Luin juuri ennen kesäreissuille lähtöä kolme José Saramangon teosta, Elefantti, Toinen minä ja Oikukas kuolema. Kesän pitkälle reissulle otin mukaan Luolan. Nyt sen päätettyäni havittelen mielessäni aiemmin lukemiini uudelleen palaamista. Sarmango ikuisuuspohdiskeluineen on lepoa sielulle. Hän on mainio kirjoittaja, ei kai hän muuten Nobeliaan olisi ansainnutkaan. Ikääkin miehellä on, onhan hän syntynyt vuonna 1922. Oikeakielisyydellä niuhottajat älkööt vaivautuko, jos pilkkujen ja pisteiden sekä isojen ja pienten kirjainten paikat häiritsevät. Vaikka onhan se niin, että Nobel-palkittu voi kirjoittaa ihan miten haluaa, kieliopin tuntemista vaaditaan vain meiltä tavankirjoittajilta. Saramango myös äityy vähän väliä pohtimaan kirjoittamistaan tapaan, täytyy tässä vielä mainita, nyt on paikallaan valistaa lukijoita, se vaatii tulemista kerrotuksi, nyt seuraa opettavainen tarina ja niin edelleen ja niin edelleen. Näitä harhapolkuja sitten kuljetaan välillä pitkiä matkoja. Toiminta kyllä etenee, vaikka paikoin hitaanlaisesti. Myös käsitteitä ryhdytään kesken kaiken selittelemään ja pohtimaan. ”Niinpä me väitämme ja kiistämme, vakuutamme ja vakuutumme itse, todistelemme, päättelemme ja päädymme tuloksiin käydessämme sumeilematta keskustelua käsitteillä, joista meillä on vain hyvin epämääräinen mielikuva, ja huolimatta siitä valheellisesta varmuudesta, jota me yleensä teeskentelemme kun hapuilemme sanojen sumun keskellä tietä etsien, jotenkuten toisiamme aina ymmärrämme ja joskus jopa pääsemme yhteisymmärrykseen,” pohdiskelee kirjailija itsekin teoksessaan Toinen minä. Minua nämä selitykset ja poukkoilemiset viehättävät, eihän lukemisessa jäniksen selässä olla. Semmoinen tuli muuten eräänä päivänä mökin pihalle, istuskeli rannalla ja tähysteli ulapalle. Pistän vakuudeksi kuvan tähän alle, se sopii kirjoituksen teemaan yhtä hyvin tai huonosti kuin konsanaan Saramangon äkkinäiset mieleen juolahdukset.

Toinen minä, suomentanut Erkki Kirjalainen kertoo miehestä, historianopettaja Tertuliano Maximosta,  jolle selviää, että hänellä on kaksoisolento siis aivan samannäköinen kuin hän itse. Tämä Antónia Claro, oikealta nimeltään Daniel Santa-Clara, toimii sivuosanäyttelijänä. Opettaja ryhtyy metsästämään miestä, mutta jännityksen säilyttämiseksi en kerro, miten metsästys onnistuu. No, lukija jo arvaa, että onnistuuhan se, mutta miten, se jääköön lukijan löydettäväksi. Lopulta on kysymys siitä, kumpi on alkuperäinen ja kumpi kopio. Voimmeko muuten itse olla varmoja siitä, etteikö meistäkin jossain kulkisi kopio, mietipä sitä. Kirjailijan tarjoamalle matkalle kaksoisolentoa etsimään kannattaa ehdottomasti lähteä. Opettaja tai siis kirjailija itse käy välillä pitkiä keskusteluita oman älynsä kanssa, väittelee  itsensä kanssa. Siihen antaa mahdollisuuden tapahtumaton hetki, esimerkiksi autolla tai hissillä ajo. Sarmango on myös aukkojen käyttämisen mestari. ”Voimme kyllä jo kertoa etukäteen, ettei Tertulaino Máximo enää koskaan opeta koulussa,” saattaa kirjailija sanoa ja vasta joskus myöhemmin paljastuu, miksi.

Saramangolla on hyviä oivalluksia läjäpäin ja niitä haluaisi kirjata muistiin myöhempää käyttöä varten. Listasta tulisi tosi pitkä. Toistettakoon muutama. ”Ura ja työpaikka ovat saaneet minut, enkä minä niitä.” ”Ei tosiaankaan taida olla mitään luurankoa alastomampaa.” ”Sello ei ole niin kuin piano, pianossa sävelet ovat aina samoissa paikoissa, kunkin koskettimen kohdalla, kun taas sellossa ne ovat hajallaan pitkin kieliä, ne täytyy etsiä ja saada esiin osumalla juuri oikeaan kohtaan, jousta pitää liikuttaa oikeassa kulmassa sopivasti painaen.” Seuraillaanpas kirjailijan ajatusta seuraavan kerran selloa kuunnellessamme.  Mukana on pitkiä pohdintoja meille kaikille tärkeistä kysymyksistä, esimerkiksi kuolemasta ja tuonen olemuksesta. ”Julkisesti tuoni kyllä tosiaan muuttuu näkymättömäksi mutta ei yksityisesti, kuten ovat saaneet kriittisellä hetkellä todeta sekä kirjailija marcel proust että tarkkaavaiset elämästä erkanevat.” Proust saattoi esiintyä muuallakin ja minusta tuntui, että Saramango hyväntahtoisesti hymähtelee hänelle.

