Eilisiltaisessa RSO:n konsertissa Musiikkitalossa tuli jotenkin suomalainen fiilis. Upea orkesteri soittaa suomalaisen jo melkoisesti tunnustusta saaneen säveltäjän teosta suomalaiselle laakereita niittäneelle suomalaiselle solistille ja vielä nousukiidossa oleva suomalainen orkesterinjohtaja puikoissa. Kyseessä oli siis Sebastian Fagerlundin Pekka Kuusistolle säveltämä Viulusonaatti, johtamassa Santtu-Matias Rouvali. Teos on Tampere Filharmonian tilausteos, jonka kantaesitys oli alkusyksystä Tampere-talossa. Olen urautunut ajattelemaan, että jostain muualta ja kaukaa menneisyydestä tulee hienoa musiikkia. Toisaalta pidän paljon Kaija Saariahon musiikista. Olen tykännyt myös muista Fagerlungin sävellyksistä, joita olen sattunut kuulemaan, esimerkiksi Döbeln-oopperasta.



Viulukonsertto on ihanaa musiikkia, joka ei viehättänyt niinkään melodisuudellaan kuin kiinnostavuudellaan. Soittimia on käytetty todella monipuolisesti ja Musiikkitalon akustiikassahan yksittäisen soitinten ääni on helposti erotettavissa. Niitä oli kiintoisaa seurata ja yrittää arvailla, millaisesta soittimesta mikin ääni on peräisin. Se oli jännittävää ja teki kuuntelukokemuksesta hyvin intensiivisen. Minusta oli oivallista, että kaikki kolme osaa soitettiin tauoitta peräjälkeen, mikä lisäsi kuuntelun intensiivisyyttä. Solistille Fagerlund oli säveltänyt todella vaikean kappaleen, tietysti tietäen Kuusiston taitavuuden. Välillä solistin soittimen ääni häipyi orkesterin äänten sekaan, välillä se oli hyvin hiljaista erottuen kuitenkin orkesteritaustasta. Alkupuolella oli solistille jätetty varaa improvisaatioon ja mitä ihmeellisiä ääniä Kuusiston viulusta lähtikään. Paikoin mukana oli kaksi muuta viulua hyvin hentoine äänineen. Kuusisto on todellinen virtuoosi. Mainiota on myös se, miten hän ottaa katseellaan ja liikehdinnällään koko orkesterin huomioon. Johtaahan hän useita orkestereita samalla kun itse soittaa, esimerkiksi Tapiola Sinfoniettaa.

Kuusistolla on yleisöä palkitseva tapa soittaa aina ylimääräisiä. Joissakin konserteissa ylimääräinen saattaa viedä aivan toisenlaisiin äänimaisemiin kuin varsinainen esityskappale. Nyt ylimääräisenä kuultiin Pirunpolska. Se jatkoi Viulukonserton taiturimaisia kuvioita, varsinainen pelimannin kappale. Vauhti oli kovaa ja troka oli soiton jälkeen kuin pölyhuiska. Kuusiston asuvalinnat ovat myös kiinnostavia, mieshän ei taivu frakkiin. Nytkin päällä oli joku heilahteleva kaapu, jossa vilahteli valkoista helmassa.

Alussa kuultiin alkusoitto Uuno Klamin teoksesta Suomenlinna ja lopussa hänen Kalevala-sarjansa. Olihan se paikoin hyvin mahtipontista musiikkia. Oli siinä korvat lujilla, kun soittajat ottivat kaiken volyymin irti soittimistaan.

Paikkani oli H-katsomossa kolmannella rivillä. Takapermannon kaikki paikat ovat oikeastaan aika korkealla. Näin soittajat takaa, mutta orkesterinjohtajan edestä. Rouvalia olikin nautinnollista seurata, hänellä on hyvin eläväinen tyyli. Kuusiston tapa liikehtiä ja kääntyillä orkesteriin päin oli kiitollista myös takakatsojille. Istuin niin korkealla, vaikkakin rivillä 3, että koko viinitarhakatsomo tukkisuma-asetelmineen oli hallinnassa. Tuli vaikutelma, että tuollainen tila luo sosiaalisen fiilingin, ollaan kuin yhteisen nuotion, ajoittain tosin suorastaan roihun ympärillä, kuuntelemassa, miten sävelten liekit kohoavat kohti kattoa. Teoksilla on kyllä eroa. Fagerlungin sävellys oli niin vangitseva, että se loi hyvin intiimin kokemuksen. Klamin teokset jättivät tilaa ympäristön tarkastelulle. Olisi kiva tietää, onko joku toinen tullut ajatelleeksi salia sosiaalisuus-intiimiys –akselilla verrattuna tavanomaiseen saliin.
Konsertti loi oivallisen itsenäisyyspäiväfiiliksen suomalaisine elementteineen.