Otsikko on osa Musica Nova Helsinki tapahtumaa, joka taas on yksi niistä monista vuosittaisista festareista, joihin ei ole ollut edes hipaisukosketusta. Koko ohjelman nimi on An einen jungen Dicher ja teemana saksalainen musiikki. Puraisin ohjelmasta vain kaksi haukkapalaa, otsikossa mainitun ja kaksi pienoisoopperaa. Festari täytti nyt 30 vuotta, miten lie päässyt menemään ohi niin onnistuneesti. Ensimmäinen haukkapala oli siis Metropolian musiikkiopiskelijoiden musiikkia taidegallerioissa. Anhavassa (alla) kuuntelimme Hannelen kanssa Herman Rechbergerin, Wolfgang Rihmin ja György Kurtágin musiikkia. Rechbergerin Cinque Canciones kappaleet esitti baritoni Robert Näse Pia Leppäsen pianon tuella. Aivan mahtava ääni, jota gallerian erinomainen akustiikka korosti. Miehestä varmaan kuullaan vielä. Rihmin In Nuce oli kirjoitettu kolmelle jousisoittimelle, alttoviululle, sellolle ja kontrabassolle. Mainio rahiseva esitys. Gallerian seinillä esiintyi Jorma Hautala ja hänen 70-vuotisjuhlanäyttelynsä maalaukset. Hautalan taide on ei-esittävää, viivoja, värikenttiä ja niiden yllättäviä yhdistelmiä. Muutamat nimet kuten Punainen sointu, Chorus ja Tremolo yhdistävät kuvat musiikkiin.

Galleria Kalhama & Piipon akustiikka on niin ikään hyvä. Kaija Saariaholta kuultiin kaksi kappaletta, hieno Malla Vivolinin huiluesitys Laconisme de l’aile ja huilulla ja kitaralla säestetty laulu Adjö sekä Joakim Schneiderin Kolibri. Annika Fuhrmanin (alla kuvassa) sopraano Adjössä oli kuulaan kaunis. Saariahon musiikki alkaa olla jo itsellenikin tunnistettavaa, on ihmisääntä, erikoisia soittimia ja vaikeasti kuvailtavaa utuista musiikkia, josta ei oikein saa kiinni. Se huokuu, häilyy ja särisee ja paikoin paukahtelee. Ääni voi syntyä kahden kapulan vastakkain hankaamisesta tai puupallojen naksuttelusta. Esiintyjät olivat ihanan nuoria ja paneutuivat esityksiinsä antaumuksellisesti. On oikein mainio idea yhdistää kuvataidetta ja musiikkia. Tilanne on vapaampi kuin erityisissä musiikkisaleissa. Jos Anhavassa uusi musiikki tuntui luontevasti asettuvan abstrakteihin maalauksiin, ainakin teoriassa Kalhama & Piipon seinillä oleva vaikeasti nieltävä nykytaide sopi niin ikään esitettyyn musiikkiin. Oli Susanna Majurin valovedoksia, Samppa Törmälehdon ja Rauha Mäkilän akryylimaalauksia ja omalaatuinen Mi Dunckerin videoveistos.  Ei se nyt sinänsä ole hassumpi harjoitus iäkkäille aivoille kuulla ja nähdä nykykulttuuria ja yrittää vielä tehdä koetusta jonkinlaista synteesiä päässään.

