Salomoa ja Ursulaa koskeva näytelmä tulee Avoimiin oviin alkuvuodesta ja liput on jo varattu. Muistin, että Juhani Peltosen vuonna 1967 kirjoittama kirja on minulla hyllyssäni. Wikipedan mukaan Peltonen on vuonna 1966 kirjoittanut samannimisen näytelmän. Kaivoin kirjan esille. Kun on taipumus tavoitella jonkinlaisia kokonaisnäkemyksiä, otin esiin kaksi muuta hyllyssä olevaa Peltosta ja tilailin lisää kirjastosta. Sieltähän ne tippuivat nopeasti, siis kukaan ei enää lue häntä. Oma mielenkiintonsa on siinä, mistä päin pääkaupunkiseutua kirjat kulloinkin tulevat. Olen joskus ihmetellyt hankintapolitiikkaa. Mistähän syystä joku oli tilannut edellisessä jutussa mainitsemani Arvo Myllymäen kirjan, tuli muistaakseni Myllypurosta.

Omalaatuista huumoria tämä Juhani Peltonen viljelee ja on todella mielenkiintoista nähdä, millaisen näytelmän  Salomosta ja Ursulasta teatteri saa aikaan. Jos pääpaino on nuoren pariskunnan elämässä, ok, mutta jos mukana on Peltosen viljelemää p-huumoria, en tule pitämään. Runokirjoja hän oli julkaissut jo sitä ennen, niihin en ole tutustunut. Pakko sanoa, että en minä kauhean järjestelmällisesti jaksanut kirjaa lukea, erityisesti tuskastuin valtavan pitkiin luetteloihin. Vuonna 1969 ilmestyneessä teoksessa Kolme luettelointi on lähes kokonaan hävinnyt. Vuonna 1978 ilmestyneessä Elmossa ja vuoden 1980 Jumalan kuopuksessa Peltonen palaa takaisin luettelointitekniikkaan. En ymmärrä sellaista, ei puolta sivua jonkin ilmiön kuvaamista eri termein jaksa mitenkään lukea. Viimeisin lukemani vuonna 1973 ilmestynyt Valaan merkkejä oli sitten muutoin niin hajanainen, että lukeminen meni selailuksi. Kirjailijasta voisi käyttää käsitettä runsas, ideat eivät tahdo mahtua sivuille ja kansien väliin.

Salomossa ja Ursulassa kaksi surkeaa nuorta rakastuu, vihityttää itsensä epämääräisissä oloissa, asuu kirkon sivulaivassa, konserttitalon penkkien välissä ja ratapihalla. Humoristinenhan kirjan pitäisi olla, mutta alavireinen se on. Hyväksyin tarinan, vaikka lukeminen oli välillä väkinäistä. Onhan kirjassa eräänlaista tarttumapintaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja kriittinenkin kirjailija on. Välillä hän äityy ihmettelemään asioita, joista olen samaa mieltä. ”Salomo sanoi, että hän kyllä hyväksyy vallankumoukset jotka ovat aiheutuneet siitä että kansa rakentaa tällaisia jättiläisrakennuksia (kirkko), sisustaa ne kullalla ja ties millä, katselee pulskia pappeja helyillä kirjailluissa kasukoissa, näkee itse nälkää, on varaton, ja Jumala pysyttelee näkymättömissä, antaa metafyysistä apuaan josta ei paljon kostu.” Näyttää, että Peltonen saa kirja kirjalta rakennetuksi tiiviimpiä tarinoita, jos näin karkeasti uskaltaisi sanoa. Vuonna 1986 ilmestyneessä teoksessa Iloisin suru on jo oikea hyvä tarina, humoristinensekin. Kirja kertoo vt. pastori Sauli Rekelästä, joka kokee olevansa myös vt. ihminen. ”Elämästä puuttuivat usko, toivo ja ennen muuta rakkaus. Kuinka mies saattoikin näin perinpohjaisesti epäonnistua ja katkeroitua!” Vaimo matkustelee ympäri maailman, tytär on Amerikassa opiskelemassa ja mies käpristyy 11-vuotiaan poikansa ympärille. Lopussa pojan kanssa lähdetään metsään, reissu yrittää olla irtiotto kaikesta. Kirjassa on muiden tapaan erillisiä hauskoja tapahtumia ja henkilöitä, myös unilla saa hulvattomia juttuja aikaan. Peltosen kirjoissa tuntuu olevan mukana aina joku kamala tapahtuma.

