Muistattehan, että sana amatööri perustuu latinan verbiin amare, rakastaa. Saara Cantellin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa naiset rakastavat miehiä, lapsia, toisiaan, elämää yleensäkin, mutta ei elämä pelkkää rakkautta ole. Elokuva on kuin elämä itse, kaikki on itsestään selvää, eikä mikään kuitenkaan ole. Ollaan melkoisesti amatöörejä elämäntaidossa, ammattiauttajia kaivattaisiin. Elämän ammattilaisia!!! Elokuvan naisina mm. Anneli Sauli, Jenni Banerjee, Meri Niemonen, Johanna af Schulten, Maryan Guuleed, Elenna Spirina ja Roosa Salomaa.  Kirjoa on, on tosi vanha ja tosi nuori, on venäläinen ja somali suomalaisten joukossa, on sairaita ja terveitä. Äänittäjäkin on mainittava, Pietari Koskinen, Marjukan poika.

Elokuva on lähestulkoon dokumentti tästä päivästä. Jännittäväkin, ainakin herpaantumaton jännite säilyy alusta loppuun. Elokuva näyttää rankkoja ihmiskohtaloita osoittelematta, kuka teki väärin, kuka oikein. Jää kiusallinen tunne, kun ei ole oikein selvää, kuka on sankari ja kuka roisto. Aavisteluja on. Katsoja ehtii mielessään jo tuomita jonkun, mutta on valmis ymmärtämään häntä hetken kuluttua. Jeesusvaiheesta voidaan nopeasti siirtyä toisen hyväksikäytön maailmaan. Samasta suusta tulee mitä kauheinta rienausta ja itkuista anteeksipyyntöä. Sukulaisuus ei takaa mitään, ei äitiys, ei rakkaus. Kaikkeen on uskottava, on ainakin yritettävä uskoa, vaikka pettymys tulisi pettymyksen jälkeen. Kysymyksiä jää ilmaan leijumaan. Mihin kaikkeen rakkaus oikeuttaa? Hyvittääkö halaus taloudellisen hyväksikäytön? Mitä siitä, jos laiminlyö vaimoaan, jos oikein kauheasti rakastaa toista? Entäpä, jos lapsi ei niin kauheasti kärsikään huumehörhöstä äidistään? Erityisesti minua ilahdutti mamu-myönteisyys, hieno oivallus pistää ”rättipää” rauhoittamaan häiriköivä vanhus. Olisi kiintoisaa tietää, vaikuttaako tämänkaltainen elokuva ihmisten asenteisiin, vai onko niin, että kotiin jäävät juuri ne, joiden pitäisi elokuva nähdä. Pitäisi ja pitäisi, kuka tässä sitten on loppupeleissä oikeassa, miten pitäisi elää.



Arvelen, että katsojat löytävät elokuvasta samaistumiskohtia, ovat vain eri katsojilla erilaisia. Tulipahan konkreettinen takauma mieleen huumeäidin huutaessa poikaansa auttaneelle naiselle, että mitä sinäkin tiedät lapsista, vanhapiika! Olin aikoinani vastaavassa tilanteessa äimistyneen sanaton. Jälkeenpäin totesin itselleni, että niin, enhän minä mitään tiedä, minut on vain koulutettu alalle. Tekninen maailma vaatii koulutusta, ei henkinen. Valelääkäreiden aikana voisi kysyä, että kuka hyväksyy kouluttamattoman kirurgin, kasvatuksen alueella altistetaan lapsia herkkyyttä vaativille leikkauksille kenenkään puuttumatta. Elokuvakin pisti vertaamaan huumeäidin poikaa ja lääkärin tytärtä, jota tämän isä järkyttävästi manipuloi. Elokuva jätti avoimeksi sen, oliko sen henkilöiden tarinoilla onnellinen loppu. Tavallaan kyllä, mutta katsoja jätettiin armeliaasti juuri siihen hetkeen, joka näille ihmisille oli onnellinen. Näin voimme ainakin kuvitella tarvitsematta ajatella, että seuraavat hetket olisivat saattaneet olla jo toisenlaisia. Elokuva pysäytettiin sattumanvaraiseen hetkeen, mutta sitähän elämä on, sattumanvaraista.

Elokuvaahan on Jörn Donnerin Kuulustelun tapaan mainostettu halvalla rahalla tehdyksi, ei suuria kulisseja, ei kuvauksia ulkomailla, mukana pitkiä äksönittömiä jaksoja. Uutispäivä 5.3. epäilee, että eturivin näyttelijöitä otetaan mukaan lyhyisiin kohtauksiin pilkkahinnalla. Tällaiset elokuvat ovat vastakohtia liekehtiville torneille, lentäville dinosauruksille ja avaruusaluksille. Minä kuitenkin pidin elokuvan kiireettömyydestä ja pitkistä kasvokuvaotoista. Siinä jäi katsojalle aikaa pohdiskella kunkin ihmisen elämäntilannetta tarvitsematta hyökätä jo seuraavaan kohtaukseen. Ei temppuiluja. Viipyilevä maku oli todella paikallaan! Välillä toki muistin, että minun pitäisi erityisesti kiinnittää huomio äänitykseen, ihan äänittäjän äidin vuoksi. En osaa sanoa siitä mitään muuta kuin, että aina ei ääntä tarvita lainkaan. Äänettömyys kutsuu esiin omia ajatuksia.


Ja lopuksi tältä paikalta päivänä, jolloin maalle valitaan uusi arkkipiispa: Raamattu kieltää homoliittojen siunaamisen. Muistaakseni raamattu sanoo myös, että minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Miksi avioero on sitten Raamatun nimiin vannovalle papille mahdollista, kaksikin kertaa. Suhteellista Ison Kirjan lukua. Elämä on!