Teos Oikukas kuolema, suomentanut Erkki Kirjalainen, on samoin taattua ilkikurista Saramangoa. Ensin ei omassa maassa kukaan kuole, lähellä kuolemaa olevia ihmisiä ryhdytään kuskaamaan rajan toiselle puolelle, missä siis vielä kuollaan. Ensin haudataan sinne, mutta kohta maa loppuu. Ammatteja häviää, haudankaivajat ensimmäisinä ja uusia ammatteja syntyy. Maphia, kirjailijan käyttämä muoto, jyllää hoitaessaan ihmisiä rajan yli ja takaisin. Sitten yhtäkkiä tuoni päättääkin toisin, kuoleminen alkaa taas ja siitä ilmoitetaan vihreillä kirjekuorilla. Yksi kirje pomppaa aina takaisin ja tuoni joutuu hämminkiin. Siitä alkaa varsinainen jännitysnäytelmä, jonka lopputulemaa en paljasta. Saramango osoittaa konkreettisesti, miten kohtalon oikusta tai tuonen, jos niin halutaan sanoa, toisen tappio on toisen voitto. Niinhän se on täällä Saramangon lukijoidenkin joukossa. Saramango kyseenalaistaa hienolla tavalla meille itsestään selviä asioita. ”Vaikka kuinka pohtisimme, yhdelläkään uskonnolla ei ole muuta olemassaolon perustetta kuin kuolema, se on niiden kaikkien välttämätön perusehto.” Saramango ei suhtaudu mitenkään kunnioittavasti uskontoa kohtaan, ei hän kunnioita poliittisia tai muitakaan ns. maailmankatsomuksia.

Oikukkaassa kuolemassa saamme edelleen lukea poikkeamia; kirjattakoon vihlovin mielin, jos saanen esittää sivuhuomautuksen, lienee syytä selittää ja niin edelleen. Kerran hän kysyy itseltään, miksi tämä jaarittelu on tarpeen ja vastaa että backgroundiksi, joka sekin käsite täytyy perusteellisesti selittää. Niin kuin täytyy selittää käsite inha. Mikäli oikein muistan, myös Torgny Lindgren, mainio kirjailija häkin, selittelee niin ikään paljon käsitteitä. Hän ilmeisesti ilmaantuu näille sivuille seuraavana kirjailijana. Entäpä sitten Elefantin matka, jonka suomentaja on vaihtunut Sanna Pernuun. Se perustuu tositapahtumin ja siinä Portugalin kuninkaan Juhana III Itävallan arkkiherttua Maksimilianille lahjoittamaa elefanttia kuljetetaan pitkin maita ja mantuja. Oikeastaan se on kertomus elefantin intialaisesta hoitajasta Subhrosta. Onhan Saramangon tietysti täytynyt lisätä tositarinaan omiaan, siis pohdintoja ja asiasta poikkeamisia. Lauseet ovat vanhaan tapaan pitkä, pilkkuja ja pisteitä harvakseltaan. Kirjoitussääntöjä on rikottu taiturimaisesti, ei se haittaa, kun siihen on jo edellisissä Saramangoissa tottunut.

Viimeisenä, tällä kertaa, luin Kuhmo- ja Lestireissujeni aikana Erkki Kirjalaisen suomentaman Luolan. Minä tulkitsen, että Saramango irvistelee kirjassa sosialistiselle systeemille, onhan yksi päähenkilöistä, Marcal, keskuksen vartija, joka lopulta pääsee muuttamaan keskukseen vaimonsa Martan kanssa. Appiukko, savenvalaja  Cipriano Algor otetaan mukaan. Keskus on valtaisa työ- ja asumiskompleksi, jossa on kaikki, mitä ihminen tarvitsee, paitsi tietysti vapaus. Tulla ja mennäkin saa, mutta aina täytyy olla valmis todistamaan henkilöllisyytensä. Keskeisin henkilö on Cipriano, joskin merkittävän osan saa hänen koiransa Löydökki, jonka silmin perheen maailmaa varsin monisivuisesti myös tarkastellaan. Luolan kirjoittaessaan noin 80-vuotias Saramango pohdiskelee vanhuutta myötäelävän kauniisti. ”Minä tunnen nuo kyyneleet, jotka eivät vieri alas vaan häviävät silmiin, minä tunnen tuon onnellisen surun, tuon jotenkin haikean onnellisuuden, tuon että on ja ei ole, tuon että jotain on ja ei ole, tuon että tahtoo eikä voi.” Kirjan loppuun auki, samalla kun kirjailija antaa ymmärtää, että ei se aivan lohduton ole. Aukihan se on omakin kohtalo, toivottavasti lohdullinen sellainen.