”Anna, kun kerron sinulle taivaasta, Ismail. Taivaassa on hyvin vihreää, samaa syvää vihreää kuin kaikkein kauneimmissa puissa. Siellä on vesipuutarhoja täynnä jokia ja järviä ja korkeita putouksia, joissa ryöppyävä vesi kimaltelee miljoonan timantin tavoin. Kun veteen kurkistaa, tuhannet kirkkaanväriset kalat tuijottavat takaisin. Vuoret ovat korkeita ja lumen peitossa, mutta kylmä siellä ei ole.” Näin lohduttaa Sinan-isä poikaansa kertoen, minne tämän ystävä on mennyt kuoltuaan likaisen veden nauttimiseen  ja tämän isän kieltäydyttyä päästämästä vääräuskoista lääkäriä auttamaan. Vain yksi tabletti olisi pelastanut pojan.

 

1242804291_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Sitaatti on Alan Drewin romaanista Vesipuutarhat suomentajanaan Satu Leveelahti. Romaani oikeastaan kiteytyy islaminuskoisten kurdien ja luterilaisten amerikkalaisten väliseen problematiikkaan. Tarinan käynnistäjänä on Marmaran maanjäristys 1999, jossa 45 000 ihmistä kuoli ja 25 000 loukkaantui. Kirjoittaja vaimoineen oli pelastunut asuessaan rikkaalla alueella, jossa talot oli rakennettu kunnolla. Tarinan kurdit olivat paenneet omistamiltaan vuorilta tähän Gölyk-kylään Turkin armeijan joukkojen vainojen alta. Amerikkalaiset tuovat avustusteltat ja ruokaa maanjäristyksen uhreille, apua on vain niin kovin vaikea ottaa vastaan. Kipeänä haavana Sinanin perheellä on se, että amerikkalaisen vaimo on toiminnallaan pelastanut maanjäristyksestä heidän poikansa, mutta kuollut kuitenkin itse. Ja nouseehan sieltä avun antamisen taustalta lähetystyöelementti, joka vain pahentaa tilannetta. Romaanin lukemaan kiihottavana kudelmana on kurdiperheen tyttären ja amerikkalaisen pojan rakkaustarina, jonka loppua en kuitenkaan tässä avaa lukemisen nautinnon rikkomiseksi.

Romaani pakottaa tekemään vertaluja turkkilaisen Orhan Pamukin kirjojen kanssa, joista olen lukenut Lumen ja Istanbulin. Vaikka Drew on asunut kolme vuotta Turkissa ja tutustunut suureen määrään kirjallisuutta, kerronnan uskottavuus tuntuu joissakin kohdin pinnalliselta. Tosin ei ei hän minään asiantuntijana halua esiintyäkään, turistiksi itseään kutsuu. Samaa fundamentalistista uskontoproblematiikaa on loistavasti käsitellyt myös Khaled Hossein, jota koskevan pläjäyksen olen kirjoittanut 22.3.2008. Ja käsitelläänhän islamia ja erityisesti naisen asemaa monissa muissakin romaaneissa. Vesipuutarhat on tutustumisen arvoinen, hyvin kirjoitettu ja jännittävästi kerrottu. Hesarin 28.3.2008 mukaan Drew on yksi Amerikan lupaavimmista kirjailijoista.

1242804369_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Ihmisen sisäinen taistelu uskonnon ja tradition vaatimusten ja ympäristön muuttumisen välillä nousee romaanissa hyvin esiin. Asettuvathan ahtaissa leirioloissa amerikkalainen ja turkkilainen maailma konkreettisesti rinnakkain, eikä suureen Istanbuliinkaan ole niin kovin pitkä matka. Oliko oikein lähteä omasta maastaan? Voidaanko yksittäistä amerikkalaista syyttää hänen hallituksensa teoista? Sinan-isä käy myös ankaria syyllisyyskamppailuja suhteessa lapsiinsa. Antaako hän liikaa periksi? ”Kun mies luovuttaa, hänelle voi sen jälkeen tapahtua mitä tahansa.”

Sinan ei ole fundamentalisti, vaikka yrittääkin olla hyvä islamilainen. ”Nöyryyden ja vaatimattomuuden Sinan ymmärsi, mutta abaya oli hänen mielestään todiste siitä, että miehet tunsivat vastenmielisyyttä naisia kohtaan – niin kuin miehet ajattelisivat, että Jumala on tehnyt virheen ja se on peitettävä. Sinan ei olisi ikinä voinut pakottaa vaimoaan ja tytärtään käyttämään sellaista vaatetta; ei ikinä sallisi, että heidät sillä tavalla pyyhittäisiin olemattomiin.” Mutta ei sekään, mihin Sinan heidät pakotti ollut aivan vähän. ”Tiedätkö, baba, kuinka kauan siitä on, kun minulla on viimeksi ollut hyvä olla? En edes tiennyt, miltä hyvä olo tuntuu.” Tämän kuulee Sinan tyttäreltään Iremiltä.

1242809988_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tämä ei ole vesipuutarhojen syvää vihreää, vaan Suomen kevään ihanan heleää vehreyttä

Romaani tasapainoilee uskontojen välillä, se osoittelee  kyllä syyllisiä, mutta kummaltakin puolelta. Nuoren amerikkalaisen Dylanin suusta kuului tuomio: ”He tulevat maahan, kun jotakin hemmetin ikävää on tapahtunut, alkavat jakaa ruokaa ja sanovat, että te olette meille rakkaita, mutta yhtäkkiä saarnaavatkin suut silmät täyteen Kristuksen rakkaudesta”. Sinanin sisäisessä kamppailussa kunniakysymys on uskonnon ydintä. Pojastaan hän ajattelee, että ”hän on kurdi, joten muiden silmissä hänellä ei ole merkitystä. Hän on muslimi, joten maailmassa häntä ei noteerattaisi. Pojalla oli hänen nimensä, ja nimi oli kaikki mitä hänellä oli pojalle antaa”. Toisaalta, ”miksi Jumala on antanut ihmiselle aivot, miksi hän antaa vapaan tahdon, jos meidän kuitenkin täytyy mukautua”.

 

Ei mikään pieni kysymys!