Kumpi on tehokkaampaa?  Risto Isomäen romaaniin perustuvassa näytelmässä Sarasvatin hiekkaa annetaan roima annos tietoa ilmaston lämpenemisen seurauksista, tunnettakin on mukana. Näytelmä liikkui niin ajassa kuin paikassa. Ajallisesti nähtiin siirtymiä 2020 toiselle puolelle ja paikallisesti liikuttiin Grönlannissa ja Intiassa, myös Venäjällä. Grönlannissa kyse on jäätikön sulamisesta, Intiassa metsästettiin 9000 vuotta sitten uponnutta kaupunkia. Toisesta päästä löydettiin Sarasvatin edustalta ammoin kadonnut Atlantis, toisessa päässä kohdattiin Grönlannin jäätikön sulamisesta aiheutuva tsunami. Katsojien asenteisiin pyrittiin vaikuttamaan niin runsaalla faktatiedolla kuin maailmanlopun kauhukuvilla. Tietoa sai lukea lisää näytelmän esitteestä, johon Isomäki oli kirjannut viimeaikaista ilmaston kehitystä. Kirjailija ei usko tiedemiehiä, jotka väittävät, että näytelmän lopussa esitettyä katastrofia ei voi tapahtua.

Sarasvatin hiekkaa katsoin Piian kanssa Espoon teatterissa, sehän on esitetty myös Rovaniemen teatterissa ja kiertävänä Rospuutto-ryhmän esityksenä. Näyttämösovituksen Espooseen on tehnyt Maria Kilpi, ohjaus on Jani-Petteri Olkkosen. Mukan ovat Antti Virmavirta venäläisenä sukellusveneinsinöörinä, Miina Turunen intialaisena meriarkeologina, Leena Pöysti Grönlannissa toimivana jäätikkötutkijana, Markus Riuttu ranskalaisena toimittajana ja Satu Silvo Venäjän ympäristöministerinä. Mukana näytelmää tekemässä on lisäksi ollut suuri määrä porukkaa, lavastaja, puvustaja, valaistussuunnittelija, muusikoita ja monia muita, kuvaajana mm. Stefan Bremer.

Pidin lavastuksesta ja monenlaisen tekniikan käytöstä. Näyttämö toimii niin sukellusveneenä, jota havainnollisti alas aukeava ovi, jäätikkönä ja kuin ministerin työhuoneenakin, jota puolestaan havainnoi pöytä. Välillä katosta tempaistaan pari karttaa, jolla tieto luonnon muuttumisesta osoitetaan. Lavan ympärillä on hiekkaa, joka savuefekteillä muutetaan aaltoilevaksi vedeksi. Savua on välillä muutenkin paljon. Valoja käytetään tehokkaasti. Liikkuvat osittain läpinäkyvät seinät ja liikkeet niiden takana saavat aikaan outoja mielikuvia. Videot rannikko- ja jäätikkökuvineen toimivat hyvin, myös lavan ja videon väliset keskustelut monipuolistavat riisuttua näyttämöä. Välillä musiikin äitelähkötkin kappaleet herättävät, muutoin äänitehosteet ovat tosi vaikuttavia, lopun tsunami varsinainen spektaakkeli kaatuvine seinineen, savuineen ja valtavine pauhuineen. Pakko oli vain ihailla, mitä oivaltavalla ja idearikkaalla nykytekniikalla saadaan aikaan.

