Otsikon laulu on yksi tunnetuimmista musikaali Hairin kappaleista. Ensimmäisen kerran olen nähnyt sen Lontoossa vuonna 1968 (sic! yli 40 vuotta sitten). Ohjelmalehtisen mukaan kyseessä oli Love-Rock Musical, yksikään esiintyjänimi ei tuo enää mitään muistoja mieleen. Musiikki on Galt MacDermotin ja käsikirjoitus James Radonin ja Gerome Ragnin. Musikaali on syntynyt 1967 New Yorkissa, se kiinnittyy Vietnamin sotaan ja hippiliikkeeseen. Seuraavana vuonna katsoin Hairin Tampereen Popteatterissa Reijo Paukun ohjaamana, esiintyjinä mm. Paukku itse, Rauli Koivisto, Jukka Siikavire ja Pirkko Saanakorpi. Nyt matkustin varta vasten Turkuun katsomaan esityksen tai oikeammin projektin Hair – keski-ikäisten hiukset tuloksen. Ohjaaja Marja-Leena Kuronen oli kutsunut ihan tavallisia keski-ikäisiä turkulaisia esiintymään musikaalissa ja saanut heitä hankkeeseen yli 120. Päähahmoja esittivät eri väreihin pukeutuneet ryhmät ja puheenvuorot jakaantuivat esiintyjien kesken. Katsomossa oli varmaan paljon sellaisia, jotka olivat tulleet katsomaan, miten se sukulainen tai naapuri selviää. Tauolla kuulin erään esiintyjä-äidin tyttäreltä, että kaikki halukkaat otettiin todella mukaan, laulutaidon omaavat saivat mikit ja muut aukoivat suitaan ja tanssivat mukana. Eihän esitys taiteellisesti kovin korkealle yltänyt, ajankohtaistetut puheenvuorot olivat ajoittain kökköjä  ja kokonaisuus melko tasapaksu. Esityksen voima oli nimenomaan sen ideassa ja katsojan päähän syntyvässä ajatuksessa, että olisiko minusta tuohon.  Loppupuolella vauhti parani ja porukka oli selvästi innostunut asiasta. Pisteet idean keksijälle! Jos video tai blogi kiinnostaa, käväise täällä

Katsastin siinä samalla muutakin Turun kulttuuripääkaupungin tarjontaa. Kävimme kummityttäreni Annen kanssa nauttimassa maittavan lounaan Smör –ravintolassa ja jälkiruuaksi minttukaakaon kyseisessä jääbaarissa, joka muuten oli melko vaatimaton esitys.

Maanantain ohjelmana kävelimme Raision kirjastoon, jonne Anne palautteli kirjoja. Katsastimme aulassa olevan Varsinais-Suomen käsityöyhdistyksen mattonäyttelyn. Esillä oli kymmenkunta modernia matonpalaa, pallukoita, tupsuja, solmuja ja muutama vanhan tyylinen räsymatto. Rannutkin erilaiset, oikeista räsyistä siis, ei ostetusta tavarasta. Etelä-Pohjanmaan vastaava yhdistys oli haastanut tämän yhdistyksen tarinamattojen kutomiseen. Mukana oli yksi matto, joka oli tehty Salon kaupungiksi yhdistyneiden kuntien kunnanjohtajien housuista ja paidoista. Maton päät oli kantattu herrojen kravateista leikatuilla tilkuilla. Voit katsastaa tarinamaton kutomista, mukana mm. Rauno Saari, Liisa Hyssälä ja Tuija Piepponen. Hanke on osa virallista Turku Åbo 2011 –ohjelmaa. Emmepä me kasvatustieteiden osaston kanslian naiset ja Kari Nurmi aikoinaan 80-luvulla arvanneetkaan, että dekaani Erkki Niskaselle kutomaamme matonpätkää olisi voinut sanoa tarinamatoksi. Ihan sama idea! Piti oikein kaivaa dokumentti esiin. Kari kutomassa tarinamattoa, maton saajasta sitä tarinoita vasta riittäisikin. Raision kirjaston aulan kangaspuissa saattoi kiinnostunut kokeilla matonkutomista. Kirjastojen tehtäväkentällä ei ole nykyisin äärtä ei rajaa.


