Kuvataideakatemia on ollut jo vuosia tässä aivan lähellä, mutta vasta nyt sain käydyksi sen jokavuotisessa kevätnäyttelyssä. Valmistuneiden maistereiden lopputöiden näyttely Kuvan kevät jakautuu kolmeen eri kohteeseen, kävin Akatemian tiloissa ja Taideakatemian Galleriassa, Galleria Fafa jäi katsastamatta. Aiemmin ei ole näyttelyä mainostettu rakennuksen seinäbanderollein niin näyttävästi kuin nyt, myös Sörnäisten rantatien yli menevään jalankulkusiltaan oli kiinnitetty iso lakana. Ihan hyvä, kyllä näyttely sen ansaitsee. Yllättäen osuin kaupungilla kierrellessäni myös Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun opiskelijoiden näyttelyyn Galleria Johan S:ssä Pohjoisrannassa. Ihan on pakko ihmetellä, että nämä eivät ole samassa oppilaitoksessa. Kyllähän minä vuosien takaa tiedän nämä taideyliopistojen kiistat, mutta näyttelyjä katsoessa problematiikka nousi kyllä selkeästi esille.

Taideakatemian näyttelyssä oli hyvin monenlaista, perinteiden öljymaalaus tuntui olevan vähemmistönä. Valmistuneista oli tehty kirjanen, jossa jokainen taiteilija esitteli itseään ja/tai teoksiaan. Siinäkin näki, miten eri tavoin valmistuneet itseään näkivät, erottautuminen on varmaan osittain tavoiteltua. Kirjassa oli jokaisen näyttelytilan pohjapiirros, johon taiteilijat oli asetettu. Hieno idea. Monenmoista taidetta oli esillä. Kirjan mukaan maalauksia on kymmeneltä taiteilijalta, videoita yhdeksältä, installaatioita viideltä, mukana myös kaksi puupiirrosten tekijää ja kaksi valokuvaajaa. Tämä luettelo jo paljastaa oppilaitoksen monimuotoisuuden. Rehtori Markus Konttinen sanoo kirjasessa, että ”taiteilija ei puhu mielellään luovuudesta tai kulttuurista, vaan hän puhuu mieluummin hämmästymisestä ja ihmeellisyydestä, koska havaintojen maailma on todellinen ja se yllättää useimmiten myös sen, joka pyrkii siihen valmistautumaan”. Hämmästymisen aiheita näyttelyssä oli useita. Kiinnostavaa olisi kyetä seuraamaan, miten yksittäinen taiteilija kehittyy, mutta ei minulla siihen ole henkisiä resursseja. Muutoinkin taiteilijakaarti tulee vain pikku hiljaa tutuksi.

Mitä jäi mieleen? Mieleen jäi akatemian aularakennuksen suuri Pia Männikön puuteos Kaskadi, kuin ylimitoitettuja riippumattoja vierekkäin huojumassa. Musta Ida Palojärven kammio nimeltään Hamza oli tehokas, mitä pidempään siellä seisoi, sitä enemmän mieli loi kuvia ympärille, vakka ei siellä mitään ollut, mustat seinät. Taidetta siis? Hän on valmistunut kuvanveistolinjalta. Elina Aution Jatkot oli mielenkiintoinen installaatio, siinä oli kymmeniä peräkkäin asetetuista pahvitötteröistä rakennettuja rimoja asetettu nojalleen seinää vasten. Ihan kiva. Antti Eskelisen kolmiosainen värikäs akryyliteos vaikutti kaukaa tasapainoiselta ja kauniilta, läheltä katsottuna esiin nousi jos jonkinlaista hirviötä. Nimikin oli Perikato. Näyttelyn hajanaisuus oli hallittavissa, koska teokset oli ripoteltu eri tiloihin, teokset eivät päässeet syömään toisiaan.

Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun opiskelijoiden työt olivat suurimmaksi osaksi installaatioita ja siten ihan sitä samaa kuin vastaavat Kuvataideakatemiassa. Näyttely oli jakautunut gallerian kahteen huoneeseen, toisen nimi oli New Luxury ja toisen Epäonnistumisen anatomia. Kyseessä oli maisteriohjelmassa toteutettu projekti, jossa yhdistettiin luksusta ja kestävää kehitystä. Oli televisio, lamppuja, vanhoja kenkiä, vaatteita, kirjoja kattoon ulottuva pino, polkupyörä. ”Näyttely esittelee tutkimusprosessin aikana syntyneiden keskustelujen, ajatusten ja moninaisten tulkintojen saamia muotoja. Niissä niin aineettomat kuin aineellisetkin jo olemassa olevat asiat saavat uuden arvon. Uusi luksus on kaikkien saatavilla, mutta vaatii silmien avaamista ja kykyä kyseenalaistaa elämämme itsestäänselvyydet.” Ajatus on sinänsä hieno ja oikein hyvin hyväksyttävissä. Näyttelystä oli pieni kirjanen, joka esittelee taiteilijoita. ”Epäonnistumisen anatomia kumartaa kompuroinneille, suruille ja outolinnuille, jotka opettavat meitä tuntemaan syvemmin ja elämään paremmin.” Hyvä tavoitehan se on. Mainio yksityiskohta oli iso lasisammio täynnä lamppuja, ilmeisesti rikkinäisiä, koska nimi oli Burn out.

Muista viime aikoina nähdyistä näyttelyistä voisi mainita Kalhama & Piipossa kuun loppupuolelle esillä olevan Villu Jaanisoon ja Galleria Skulptorissa olevan Juhana Moisanderin näyttelyt. Jaanisoo on Kuvataideakatemian professori. Näyttely koostuu seinille nostetuista pienistä vanerinpaloista tehdyistä kookkaista kasvokuvista ja pienemmistä jalustoille astetuista alumiini- ja messinkiveistoksista. Mukana on Voltaire, Dante, Goethe ja Shakespeare. Jaanisoo osaa hätkähdyttää, iso autonkumiapihahan on myös hänen tekemänsä. Ihmeissään sitä vain katseli, en osannut sanoa, pidinkö vai en. Pienet mustat pääveistokset olivat viehättäviä.

Juhana Moisanderin teokset ne vasta kummallisia ovatkin, näyttely on avoinna kuun loppupuolelle. Kyseessä on videoinstallaatioita, joissa kaikissa on joku kauhuelementti. Tyttö kampaa tukkaansa peilin edessä ja mustakaapuinen haamu ilmaantuu aika ajoin kuvaan mukaan, huoneessa kaikuvat askeleet. Toisessa videossa on tuoli, jolle aika ajoin ilmaantuu päätön mies istumaan. Tämä ikään kuin kutsuu luokseen hävitäkseen hetken kuluttua. Yhden huoneen täyttää isoa uunia kuvaava video, uunin alaluukun paukahtelevat auki ja kiinni. Yläluukkuihin ilmaantuu mustapukuinen hahmo hävitäkseen taas hetken kuluttua. Esitelipareen mukaan kyseessä on hämärä tila, jossa historia, muisti ja fantasia kohtaavat. Kauhun ja outouden tulle on osa teosten maailmaa. Jollain tavalla maagisia teokset kieltämättä olivat.