Entä esitys sitten? Venäläinen insinööri Sergei on kehittänyt erinomaisen sukellusveneen. Se on rahdattu Intian rannikolle, jossa meriarkeologi Amrita saa Sergein lähtemään kanssaan katsomaan veden alle hautautuneita kaupunkeja. Välillä käydään Grönlannissa, jossa jäätikkötutkija Susan on vuosikaupalla päivystänyt ja seurannut järvien syntymistä jäätikölle. Optimistinen toimittaja Pierre on tekemässä ohjelmaa ilmastonuutoksesta ja kuvaa Susanin toimia. Jännitystä tulee sekä sukellusveneellä liikkumisesta että Grönlannin jäätiköltä löytyneen valtaisan luolan löytymisestä. Porukka käy esittämässä Venäjän ympäristöministerille, että ilmaston lämpeneminen pitää ja voidaan pysäyttää rakentamalla satoja tuhansia tuulimyllyjä, joiden pyöriviin lapoihin suihkutettu vesi muuttuu huurteeksi. Ministeri esitelmöi Neuvostoliiton kaatumisesta ja epäilee, että onko ylipäätään tarpeellista yrittää pelastaa maailma, huonosti kun menee joka tapauksessa. Lopuksi joukko ministeriä lukuun ottamatta on Grönlannin jäätiköllä, jossa erinäisten seikkailujen jälkeen jäätikkö murtuu, vajoaa mereen ja aiheuttaa valtavan Eurooppaan kohdistuvan tsunamin. Toimittajan soitto hätäkeskukseen tulkitaan häirikköpuheluksi ja piippaava puhelinääni vaipuu katastrofiäänten alle.

Kiintoisaa oli, että ensimmäisen puoliajan tulkitsimme Piian kanssa aivan eri tavoin. Piiaa innosti runsas faktatieto, minä taas tuskastuin siitä, että näyttelijät oli alistettu pitkiä luentoja pitäviksi opettajiksi. Kyllähän yleisö varmaankin opetusta kaipasi, mutta minusta se oli puuduttavaa. Omatunto kyllä huomautteli, että enkö ole kiinnostunut aiheesta. Epäilen, että lukiessani saman tekstin olisin keskittynyt sanomaan paremmin kuin tuskittelemalla näyttelijöiden esitystä. Toisesta puoliajasta olimme Piian kanssa samaa mieltä. Lavalle tuli jännittävää äksöniä ja pariskuntien välille säpinää. Rakkaustarinat tuntuivat kuitenkin keinotekoisilta, vaikka niistä oli pieniä viitteitä ollut jo ennen väliaikaa. Piia kritisoi sitä, että henkilöitä ei oltu kaiken luontofaktan keskellä esitelty persoonina, vaikka tiedonmurusia heidän historiasta annettiinkin. Ymmärrän kyllä, että ääriolosuhteissa tunteet alkavat nousta pintaan, mutta suhteiden kuvaus mielestämme istunut tarinaan. Olisiko ajateltuyleisöystävällisyyttä?

Satu Silvo oli hivenen outo ilmiö ministeriksi kireine nahkapukuineen ja pöydällä istumisineen. Olikohan sosialistisen järjestelmän suorasukainen kuvaus tarkoitettu huvittamaan yleisöä? Toimittajan osuus tapahtumissa oli tätä päivää kuvaava, katastrofikuvaukset myyvät hyvin. Teatteri esittelee näytelmää sivuillaan

Sarasvatin hiekkaa on mielestäni rohkea teko, aiheen kepeydellä ei ainakaan kalastella yleisöä. Heikki Törmi kyselee Teatterin numerossa  7/2011 tunteen palon, innostuksen ja taiteen ilmaveivien perään. ”Olemme kunnallinen palveluntuottaja, osa suurempaa matkailustrategiaa ja vetovoimatekijä. Mietimme enemmän katsojalukuja kuin sisältöjä. Pelkäämme kunnallispäättäjien rahoituspäätöksiä. Yritämme miellyttää kakkia, ja muutumme harmaiksi ja tylsiksi. Lopulta teatterimme muistuttavat ABC-ketjun ruokalistaa. Valmiiksi pureskeltua, eikä niin mielenkiintoista.” Tästäkö on kyse Ryhmäteatterin Helsingin kaupunginteatterin tarjontaan kohdistuvassa sanailussa? Sarasvatin hiekasta jäi kyllä pureskelemista, vaikka kriittisesti suhtauduinkin.