Olisi kiintoisaa osata kirjoittaa teatterista muutekin kuin selostamalla, mitä nähtiin, kuka näytteli ja ohjasi ja millaisia lavastukset olivat. Olemme nyt melko lyhyenä aikana nähneet Hannelen kanssa Helsingin kaupunginteatterissa Anton Tsehovin Ivanovin ja Teatteri Jurkassa näytelmän Kettu ja jänis. Itsekseni kävin Jyväskylän reissulla katsomassa sikäläisessä kaupunginteatterissa Fundamentalistin. Olisi kiintoisaa osata paneutua näytelmiin näyttelijöiden kautta, muita lähestymistapoja voisivat olla paneutuminen ohjaukseen, näytelmien kirjoittajiin tai esityksiin sinänsä. Myös katsojanäkökulmaa olisi kiintoisaa analysoida. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee!

Tiedot näytelmistä löytyvät nettisivuilta, joten perustietoja ei tarvitse toistaa. Ivanov löytyy täältä, Kettu ja jänis täältä  sekä Fundamentalistit täältä.

 

2127326.jpg

Ivanov on taattua venäläistä Anton Tsehovia. Näytelmän keskiössä on Ivanov, jonka vaimo Petrovna sairastaa keuhkotautia ja menehtyy lopulta siihen (yllä kuvassa). Ivanovin rakkaus on kuollut, rahat loppuneet, mikään ei enää huvita. Pelkkää vaivalloista vaellusta koko elämä. Välillä kuva siirtyy Lebedevin  perheeseen ja voimme nauraa hänen vaimonsa saituudelle. Perheen tytär Pavlona rakastuu Ivanoviin ja Petrovnan kuoleman jälkeen valmistellaan jo häitä. Ivanov kuolee ja tulee pelastaneeksi Pavlonan epäonnistuvalta avioliitolta. Kun tarinaan liittyy lisäksi lääkäri, tilanhoitaja, kreivi ja rikas Babikina, olisi siinä aineksia ihan riittävästi. Mutta kun pitää olla sitä äksöniä, mukaan on tuotava hassuja kommelluksia aikaansaava palvelija, peliaddiktoitunut naapurin mies pelikavereineen ja hölmöjä naapurin naisia. Aivan turhaan! Venäläisen henkisen ja aineellisen rappeutuneisuuden kuvaus olisi sinänsä kantanut. Vähän lyhennettynä kuitenkin.

 

2127301.jpg

Ketun ja jäniksen lisämääre ohjelmalehtisen kannessa on Pientä pilvee ja suuria unelmia. Näytelmässä on vain kaksi osaa, Esko Salminen Kettusena ja Aino Seppo Jänisvaarana (yllä). Juonesta ei voi puhua ja näytelmän tapahtumat vaikuttavat kummallisilta, toisistaan irrallisilta. Välillä näyttämö vaikuttaa putkalta, välillä miespäähenkilö Kettusen asunnolta, jonne naispäähenkilö Jänisvaara on jostain syystä eksynyt. Lopussa jutun idea paljastetaan. Hannele olisi mieluusti nähnyt, että paljastus olisi saanut jäädä tekemättä, jotta yleisö voisi rakennella itse omia tulkintojaan. Näytelmä toimii hyvin Ilpo Tiihosen loistavan tekstin varassa, ajankohtaisia oivalluksia satelee toinen toisensa perästä, niin että teatterista pois lähtiessä jää mieleen vain yksi. "Ei pidä opetella nuotteja, ne estävät sfäärien näkemisen." Olen tilannut näytelmän netin kautta Bookplussasta, täydennän tekstiä saatuani sen käsiini.

 

2127298.jpg

Fundamentalisti pyörii uskoaan epäilevän pappi-Markuksen (Jouni Salo, yllä) ja hänen rippikoulussa olleen fundamentalistiseen uskonlahkoon liittyneen Heidin (Raisa Vattulainen,, yllä) keskustelujen ympärillä. Näytelmässä Markus ikään kuin kertoo yleisölle omista kokemuksistaan, kertomusta ryyditetään katkelmilla todellisista tapahtumista. Markus on kirjoittanut kirjan, jonka perusteella hänestä tulee kohupappi. Heidi on mennyt naimisiin uskonlahkon vetäjän kanssa. Hänen uskonsa alkaa horjua Markuksen epäilyjen myötä ja hän päätyy lopulta mielisairaalaan.

Loistavin nyt näkemistämme näyttelijöistä on ehdottomasti Kettusta näyttelevä Esko Salminen. Hän lienee ylipäätään tämän hetken näyttelijäjoukon ykkönen. Edellisen kerran näimme hänet isolla näyttömällä Kansallisteatterin Pukijassa viime tammikuussa. Samalla antaumuksella hän heittäytyy rooliinsa pienen Teatteri Jurkan näyttämöllä, jossa jokainen ihopoimu näkyy raadollisen selkeästi. Hänen täytyy olla hyvin sinut oman jo iän merkitsemän olemuksensa kanssa, muutoin niin katsojan iholle tuleva näytteleminen ei olisi mahdollista. Mestarit –ohjelmassa televisiossa todettiin, että näyttelijän on kyettävä "repimään iho kokonaan pois", ennen kuin saa todella läsnä olevan ilmaisun. Esko Salminen on todella läsnä. Hänellä on "rubensilainen gestiikka", kuten näytelmässä sanotaan. Ei Aino Seppokaan huono ollut. Avioparin välillä vallitseva keskinäinen lämpö välittyi katsomoon. Siitäköhän johtui, että pienessä pimeässä huoneessa oli niin kuuma.