Elmosta kirjailija taisi tulla varsinaisesti kuuluisaksi, mikäli oikein muistan. Elmossa ja Jumalan kuopuksessa on vain yksi päähenkilö, mutta kirjailija juoksuttaa esiin poukkoilevia omalaatuisia tarinoita sieltä ja täältä. Humoristisia ovat, mutta huumori ei oikein tavoittanut minua. Välillä putkahtaa esiin yllättävä vertaus tai  huumorinväläys. ”…, jotka olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä.” Peltonen kyllä raapii huumorinsa tavattoman laajalta alueelta. Elmo kertoo ylivoimaisesta urheilijasta ja muistan kirjan ilmestyttyä Elmo-käsitteen olleen jonkin aikaa ”muodissa”. Kirjasta otettiin kymmenkunta painosta. Kirjassa on mukana jos jonkinlaista typpiä ja tapahtumaa ja sitten välistä putkahtelee näitä helmiä. ”… aika, jolloin yksinäinen eläkeläinen muuttuu kyyniseksi ja kaunaiseksi alkaen hautoa kostoa niille, jotka hänen mielestään ovat kohdelleet häntä kehdosta haudanpartaalle saakka väärin ja estäneet hänet saavuttamasta sitä onnea ja menestystä, jonka hän oli joskus itselleen kuvitellut. Mutta useimmat kostettavat ovat jo kuolleet, kuten isä ja äiti, jotka eivät silloin aikoinaan muka riittävästi tukeneet, kannustaneet ja rohkaisseet ikään kuin alati tilapäisten epäonnistumisien hetkellä”. Elmo samoin kuin Jumalan kuopus ovat tasapainoisempia kuin Salomo ja Ursula, tarina pysyy paremmin kasassa. Melko hyvin tarinassa pysyy myös Kolme, mutta Valaan merkkejä löytää yhtenäisen tarinan vasta loppupuolella. Pitkään ajattelin, että kyseessä on jonkinsorttinen esseekokoelma, koska erilliset luvut oli otsikoitu.

Jumalan kuopus on Jumalan nuorin poika, Amiraali, jonka päätehtävä on pukea ja riisua Jumalan naisia. Hän sortuu nukkumaan yhden nuoren naisen veressä ja Jumala karkottaa hänet Suomeen. Näistä Suomen tapahtumista kirja sitten kertoo mitä hulluimpia tarinoita. Kielikin on mahdotonta. ”Luolalaulaja löi löylyä Läyliäisissä.”  Paikoitellen ajattelen, että maailman tapahtumat ajelehtivat aaltoina eteenpäin. Sama tekniikka on Valaan merkeissä, jossa eri henkilöt osoittautuvat vasta matkan päässä liittyvän jotenkin toisiinsa. ”Tahnaisempaa ajatuksenjuoksua kuin useimmilla kunnallispoliitikoilla saa etsiä naapurikunnista. Heidän yhteiset päätökset johtavat tekoihin, joita heistä viisain, joka on ajoissa ymmärtänyt vetäytyä touhuista syrjään, alkaa ällikällä kauhistella vuoden kuluttua.” On aivan kuin tätä päivää! Tällaisia pieniä älynväläyksiä voisi kirjoista poimia runsain mitoin, joten kyllä kirjailijalla asennetta on. Peltonen on kirjoittanut useita näytelmiä ja runsaasti radiokuunnelmia, joissa voisi tuollaisen kirjoitustekniikan toimivan hyvin. En muista nähneeni tai kuulleeni niitä. Kuunnelmat ovat muutoinkin jääneet varsin harvoin koetuksi kulttuurianniksi. Peltosta luettuani voin sanoa lukijana edistyneeni, olen oppinut hyppimään ja lukemaan romaania niin sanotusti kursorisesti. Tämä teksti on kuitenkin hajanainen, mistä juuri kirjailijaa moitin.

Kohta Peltosesta selvittyäni koppasin Kallion kirjaston Bestseller –hyllystä Kari Hotakaisen Jumalan sanan. Täytyyhän sitä Hotakaisesta ja Tervostakin olla tietoinen ymmärtääkseen, mistä puhutaan. Nyt varmaan yliarvioin kirjallisen osaamisen sanoessani, että yht’äkkiä Hotakainen tuntui olevan Peltonen iäkkäänä ja runsaudesta seestyneenä. Voihan olla kyse siitäkin, että luen huumoripitoisia kirjoja sen verran vähän, että samaan genreen törmätessäni yhdistän kirjailijoidenkin ominaisuuksia liikaa. Hotakainen on ja yhteiskuntatietoinen kuten Peltonenkin oli. Luin Jumalan sanaa jännittävään tarinaan ja huumoriin puettuna markkinavoimien kritiikkinä. Yhteen päivään sullottua tarinaa ja autolla ajoa läpi Suomen en nyt lähde tässä kertaamaan. Havainnoin, että kirjan henkilöiden unista kertominen vapauttaa kirjailijan käyttämään mielikuvitustaan täysivoimaisesti. Peltosella unien käsistä riistäytyvät tapahtumat siirtyvät henkilöiden valve-elämäänkin. Hotakaisen hotkaisee nopeasti ja onhan se viihdyttävä, Peltonen vaatii enemmän viitseliäisyyttä.

Lopuksi vahvasti suosittelen uuteen kulttuurisivustoon Cult24 tutustumista. Hieno juttu!!! Toivottavasti tulee paljon lukijoita, että tekijät jaksavat lähinnä talkoovoimin moista pyörittää. Ilmoittauduin heti myös uutiskirjelistalle, onhan se hienoa saada kulttuuria koskevista päätöksistä tietoa ilman laajaa nettiselailua.