Tiistai oli kuvataiteen päivä. Aloitimme sen Turun taidemuseosta Otto Mäkilän (1904 -1955) näyttelystä Punainen levoton kipinä. Näyttelyn on kuratoinut Mia Haltia ja siinä on noin 120 teosta. Mäkilä on syntynyt Ruissalossa ja asunut siellä koko elämänsä Villa Roma –nimisessä huvilassa. ”Omistan vain punaisen levottoman kipinän, se omistaa minut ja se polttaa minut.” Mäkilä käsitteli teoksissaan toistuvasti samoja aiheita, ihmisen paikkaa maailmassa, olemassaolon merkitystä ja mystisyyttä sekä kuoleman välttämättömyyttä, sanotaan näyttelyä esittelevällä nettisivulla. Mäkilää olen viimeksi nähnyt Mika Waltarin ystävien näyttelyssä vuonna 2008 Ateneumissa. Nyt esillä oli myös useita ennen näkemättömiä teoksia. Maalauksen ihmiset ovat tosiaankin kuin toisesta maailmasta ja näkevät jotain, jota me emme näe, niin kuin yhden maalauksen nimi sanoo. Pidimme aivan tavattomasti Mäkilän kuvista, niiden aiheista ja erityisesti väreistä. Huoneet oli otsikoitu kuvaavasti, esimerkiksi Outo maa, Idylli ja erkaantuminen, Luonnon syli ja Yksinäinen vaellus. Ihmisissä on jotain arkaaista, Egyptikin tulee mieleen, kasvot on kuvattu lähes aina sivusta, joillakin henkilöillä on kubistiseen tapaan kahdet kasvot. Eräissä maalauksissa nainen makaa nurmikolla kuin olisi kasvanut siitä. ”Onni on tila, jossa ollaan eläin tai kasvi.”  Sodan jälkeen kuvien henkilöiden kasvoille nousi huuto. Loppuvuosinaan Mäkilä siirtyi romantisoituun koneiden aikaan, niistä kuvista en pitänyt. Mäkilän kuvia voi katsella tällä sivulla, joskin Joutsenmadonna on kyllä vaasalaisen Eemu Myntin maalaus.

Taidemuseossa katsastimme pikaisesti näyttelyn Crème de la Crème, Mestariteoksia Turun taidemuseon kokoelmista. Kultakauden taitelijoiden teosten edessä on aina niin ihanaa käydä rauhoittumassa, on kuin kotiin tulisi, Helene Schjerfbeck, Fanny Churberg, Pekka Halonen, Eeri Järnefelt, Akseli Gallen-Kallela ja Hugo Simberg. Oli tutut Akka ja kissa, oli Simbergin piruja ja Schjerfbeckin omakuva ja yllättävän paljon Gallen-Kallelan ja Victor Westerholmin luontoaiheisia töitä.


Logomo on uusi kulttuurikeskus lähellä Turun rautatieasemaa ja sijaitsee vahassa konepajassa. Siellä katsoimme valokuvanäyttelyn Liisa ihmemaassa, Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaation sekä Tom of Finlandin näyttelyn. Valokuvia katsellessamme sukelsimme arjen ja fantasian kaninkoloihin, kuten esitteessä sanotaan. Valokuvia oli hallitiloissa tavattoman paljon ja osin seiniltä löytyi tuttujakin kuvaajia, esimerkiksi Sanna Seppo. Yllä kuva salista ja taustalla kasvokuvista koottu installaatio, tekijää en muista. Näyttely lanseeraa käsitteen fantasiafeminismi. Tarkoittaakohan se niitä poseeraavia nuoria naisia, amerikkalaista ensimmäistä mustaa mallia vai liikalihavaa itseänsä kuvaavaa naista sukkahousut rintojensa ympärillä? Näyttelyssä oli useita aiemmin Valokuvataiteen museossa ja Helsingin taidemuseossa Meilahdessa näkemiäni kuvia.  Lisää tietoa löytyy näiltä sivuilta, joskin kuvia sivuilla oli varsin niukasti.

