Tämä Mielensäpahoittajan tapa ilmaista haluamaansa sopii hyvin tähän, vaikka en olekaan pahoittanut mistään mieltäni, päinvastoin. Tarkoitan, että kyllä niin haluttaisi ryhtyä lukemaan filosofeja Martin Heidegger ja Hannah Arendt, mutta en kyllä ala. Jo Korjaamolla Hannelen kanssa näkemämme näytelmän Hannah ja rakkaus ohjaaja Taru Mäkelä mainitsi, että Heideggerin Oleminen ja aika oli jäänyt kesken, häneltäkin, kovalta lukijalta. Minun järkeni tuskin sen ymmärtämiseen riittäisi.  Arendt olisi ilmeisesti helpompi, mutta kyllähän siinä itsensä loukkuun pistäisi, jos nyt vielä tässä iässä ryhtyisi selvittelemään filosofian salaisuuksia. Tyydyn siis vain kertomaan näkemästämme näytelmästä, vaikka tämäkin ”projekti” jää siten pahasti kesken. Background olisi kyllä tärkeä, siksihän Saramangokin poikkeili milloin missäkin lukijalle oudolta tuntuvassa aiheessa.  Alla näytelmän ohjaaja Taru Mäkelä.

Toinen maailmansota antoi puitteet suurelle rakkaustarinalle, otsikoidaan näytelmän esittelylehtisessä sisällön kuvausta. Sotaa ei näytelmässä nähty, kuultiin vain valtavana pitkänä kurkkua kuristavana kuminana eräässä kohtauksessa. Martin Heidegger oli tarinan alussa filosofian professori Marburgin yliopistossa. Myöhemmin hänet nimitettiin Freiburgin yliopiston rehtoriksi. Hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen ja karkotti juutalaisia opiskelijoita yliopistostaan. Juutalainen Hannah Arendt oli suhteen alussa 18-vuotias filosofian opiskelija, rakastui siis opettajaansa. Rakkaussuhde oli molemminpuolinen, vaikka Heidegger oli naimisissa ja kahden pojan isä. Suhde pysyi aluksi salassa. Näytelmässä nähdään myös Hannahiin rakastunut opiskelutoveri Rafael Mendelson. Hahmolla ei ole todellisuuteen perustuvaa alkuperää. Arendt pakenee Gestapoa ensin Pariisiin ja muuttaa sen jälkeen toisen miehensä kanssa Yhdysvaltoihin. Vuonna 1950 Arendt vierailee Freiburgissa ja suhde alkaa uudelleen, nyt julkisena. Arendt on tässä vaiheessa itsekin kuuluista filosofian professori. Hän on tullut tunnetuksi erityisesti Adolf Eichmanin oikeudenkäyntiä raportoineista kirjoituksistaan. Kuluneet vajaa kaksikymmentä vuotta eivät ole kylmentäneet parin välejä, tunneside erilaisiin maailmoihin kuuluneiden ihmisten välillä on riipaisevaa katsottavaa. Näytelmässä siirtyillään koko ajan ajassa, vuoroin ollaan Arendtin nuoruudessa, vuoroin taas vanhuuden tapahtumissa ja muisteluissa, keskiössä Haideggerin ja Arendtin suhde. Alla Seela Sella, kaikkihan hänet tuntevat.

