Olemme tottuneet siihen, että ARS–näyttelyissä katsellaan aina jotakin hätkähdyttävää, iljettävääkin. Toisin on nyt. Olen oikein hartaudella tutustunut Kiasman ARS 11 –näyttelyyn, se on täynnä afrikkalaista taidetta, kerrassaan hieno. Ensimmäisen kerran kävin siellä Vuokon kanssa pääsiäispyhänä. Aloitimme viidennestä kerroksesta. Tyrmäävä aloitus, päässä velloi ajatus, että tätä jatkuu kaikissa kerroksissa, valtaisa määrä taidetta. Ja niin outoa! Paljon on valokuvia, paljon videoita. Loppuun saakka ei jaksanut keskittyä, mistä syystä oli mentävä uudelleen. Päällimmäisinä ajatuksina pois tullessa on tummien kasvojen paljous, värikylläisyys, monimuotoisuus ja takaraivossa videot vellovasta Saharasta. Kakki nähty ei ollut kaunista, mutta kaunistakin oli. Olen joskus sanonut, että on mainiota saada kokonaiskuva kokonaisen maan taiteesta. Sellaisiakin näyttelyitä on eteen sattunut. Mutta nyt on esillä maanosa ja sen monimuotoisuus.

Mitkä kuvat jäivät päällimmäisiksi? Jäi mieleen video kuorma-autoista lastattuna täpötäyteen ihmisiä. Kyse on muuttoliikkeestä Saharassa. Yhdellä isolla skriinillä näkyy pelkkää hiekkaa, satelliiteista seurataan autojen liikkeitä hietikolla. Jäivät mieleen järkyttävät kuvat savuavilla kaatopaikoilla seisovista ihmisistä. Kaatopaikat ovat täynnä Euroopasta rahdattuja teknisiä laitteita, jotka poltetaan ja käyttökelpoinen metalli erotetaan. Hakematta nousi mieleen Eero Järnefeltin kaskenpolttomaalaus Raatajat rahanalaiset. Jäi mieleen mieltä rauhoittavia kauniita kaapupukuisia ihmisiä valkoisine kasvokuvioineen. Pidin kovasti Nandipha Mntambon kipsivartaloista roikkuvista lehmänhännistä, pidin sen estetiikasta outoudesta huolimatta. Pidin ylipäätään valokuvista, niiden yksityiskohdissa riittäisi kyllä katsomista.

Valtaosa taiteilijoista tulee Afrikasta, osa asuu Euroopassa, muutama länsimaalainenkin on mukana, myös kaksi suomalaista. Mukana on hyvinkin vahvasti kantaa ottavia teoksia, on apartheidiä, kolonialismia, uskontoa, feminismiä, poliittisia kannanottoja ja yhteiskunnallisia ongelmia ylipäätään. Valokuvat ja videot heittivät suuret ongelmat suoraan katsojan kasvoille, pistivät pohtimaan, osin ahdistivat. Osa kuvista pakotti katsomaan myös länsimaiseen peiliin. Ongelmat pursuvat väistämättä yli laidan, suoraan meidän elämäämme. Toivoisi, että tämän päivän poliitikkokin piipahtaisi näyttelyssä. Saattaahan se olla niinkin, että osa kuvista vahvistaa ihmisten ennakkoluuloja ja vierasta kohtaan tuntemaa pelkoa. Osa kuvista estetiikkansa vuoksi kyllä lieventää tunteita. Näin arvelen, en tiedä. On myös huumoria, kuten Georges Adéagpon huone, seinät täynnä kaikenlaista roinaa ja lehtikuvia, meidän omat Kekkoset ja Mannerheimit siellä mukana. Vallitsevin vaikutelma on hämmennys kaiken monimuotoisuuden edessä.

Museonjohtaja Pirkko Siitarin mukaan kyse ei ole afrikkalaisen nykytaiteen esittelystä, aiheesta kun ei voi sanoa mitään yleispätevää, Afrikan manner on siihen aivan liian laaja. Katsoja kyllä vakuuttuu tästä, niin kirjava näyttely on. ”Näyttely kuvaa Afrikkaa paikkana, aiheena tai ilmiönä. siinä on tiettyjä näkökulmia, jotka ovat nousseet esiin taiteilijoiden teoksista. Näitä ovat muun muassa eri aikakerrostumat, muistot kolonialismista ja ajasta ennen sitä ja sen jälkeen. Pakolaisuus,, siirtolaisuus ja ympäristökysymykset ovat globaaleja aiheita, jotka koskettavat myös suomalaisia.” Koskettavat tosiaankin. Onhan se niin, ettei Euroopastakaan saisi mitään yhtenäistä taidenäyttelyä, ja Afrikka on vielä Eurooppaa moni-ilmeisempi. Kokonainen maailma löytyy yksistään jo Bartélémy Toguon teoksesta.

Nykytaiteen näyttelyissä on tottunut näkemään monenmoista materiaalia, niin täälläkin. On lyttyyn lyötyjä pullonkorkkeja ja metallinpaloja, on tölkkien pohjia, on puuta ja lehmänvuotia häntineen, kasseja ja pois heitettyjä muovikanistereita ja autonrenkaita. Osa näistä töistä  on todella kauniita. Myös ääntä on, se kohtaa katsojan jo Kiasman ulkopuolella Baaba Jakeh Chanden teoksessa. Kontissa voi katsella Alfredo Jaarin videoita ja kuunnella 10 laulua, osa äänimaailmasta tulee myös luonnossa ja kadulla liikkumisesta. Parilla videolla voi seurata suurkaupunkien elämää ja eräässä videossa vapaaehtoistyötä Sambiassa tehneen suomalaisen Elina Salorannan liikkumista paikallisten joukossa.

Pitkästä aikaa otin mukaani Kiasma-lehden numeron 48, se täydentää hyvin näyttelystä jäänyttä vaikutelmaa. Useasta taiteilijasta on kirja, joihin voi tutustua yhdessä nurkkauksessa. Erityisesti ihastuin Al Anatsuinta esittelevään teokseen. Hänen upea teoksensa on heti Kiasman aulassa portaiden vieressä. Siinä jo ensimmäisen kerran katsojan pitää vetää henkeä. Mikä mahdoton työmäärä! Olen ottanut tähän mukaan vain muutaman kuvaamistani kohteista. Itselleni kokoan aineistosta kansion. Enemmän kuivia voi katsella näillä sivuilla. Kuvia voi plarata ja i:n takaa löytyy tieto taiteilijasta. Valokuvat esitetään lasin takana, lasin heijastava pinta tekee niiden valokuvaamisen vaikeaksi. Alla esimerkki tällaisesta, kuvassa kolmen taiteilijan teoksia. Kehotan lukijaani avaamaan yllä olevan osoitteen, koska omat kuvani antavat todella vajavaisen näkymän näyttelyyn.