Ahtilan teos Where is where? on lainassa Kiasmasta ja myöhemmin keväällä tilalle tulee Isaac Julienin teos Western union: Small Boats 2007.  Tämä videoinstallaatio oli oivassa ympäristössä, onhan Logomo niin valtava tila. Usealla tosi isolla skriinillä vyöryi kuvia toisensa jälkeen, mukana Kati Outinen älykkönaisena ja Tommi Korpela kuolemana. Aluksi tekstin ideaa oli vähän vaikea tavoittaa. Rauhaisa suomalaispiha ja kirjoja täynnä oleva asunto sekä Pohjois-Afrikan maisemia rinnan, vähitellen kuvat kodista ja Algerian sodasta alkoivat sekoittua ja sotilaat vyöryivät kuvissa kodin lävitse. Ihmisten ampumiset, naiset ja lapset valkoisia seiniä vasten olivat järkyttävää katsottavaa. ”Miksi Jumalan pitäisi antaa minulle anteeksi se, mitä ihmisille maailmassa tapahtuu”, kyseli Outinen papilta, kun pappi vain tyrkytti anteeksiantoa ihmisten murhatessa toisiaan. Tosi vaikuttava esitys pienellä pallilla istuen keskellä liikkuvaa kuvamaailmaa. Yllä olevan kuva tavoittaa mielestäni hyvin tilanteen tunnelman.

Tom of Finlandin homoeroottisia kuvia on esitelty jokaisen lehden palstoilla, niin että niistä ei tarvitse sanoa mitään muuta kuin, että rohkea oli mies aikoinaan ja todella taitava piirtäjä.

Lopuksi katsastimme näyttelyn Tuli on irti! Heti kärkeen näytetään animaatio, jossa salama iskusta syttyy puu, siitä tehdään nuotio, käräytetään vahingossa joku pikku eläin ja edetään tulikeksinnöissä aina ruutiin saakka. Lopulta tykit laulavat ja ihmiset ampuvat toisiaan. Siinäpä kehityksen koko ketju! Näyttely oli laaja-alainen, Turun pienoismallin palo ja kävely palaneen Tiirikkalan kujan lävitse hyvin havainnollinen. Alkukuvassa seisomme Annen kanssa hymyillen liekkimeressä, yllä Turku palaa. Emme ostaneet makkaroita emmekä vaahtokarkkeja, emmekä myöskään yrittäneet alkeellisin keinoin saada kipinää aikaan syömisiä kärventääksemme. Kahvit joimme ja juhlavuosileivokset söimme Tobias Rehbergerin yhdessä Artekin kanssa suunnittelemassa taidekahvilassa.

Kylmien aamujen ja iltojen lukemiseksi otin Annen hyllystä M. Ritvalan 1938 kirjoittaman Ihmeellisen Joosefin, romaanin lisämääreenä on Elämä on seikkailua ja kirjoittaja sanoo sen olevan vakava ajanvieteromaani. Kirja oli nopeasti luettava ja luonnehtisin sitä kevyeksi pikemminkin kuin vakavaksi. Kirjoittaja on Mika Waltari ja 1993 otetun uusintapainoksen kannessa komeilee jo oikean kirjoittajan nimi. Kaikenlaista se Waltarikin joutui henkensä pitimiksi kirjoittamaan. Marja-Liisa Vartion romaani Hänen olivat linnut jatkuu seuraavalla vierailulla, joka tapahtuu viimeistään elokuussa Karita Mattilan konserttiin, ellen sitä ennen intoonnu matkailemaan.

Loppuhuomautus: Tästä tuli tosi sekalainen juttu, varsinainen pläjäys, enkä saanut fonttejakaan paikalleen. Valitan.

Lisäys: Television Teemalta tuli tänäään (27.2.) kiinostava ohjelma Mäkilästä. Havahduin ajattelemaan, että olisi kiintoisaa mennä uudelleen näyttelyyn. "Viime vuosisadan laseilla ei voi katsella tämän vuosisadan taidetta", sanoi Mäkilä. Kas siinä omantunnon kysymys. Kuinka vanhoilla silmälaseilla sitä itse oikein tämän päivän taidellta kastoo. Kiinnostava oli myöa jonkun haastateltavan kommentti, että Mäkilän taide oli pikemminkin runoutta kuin surrealismia. Selvisi myös se, että loppuvuosien konemaalausten takana oli ajatus ihmisten muuttumisesta vähitellen inhimillisiksi koneiksi. Mäkilälle oli myös tärkeätä pakottaa itsensä aina uusiin kokemuksiin luovuuden ylläpitämiseksi.