisesti toteen: kaikki mitä sanon nyt on jo mennyttä." "Bill kirjoitti elämäänsa uusiksi siinä missä muutkin". Tällainen menneen uusiksi kirjoittaminenhan tässä on jo alkanut.

Kirja ei siis ole taidekirja, vaikka itse innostuinkin taideilmiöiden kuvauksista. Minun tulkintani siis! Lukiessani tuli jotenkin rauhallinen olo siitä, että vaikka jossain vaiheessa liikkuminen vähenisi, aina on kirjat. Ja musiikki. Ei tässä mitään hätää ole.

 

Vinkki: Jos kaipaat vaikkapa Eino Leinoa, katso tätä http://www.internetix.fi/aspit/runot/runohaku.htm