Kansallisoopperan Alminsalissa esitettiin Perttu Haapasen Nothing to declare  ja Lotta Wennäkosken Lelele –oopperat. Nothingin libretto on Haapasen ja Tommi Paasosen, joka oli myös ohjaaja. Bassobaritonina lauloi Nicholas Isherwood. Lelelen libretto oli Wennäkosken itsensä ja ohjaajana oli Anna-Mari Karvonen, esittäjänä Pia Freund. Kummassakin oli sama orkesteri, sen muodostivat Mikko Luoman harmonikka, Christoffer Sundqvistin klarinetti ja Erkki Lahesmaan sello. Nothing oli kyllä täystyrmäys, se on pakko todeta. Libretosta olin ehtinyt vilkaista, että tekstissä oli paljon onomatopoeettista sanoilla leikittelyä. Paperiarkeista tehdyn näköisen esiintymispuvut esiintyjillä, sekava paperimäärä ja pahvilaatikot lattialla osoittivat, että toimistossa ollaan. Kun sitten bassobaritoni alkoi leikellä paperia ja liimailla tuloksia pahvilaatikon reunoihin vanha leikkaa-liimaa  -tuttuuden tunne suorastaan yllätti. Sekavaa menoahan se sitten oli koko koreografia ja turhan pitkä esitys. Puhelimeenkin puhuttiin ja kerran sieltä ilmeisesti pomon lähetteli käskyjään päätellen solistin I agree, yes, yes –toistelusta. Homma karkaili välistä käsistä, mutta niinhän se tuppaa tekemään. Piste iin päälle oli esiintyjien päähänsä iskemät silmäaukkoiset pahvilaatikot, tuppaahan se näkökenttä kapenemaan turhalta tuntuvan työn tiimellyksessä. Halvalla siinä pistettiin entistä ammattia! Ei siitä oikeastaan muuta jäänyt mieleen kuin kummallinen pääosin muusta kuin normaaleista instrumenttien äänistä koostuva musiikki ja taitava enimmäkseen matalassa äänirekisterissä pysyvä laulu. Olen näilläkin sivuilla joskus todennut, että olisi ollut ihanaa, jos byrokraatti olisi saanut nostella lavalla esille muistioitaan ja yleisö hulluna taputtaisi ja vaadittaisiin yhä uudelleen näkyviin parhaimpia sivuja hengentuotosta. Tässä se nyt oli, mutta oliko pakko nauraa? Uutispäivän Matti Saurama arvelee, että paperitekstipuvut (alla) voisi laittaa tuotantoon ja menekki olisi taattu.

Wennäkosken Lelelen teksti käsitteli naiskauppaa ja libreton teksti oli osin suoraan netistä googlatuista raporteista. Sopraano Pian Freundin tekstistä ei kaikin osin saanut selvää, ei kai olisi vaikka se olisi ollut suomea. Se ei kuitenkaan häirinnyt, kun oli ehtinyt tutustua tauolla libreton sisältöön. Esitys oli kokonaisvaltainen valitus surkeista ihmiskohtaloista. Siinä valittava musiikki, Freundin upea laulu ja ajoittain skriinille heijastetut naisten kasvokuvat tai kuvat naisista tyhjissä huoneissa ja kävelemässä mereen muodostivat äärettömän hyvin toisiinsa limittyvän kokonaisuuden, joka puraisi syvältä. Tuhannet ja tuhannet naiset kulkevat Istambulin Lelele-torin kautta kammottavaan tulevaisuuteen. Soittajat osallistuivat tekstin tuottamiseen ja elivät aidosti tekstiä. Hieno ja riipaiseva esitys. Ratikkapysäkillä oli sitten puututtava kahden kaverin keskusteluun heidän ihmetellessään diaesityksen ajoittaisia pikavälähdyksiä. Siinä sitä nämä ”insinöörit” sanoivat ihmetelleensä, että oliko koneessa joku vika. Mainitsin, että minusta välähdykset tulivat kuin tuskan viillot ja osuivat kipeästi tekstiin. Olihan siinä muutoinkin murhetta kyllikseen, toinen miehistä vastasi. Sitten he siirtyivät ihmettelemään sitä, että nainen käveli useaan kertaan veteen ja palasi aina takaisin, kunnes ihan lopussa hitaasti hävisi. Oli ihan pakko taas puuttua ja sanoa, että nainen varmaan haluaisi tehdä itsemurhan, mutta todellinen uskallus tulee vähitellen. Hyvä tulkinta, myönsi toinen miehistä. Ja sitten ratikka tuli.

Katso Musica Novan galleriasta kuvia pienoisoopperoista ja muitakin kuvia.