 

2127335.jpg

Tässä Esko Salminen ja Satu Silvo Ivanovissa vuonna 1986.

Kovasti nautimme myös Ivanovissa vaimonsa tossun alla olevaa Lebedeviä näyttelevän Pertti Sveholmin näyttelemisestä. Tosin vähempikin riehuminen olisi riittänyt. Vanhaan tuttuun näyttelijäkaartiin kuuluvat myös Lebedevin vaimoa näytellyt Leena Uotinen, hölmöä mutta rikasta Babakinaa näytellyt Riitta Havukainen ja rutiköyhää kreiviä näytellyt Tom Wentzel. Heillä on omat maneerinsa, mutta tässä ne ikään kuin kuuluivat rooleihin. Ivanovin esittäjän Rauno Ahosen suoritusta kovasti Hannelen kanssa pohdimme. Oliko vika näytelmässä vai näyttelemisessä? Eivät Jonna Järnefeltin vaimo Petrovnan ja Pihla Penttisen nuoren Pavlonan osat oikein nappiin menneet. Penttinen on vielä kovin nuori, joten uskottavuuden saaminen rooliin vielä ontuu. Hannele mielestäni osui oikeaan todetessaan, että näytelmää katsoessa tuntui koko ajan, että olimme katsomassa näytelmää. Siinä Kettu ja jänis oli aivan toista maata, elimme näytelmässä mukana emme vain katsoneet. Minun on myönnettävä, että minulla on vielä paljon tekemistä päivittääkseni tietoni nuoresta näyttelijäkaartista. Sitä ikään kuin edelleen ripustautuu vanhoihin ja tuttuihin.

 

2127307.jpg

Aino Seppo

Jyväskylän teatterin kahdesta näyttelijästä Heidin osan esittäjä Raisa Vattulainen oli ennestään tuttu Vaasan teatterista. Hän oli selvästi parempi kuin kohupappia näytellyt Jouni Salo. Elämää koko ajan toisten kautta elävä ja oman itsensä hukannut nainen oli erinomaisen uskottava. Siinä rinnalla yleisöä kosiskeleva Salo vaikutti niin omia kokemuksiaan yleisölle raportoivana että väliin tuleviin kohtauksiin osallistuvana olevan koko ajan ulkopuoliselta. Hänen rankatkin pohdintansa uskonasioista eivät tuntuneet tosilta, kokemuksia ei uskonut hänen omikseen. Hän ei ollut läsnä, toisin kuin vastanäytteilijänsä Heidi.

 

Useita teatteriin olennaisesti liittyviä seikkoja saattoi näiden esitysten myötä hyvin pohtia. Yksi on jo mainitsemani yleisön kosiskelu. Pitääkö aina olla hauskaa? Ja jos näytelmä ei ole hauska, pitääkö väkisten puristaa naurua? Kuvittelisi, että ainakin Helsingissä yleisöpohja on niin suuri, että vakavuudellakin tultaisiin toimeen. Toinen kiintoisa seikka, jonka Kettu  ja jänis nosti esiin, liittyy yleisölle jätettyyn oivallustilaan. Onko pakko loppuun asti selittää, mistä näytelmässä on kyse? Voisiko jättää enemmän tilaa jokaisen omille pohdinnoille? Eihän tulkintojen tarvitsisi olla edes kaikilla samoja. Kolmas seikka, josta Ivanovissa pidin olivat pitkähköt hiljaisuudet.  Täytyy voida luottaa kuulijaan myös hiljaisuuden muodossa, ei tarvitse olla koko ajan kauheaa äksöniä. Taukojen aikanahan yleisö ikään kuin katsoo sisäänsä ja mietiskelee näkemäänsä.

 

Paras yleisö oli Ketussa ja jäniksessä, se tuntui olevan sinut aivan käsikosketuksen päässä olevien näyttelijöiden kanssa. Ivanovissa yleisöä tuntui eniten hauskuttavan vääristä ovista sisään ryntäävä ja omituisesti mutiseva palvelija. Oikeastaan sellaisesta pikkujouluhauskuudesta vain kiusaantuu. Eniten minua häiritsi Fundamentalistin yleisö. Tai lienee sanottava, että vähiten tunsin siellä olevani oikeassa yleisössä. Minusta Raamatun tulkintojen ympärillä käydyissä pohdinnoissa ollut mitään naurettavaa, eikä minua naurattanut edes fundamentalistisen uskomisen naurunalaiseksi pistäminen. Vaasassa tuli kyllä jo hyvin tutuksi teatterin tekemiseen liittyvä yleisön kosiskelemisproblematiikka. Vaikea asia.

 

Lisäys Hankin itselleni Ilpo Tiihosen näytelmän Kettu ja jänis. Luettuani jäin epäilemään, että teksti näytelmässä oli muuttunut tai kehittynyt tai miten sen nyt sanoisi. Mieleeni jääneitä sutkautuksia ja elämänviisauksia en löytänyt tekstistä niin paljon kuin muistan teatterissa kuulleeni. "Olipa hauskaa tekstiä siinä aivan lopussa" toistelimme Hannelen kanssa muistamatta kuitenkaan tarkasti, miten teksti meni. Siksikin hankin itse kirjan, mutta en sieltäkään löytänyt näitä elämänviisauksia. Että näinkin voi käydä.