Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon, yhteensä yli 700 km. He turisevat niitä näitä, enimmäkseen kirjallisuudesta, mutta myös muista taidelajeista ja aika paljon ihmisenä olemisesta. Puhutaan vuorotellen, niin soudetaankin, toinen soutaa, toinen pitää perää. Merikarttana maantiekartta. Yövytään milloin missäkin, välillä makuupusseissa kalliolla tai jollakin laiturilla, teltta ja laavu pystytetään milloin villiin saareen, milloin leirintäalueelle. Soudulla on tavoite, Kokkolan oopperan avajaiset. Aikaa on varattu niin paljon, että meno on kohtalaisen kiireetöntä. "Oli järkevää nousta ylös ajoissa, jotta sitten saattoi vetkutella kiireettä lähdön kanssa." Lopulta myrsky katkaisee etenemisen ja ensi-illasta myöhästytään pari päivää. Oopperassa kuitenkin käydään.

Kirjoittaja Juha Hurme on huima mies, pidän hänestä paljon. Pidin hänen Kokkola-oopperalle ohjaamasta Karjalainen -oopperasta, jota katsomaan kirjassa soudetaan. Pidin hänen kirjoittamastaan ja ohjaamastaan Europaeus-näytelmästä, joka tässäkin kirjassa mainitaan. Pidin hänen edellisestä kirjastaan Hullu, vaikka en sen loppuun sijoitetusta käsikirjoituksesta. Lukijalle saattavat ottaa lujille paikoittaiset saarnaamiset ja liian pitkältä tuntuu kirjan loppuun sijoitettu vuoropuhelu. Olen ymmärtänyt että sekä saarnaaminen että huimaa mielikuvitusta osoittavat kertomukset ovat sitä ominta Hurmetta. Sellainen hän on, ei päästä vähällä, vaatii keskittymistä, huutaa tietämisen perään. Nyljetyt ajatukset osoittaa valtaisaa perehtymistä kirjallisuuteen. Mistä lieneekin löytänyt ne kaikki oudot kirjailijat, joista soutajat peistä taittavat. Näyttää musiikkikin olevan hallinnassa. Teos on eräänlainen oppikirja. Vesa Karonen Hesarin arvostelussa 3.5. suosittelee kirjan lukemista kirjallisuuden opiskelijoille ja professoreille. Mistä tulee kirjan otsikko Nyljetyt ajatukset? "Kymmenen minuutin työ muinoin ja nykyinen koko elämänijän kiusa, miettii Pukkila ja joutuu oman itsensä rajoille ahdistettuna itse itsensä ja sielunsa ihot." Äpäräpoika pistetään alulle kymmenessä minuutissa, hänestä tulee kuitenkin se, joksi omaa poikaa on ajateltu. Siinä aivan joutuu nylkemään elämänsä aikana itse itsensä. Osoittautuu soutukin välillä niin työlääksi, että sielun nylkemisestä sekin kävisi. Kirvoitetaanhan siinä samalla valtaisa määrä ajatuksia.

Kustavista Hailuotoon suuntautuva soutumatka on sinänsä niin päätön ajatus, että voisin hyvinkin kuvitella tekstin perustuvan Hurmeen omaan kokemukseen. Soudetaan tyvenessä ja tuulessa, vasta- ja sivuaallokossa, välillä toki purjeillakin päästellään. Kerran peräsin murtuu kariin ja se pitää käydä korjauttamassa. Maissa käynnit eivät ole pelkkää muonavarojen täydennystä tai muuta ostelua. Parissakin Köpi tekee Algot Untola -kävelyn, jota varten täytyy käydä kirjastossa. Kirjastokortteja miehiltä kyllä löytyy ja monella paikkakunnalla näytetää olleen töissä. Ollaan välillä eksyksissä, soudetaan rantaan, mutta ei kehdata pyytää apua. Käydään tienviitasta tarkistamassa sijainti. Aika kaukana mantereellakin ajatukset viivähtävät. Kurikan ohisoutu vie ajatukset Juha Mietoon ja hiihtoon. Sitä pohditaan pitkään. Havaitaan, että monet kirjailijat ovat käsitelleet hiihtoa. Myös muita urheilulajeja pohditaan. Molpessa huomataan veneen kiitävän purjeiden voimalla niin matalan sillan alitse, heittäydytään laidalle ja kallistetaan venettä, alitus onnistuu. Näin siis kirjassa, mitenkähän todellisuudessa? Meno on välillä hurjaa, välillä keskitytään sivukaupalla analysoimaan jotain kirjailijaa. Kaksikolla on pakkomielle, hypätä jokaisesta eteen tulevasta 10 metrin uimahyppytornista. Se kasvattaa rohkeutta ja itsetuntoa, vaikka pelottaa. Niin kuitenkin tehdään.