Näytelmässä on siis monta tasoa. Esityksen jälkeen pidetyssä keskustelutilaisuudessa ohjaaja Mäkelä korosti erityisesti rakkautta ja sen oikullisuutta; suuri ikäero, alussa oppilas-opettaja –suhde, erilaiset taustat. Hannah ei koskaan lakannut rakastamasta Heideggeria, jonka vastarakkauteen oli kuitenkin vaikea uskoa. Keskustelussa eräs paikalla ollut mies arveli Hannahin tavoitelleen suhteen kautta valtaa ja menestymistä opinnoissa. Omassa jälkianalyysissämme Hannelen kanssa emme yhtyneet tähän mielipiteeseen. Hannah kyllä väitteli, mutta Heidelbergissä eikä hänen ohjaajansa ollut Heidegger. Rakkaudessa on aina jollain tasolla kyse vallankäytöstä, nuori nainen pitää vallassaan häneen rakastunutta vanhempaa miestä. Erityisen koskettava oli kuitenkin kysymys juutalaisuudesta. ”Asiat eivät ole niin yksinkertaisia”, totesi ohjaaja. Ottiko Heidegger kansallissosialistien jäsenkirjan saadakseen rehtorin paikan? Oliko hänellä ylipäätään vaihtoehtoja? Häntähän pidettiin yhtenä kansallissosialistien ideologina, vaikka hän Arendtille yritti puolustella pelastaneensa monta juutalaista. Miten juutalainen Hannah voi rakastaa miestä tällaisen yli? Asiat eivät ole yksinkertaisia. Menneisyys kohtaa Hannahin israelilaistoimittaja Michael Ben Shakedin tullessa tekemään hänestä haastattelua. Toimittaja paljastuu kuitenkin Hannahia rakastaneen opiskelijan pojaksi. Siitä seuraava välienselvittely on yksi näytelmän järkyttävimmistä kohtauksista. Tapahtuma on lisätty alkuperäisiin Arendtin ja Heideggerin kirjeisiin perustuviin tapahtumiin, juutalaisproblematiikka saa kuitenkin näistä lisätyistä henkilöistä lisää syvyyttä.

Näytelmä tapahtuu koko ajan samassa tilassa, joka on välillä Hannahin opiskelijaystävän boksi, jota Hannah ja Heidegger käyttävät tapaamisiinsa ja välillä professoriksi edenneen Hannahin koti. (Mitenkähän filosofi selittäisi sen, että minä huomaan käyttäväni naisesta etunimeä ja miehestä sukunimeä? Vai tarvittaisiinko selittämiseen psykologia?) Seinillä on runsaasti paperiarkkeja, olivathan päähenkilöt kirjoittavia ihmisiä. Lappukokoelmista muodostuu ikään kuin suurkaupungin silhuetti. Pienteatterit osaavat käyttää oivaltavasti lavastuksia ilman suuria interiöörivaihteluita. Alla Elena Leeve ja keskustelutilaisuuden haastattelija. Paikalla ollut Rax Rinnekangas oli lahjoittanut näyttelijöille kirjan.

 Näyttelijöitä on vain kourallinen, mutta he pitävät katsojat tiukasti otteessaan. Olimme hyvin, hyvin hämmästyneitä Arendtia näytelleen Seela Sellan näyttelemisestä. Hänet olemme nähneet aiemmin hieman hössähtäneiden vanhojen naisten rooleissa. Jostain syystä ohjaajat ovat ratkaisseet hänen osaamisensa koomiselle puolelle kuuluvaksi, saahan sillä halpoja nauruja esiin. Hän oli tässä roolissaan erinomaisen uskottava, siis muutekin kuin oman juutalaisuutensa vuoksi. Maneereista ei tietoakaan. Keskustelutilaisuus vahvisti vaikutelmaa. Myös Elena Leeve nuorena Hannahina onnistui hyvin. Kasimir Baltzariin, joka teki kaksoisroolin nuorena opiskelijapoikana ja toimittajana, olemme aiemmin tutustuneet Teatteri Jurkassa. Hän on niin ikään hyvä. Heideggeria näytellyttä Matti Onnismaata hieman moitimme velttoudesta, rakastuminen Hannahiin ei ollut kovin uskottavaa. Olemme tavanneet hänet aiemmin Avoimissa ovissa, jossa hän esimerkiksi Runeberginä onnistui oikein hyvin. Parhaiten hän onnistui kansallissosialismia julistavana natsina. Mikähän lienee ollut syynä siihen, että hän ei ilmaantunut muiden mukana keskustelutilaisuuteen.

