Otsikon tekstillä alkaa Aarre Merikannon ooppera Juha, jonka koimme eilen illalla Piian kanssa Kansallisoopperassa Anna Kelon ohjauksena. Orkesteria johti itse Mikko Franck. Marja oli syyttänyt itseään paljon vanhempaa Juhaa kantturaksi ja vääräjalaksi. Ohjemassa todetaan, että aloitus on yksi suomalaisen oopperan tehokkaimpia, siinä esitellään draaman ainekset, keskeiset henkilöt ja musiikilliset sävyt. Ohjaus on moderni ja aamun Hesarin esittelyn jälkeen hieman jo pelkäsin, mitä tuleman pitää. Jani Uljaksen lavastuksissa ollaan baarissa, ikkunoiden takana pari bensatankkia ja luminen maisema, baarin takaovesta mennään Juhan ja Marjan asuntoon. Shemeikan kesäpaikka saari on luksushotellin huone valtavine sänkyineen. Shemeikkala Karjalassa on bordelliseinä ovineen, joka juhlissa aukeaa ylelliseen salitilaan taustalla tanssille varattu esityslava. Kolmannen osan välisoiton aikana esirippu muuttui Mikki Kuntun lavastuksessa kiintoisaksi päällekkäiskuvaukseksi bordellista ja Marjan matkasta läpi metsien ja soiden. Erika Turusen puvustus oli arkista tätä päivää. Libretto oli sama vanha Aino Acktén kirjoittama. Kieli ja ympäristö olivatkin melkoisessa ristiriidassa. Mikähän mahtoi olla syy moiseen ratkaisuun? Hieman se mielessäni ontui, Juha sen sijaan ei klenkannut niin kuin Juhani Ahon kirjassa tekee.

Ennen kriittisiä kommentteja on sanottava, että Camilla Nylund Marjana lauloi erityisen kauniisti, myös Tommi Hakala Juhana oli hyvä. Nyt pääsi Jyrki Anttilakin isoon rooliin Shemeikkana ja onhan hänellä kaunis ääni, mutta ei hän mikään Mariusz Kwiecienin Don Giovanni ollut. ”Mustapartainen nuori mies, niin pitkä että hänen täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe, pää orsia tavoitti.” Ei varmaan saisi edes rinnastaa. Kolmikon tähdittämä alku lähti mielestäni jotenkin hitaasti liikkeelle, musiikin mukaan varmaankin. Lilli Paasikivi Marjan anoppina retosti Ahon kuvaamaan tapaan. Shemeikan äidistä oli tehty bordellin emäntä, hyvinhän Anna-Liisa Jakobsson siitä selvisi. Merikannon musiikki oli aikoinaan ollut modernia ja siinä on vähänlaisen lyyrisiä melodisia kohtia. Eihän tosin aihekaan siihen juuri syytä anna. Erityisen paljon pidin pitkästä pauhaavasta välisoitosta.

Juha on filmattu kolmeen kertaan, jonkun version katsomossa olen minäkin kyyneleeni vierittänyt. Myös viime vuonna Korjaamolla näkemäni näytelmä oli koskettava, vaikka sitäkin oli melkoisesti modernisoitu. Lopun traaginen Juhan koskeen heittäytyminen nosti tunteet pintaan. Nyt ooppera jätti minut lähestulkoon täysin kylmäksi, kulunutta sanontaa käyttääkseni. En kyennyt heittäytymään Marjan kohtalon tunnetilaan, vaikka ohjauksen ajankohtaisuus olisi antanut siihen enemmän aihetta kuin konsanaan Ahon kirja. Missä syy, sitä olen pohtinut. Oliko aihe liian tuttu? Teksti oli suoraan kirjasta, kalsea toteutusko vieraannutti? Moderniin Shemeikkaan ja hänen raakuuteensa verrattuna Ahon Shemeikka oli vain häntäheikki, jota niin naiset kuin äitikin ymmärsivät. Estikö päässä pyörivä analyysi modernin toteutuksen ja kirjan eroista kokemisen?  Parempiinsa pukeutunut yleisö katseli kansallisteatterin lavalla hyvin realistista kuvaa tästä päivästä, paikoin inhorealistista. Sellaiseksi minä koin erityisesti Shemeikkalan juhlissa nähdyn seksiä pursuvan tanssin.

Merikannon musiikkia en ole asiantunteva arvostelemaan, mutta Juhani tunnen. Kaivoin hyllystäni esiin lukion toisella luokalla luetun kirjan täynnä sivumerkintöjä. ”Puhdas taideteos”, lukee eräässä reunamerkinnässä. Opettaja Leevi Valkaman kommentti, arvelisin. ”Kolmessa tunnissa koko kirja käsitelty”, mainitsee merkintä kirjan lopussa, päiväys 2.5.1958. ”Marja on pintapuolinen henkilö”, olen todennut tuolloin 18-vuotiaan varmuudella. Nyt 70. täyttäneenä ja muutamia Shemeikkoja elämän aikana kokeneena olen jopa taipuvainen ymmärtämään Marjaa, ei vain hänen tunnontuskiaan teostaan, vaan jopa hänen Shemeikan matkaan lähtöään. Eihän esitys mitään kirjan kuvitusta ole, kyllä minä sen ymmärrän. Esityksen loppukohtaus sopii hyvin moderniin versioon. Aho antaa kuitenkin pieni toivonkipenen, Juha ja Marja ovat lähdössä kotiin yhdessä, Juha vie venettä keskellä koskea ja Marja seuraa rannalla. Vene juuttuu kivenkoloon, josta se ryöstäytyy koskeen. Juha ei kuitenkaan tee mitään. Ratkaisu on moniselitteisempi kuin nyt nähty. Arvatenkin opettaja Valkama Kannuksen yhteiskoulussa näyttää selvittäneen, että ”Aho on joutunut seuraamaan Helsingissä avioerojuttua, vanha mies, vierasverinen nainen, joka karkaa. Vähän siis todellisuutta”, olen kirjannut erän sivun reunaan. Nähty esitys oli kyllä jo melko rankkaa todellisuutta.

Kyllähän vanhoja oopperoita pitää voida modernisoida. Useinhan kritiikki kohdistuu juuri naiiveihin tarinoihin tyyliin tenori rakastaa sopraanoa, joka kuitenkin rakastaa baritonia. Eikä meilläkään enää kaskea kaadeta, eikä makseta huiveja oravannahoilla. Shemeikkalan tyylisen elämän peiliksi nousee eittämä bordelli, etenkin kun satutaan asumaan Venäjän naapurissa, josta ilotyttöjä sanotaan rahdattavan Suomeen. Tarina on tuttuakin tutumpaa tätä päivää, toiselle miehelle lasta odottavia Marjoja kyllä löytyy. 1600-luvun tarina, joka on kirjoitettu 1800-luvulla saattaa tyydyttää minun nostalgian kaipuutani, mutta täyttääkö se oopperan kassoja, onkin jo toinen juttu.

Hätäilin kirjoittamaan tämän ennen huomisessa lehdessä olevaa arvostelua, ikiomia ajatuksia siis. Pitäisi mennä katsomaan teos uudelleen, voisi toisella tapaa keskittyä esitykseen, musiikkiinkin. Penkkiin istuessaan voi sanoa itselleen, että tämä ei ole Juhani Ahon ajan Juha, vaan tämän päivän Juha baarissaan jossain päin Suomea, ilmeisesti itärajan läheisyydessä.