Monia kirjailijoita käsitellään, aloitetaan Volter Kilvestä. Miksi Kilpeä luetaan niin vähän? "Syyt ovat samat, jotka aiheuttavat ihmiskunnan muutkin isot ongelmat: typeryys, henkinen laiskuus ja ennakkoluulot." Kilven teksti on dynamiittihuseerausta kirjallisuuden alalla. Soutajat näyttävät muistavan yllättävän pitkiä pätkiä kirjallisuutta ulkoa, jota he siteeraavat toisilleen. Menee esitelmöinniksi. Aleksis Kiveen törmätään pariinkin otteeseen. Seitsemässä veljeksestä havaitaan yksinkertainen rakennekaava: Veljekset törttöilevät. Sen jälkeen he pitävät kriisikokouksen. Siellä tehdyt suunnitelmat johtavat uuteen katastrofiin. Pidetään uusi kriisikokous. Ja niin edelleen kunnes kirja vähän löysästi loppuu. Aluksi ajattelin kirjoittaa kirjailijat muistiin, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Niin paljon heitä on. Algot Untola ja Harhama, Eino Leino ja näytelmät, Teuvo Pakkala ja stiignafuulia, Pentti Haanpää ja Siintävät vuoret, Veikko Huovinen, Sakari Pälsi. Bertolt Brechtistä käydään mainio vuoropuhelu, muutenkin miesten ajatukset käyvät hyvin yksiin. Mukana tietysti Johan L. Runeberg, Jussiksi tuttavallisesti kutsuttu, ja Teuvo Pakkala sekä kokonainen lapsikirjallisuuden analyysi. On siis heitä, joista en ole koskaan kuullut ja perin juurin luettuja ja tuttuja. Lukeneisuus on vahvaa. On tarinoita tarinoiden perään, lähdettä ei aina mainita. Kirjan lopussa on kuitenkin laaja hakemisto. Tarinat liittyvät usein ohitettaviin paikkakuntiin. Luetaan tekstejä, saadaan sidosta soutuun. Mistä niitä tekstejä ilmaantuukin, povitaskusta, saappaan varresta, taskun pohjalta, tupakkakukkarosta. Arvioinnit ovat joskus sivujen mittaisia, joskus ytimekkäitä, kuten teoksesta Lesket lempivät. "Se on viinanjuonnin, örvellyksen, örähdysten, typerien puheiden ja katkenneiden ajatusten likaisista elementeistä koottua puhtainta kirjallisuutta. Runoa! Huumoria! Elämäniloa! Taidetta! Ihme!"

Filosofointia on paljon. "Mietitään kuolleita ja eläviä. Tunnettiin myötätuntoa kumpiakin ryhmiä kohtaan. Ei unohdettu tuleviakaan." Ja: "ongelmat ovat syy elää, ongelmaton olotila on loppu, tylsyys, tuho. Jos joku kysyy, mistä tulet, niin vastaa: takaani. Jos sinulta udellaan, minne olet menossa, vastaa: mistä sen tietäisin." Aivan pieni ei ole keskustelunaihe Minä ja Immanuel Kant. Myös musiikki on ajoittain keskustelun kohteena. Kitaristi John Faheylle uhrataan sivukaupalla tekstiä, oikeastaan siitä tulee pienoiselämäkerta. Otto Donneria käsitellään perusteellisesti, samoin Daven Lindholmia, Erik Lindströmiä ja Huuhaa Innasta. "Haluan puhua, minun on pakko puhua, en voi olla juuri nyt puhumatta..." , jos näin kerran on, niin juttua tulee.

Uskonnon olemusta pohditaan pitkään. Esitetään kolme kovaa kysymystä: " Miksi on olemassa jotain sensijaan ettet ole olemassa mitään? Miksi me olemme olemassa? Miksi luonnonlait ovat sellaisia kuin ovat eivätkä toisenlaisia?" Pohditaan myös, mitä on taide ja se onkin suuri kysymys. Sitä ennen on kuitenkin ratkaistava, mitä on humanismi. "Kulttuuri on yhtä hankalasti ratkaistava kuin multiversumit tähtitieteilijöille, elämä biokemistille tai kohtuus hedelmäpelinarkkarille." Kaksikko äityy ylistämään taidetta: "Taide kuvaa sanoinkuvaamatonta. Taide auttaa poloista ihmisriepua integroitumaan todellisuuteen. Se pitää ihmisen kasassa, samoin ihmiskunnan. Taide eheyttää, eliminoi väkivaltaa ja viivyttää maailmanloppua." Joku arvostelija moitti Hurmetta ylisanojen käytöstä. Minua ne eivät häirinneet. Sopivat välillä vallan mainiosti kiivaaseen menoon. Merikarvialla joudutaan arvioimaan veistostaidetta sattumalta tavatun kulttuurisihteerin innoittamana. Alpo Jaakolasta pitävät, Arvo Saloa kehuvat, vaikka hän kuuluukin sanataiteilijoiden piiriin.

"Jos Jumalalla olisi teatteri, William Shakespeare olisi hänen dramaturginsa ja Jouko Turkka hautakivisopimuksella kiinnitetty ohjaajansa", toteavat soutajat. Yksimielisesti he haukkuvat Shakespearen näytelmistä tehdyt elokuvat, esimerkiksi Henrik V:n filmatisoinnin. Naamat noettuna muka taistellaan oikeilla hevosilla. Pitäisi näytellä näyttämöllä puumiekoin ja kuoro esittäisi hevosia. Suomalainen sana näytelmä on kelvoton. Ruotsin sana Spela osoittaa, mistä on kyse. Eräällä tuulitauolla Köpi pitää juhlapuheen Jyväskylän yliopiston 50-vuotisjuhlassa, aiheista ei siis ole pulaa. Olin jo ehtinyt ihmetellä, että missä ovat naiskirjailijat. Loppusivuilla miehet huomaavat puutteen itsekin. Kapeaksi paikkailuksi jää, Sally Salminen, Selma Lagerlöf, Karen Blixten, ketä niitä nyt sitten onkaan.

Teksti on mainiota Hurmetta. Sana hallussa miehellä. Tuuli puhaltaa tahmaisen jarruttavasti, eteneminen on blueshenkistä sitkaan vitkaista, vallitsee vastahankatuuli. Rantakoivut näyttävät keränneen niin paljon huurretta, että se näyttää ahnehtimisesta. Pitkään pohditaan sanan varasto pohjautuvista sanaan varas. Ihailen Hurmetta, en voi muuta sanoa. Rohkea mies ja sanavalmis. On perillä myös hulluudesta, analysoi sitä sivukaupalla. "Ei rohkeus ole sitä, ettei pelkää, vaan sitä, että voittaa pelon."