Olen joskus ihmetellyt sanontaa, että jollakin tapahtumalla on ihmismieleen puhdistava vaikutus tai jotain sellaista. Tämän näytelmän nähtyään on sanottava, että tunnekokemus oli pakahduttava. Se havahdutti taas kerran ajattelemaan, miten suhteellista ja sattumanvaraista elämä on. Samalla kun tapahtumia katseli historian taustaa vasten, tämän päivän tapahtumat pyörivät aivoissa. Miten surkean avuton ihminen voikaan olla maailman ideologioiden riepotellessa häntä. Sitä kuvittelee hallitsevansa niitä, mutta tosiasiassa ne heiluttavat sinua kuin tuuli siementä ja pudottavat itämään milloin millaisessakin maastossa. Voiko sitä sanoa, että enhän minä muuta voinut, kuten Heidegger itseään puolusteli.Alla kaksoisroolia esittänyt Kasimir Baltzar.

Näytelmän on kirjoittanut Savyon Liebrecht ja Mäkelä oli löytänyt sen käydessään Israelissa joillakin teatterifestareilla. Mäkelän kohtaaminen keskustelutilaisuudessa oli sekin vapauttava kokemus. Sohvalla näytti istuvan taitelija, joka elää taiteelleen, ei isottele eikä kaunistele tekemisiään, vähän niin kuin itsekin ihmettelisi elämää ja sen oikkuja. Näytelmän jälkeinen keskustelutilaisuus oli mielenkiintoinen, niitä lisää, tekisi mieli vaatia. Myös Korjaamon toimitusjohtaja Raoul Grünstein, juutalaista sukua hänkin, oli nähnyt näytelmän, mistä syystä se tuli juuri Korjaamoon. Mainio mies tämä toimitusjohtaja! Edellisellä kerralla Korjaamossa käydessäni hän rustaili jotain sähköjohtojen kanssa pihalla ja nyt toimi paikannäyttäjänä. Korjaamo toimii ilman yhteiskunnan tukea ja uskon johtajan mielellään hääräilevan monenlaisissa hommissa. On ilmeisesti yleismies sanan varsinaisessa merkityksessä, ollut turkisliikkeen omistaja, Imagen perustaja ja on konsulttitoimiston omistaja ja ties mitä. Korjaamolla on oikein hyvä konsepti ja menestyksellään se ärsyttää monia muita toimijoita. On Stage-teaterifestari, näyttelyitä, kirjakauppa, ravintola ja mikä ihaninta, auringonkukkien somistama sisäpiha, joka lämpimässä kesäillassa on onnen omiaan innoittavan teatteriesityksen taukopaikaksi.

Lisäys: Uutispäivässä 30.8. Henriikka Himma rynttäsi näytelmän melko täydellisesti. Hän armahti vain kohtauksen, jossa Hannah riiteli vanhan opiskelijaystävän pojaksi osoittautuneen toimittajan kanssa. Muutoin näytelmä oli Himman mielestä kärpässarjan tuotetta. Historiafaktat hän tuntui hallitsevan ja arviointi oli eloisasti kirjoitettu. ”Varmaotteiset näyttelijät tuntuivat suoriutuvan näytelmästä vain ammattitaitoonsa tukeutuen.” En ymmärrä kommenttia. Rakkaustarina oli intohimoton, mekin kyllä kritisoimme Onnismaata veltoksi. Myös lavastuksen hän rynttää, liian vaatimatonta. Katsoin netistä, että mikä on naisiaan tämä Himma. Hän osoittautui olevan Kallion ilmaisulukion kasvatteja, hieman yli kaksikymppinen ja näyttelee Ilvesteatterissa. Siinä missä nuori kaipaa menoa ja meininkiä, äksöniä, me vanhemmat viihdymme pohdiskelevan puheen ääressä. Huuto ei ole tarpeen. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun näytelmän arvioija on eri mieltä kuin itse, mutta kuka jaksaa selvittää, millä taustalla arvioija kirjoittaa.