Tee siitä rituaali ainakin 14 päivän ajaksi. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä. Noin vain kehotettiin Suomenlinnan Galleria Augustassa olevassa Snapshots of tourism –näyttelyssä. Olin ajatellut kotikaupunkiini tutustuakseni käväistä Suomenlinnassa muulloinkin kuin kylmänä kevätpäivänä haahkoja katsomassa ja nyt sitten eilisaamuisen Hesarin Kaisa Heinäsen arviointi sai minut liikkeelle. Ihanan lämmin päivä, turisteja tosiaan paljon liikkeellä, mutta ei tungokseen asti ja saarellehan mahtuu. Ajattelin kyllä, että tietämykseni ei saaresta ole suuren suuri, pintatietoa kaikki tyyni, että voisi sitä toistekin mennä oikein tiedonhankkimismielessä. Taidenäyttelyssä Rantakasarmissa olen käynyt melko usein ja mieleeni palaa kiintoisa Olavi Lanun näyttely. Katoavaa taidetta rantakaislikossa.


 

Mutta nyt kävin ensimmäisen kerran uudessa galleriassa (ovi yllä olevassa käytävässä), enkä oikein tiedä, mitä näyttelystä sanoisin. Kai on siteerattava Otso Kantokorpea, joka sanoi Voimala-ohjelmassa 10.2., että on taidetta, jota on syytä näyttää, vaikkei se kaikkia miellyttäisikään. Ei tämä nyt varsinaisesti epämiellyttävää vaikutelmaa tehnyt, mutta oliko se taidetta. Kaipa. Graniitista hakattu Gediminas Urbonaksen matkalaukku sai kyllä ajattelemaan, että varmaan joidenkin matkalaukut ovat niin painavia, että kotoa ei päästä edes turistina kuvia ottamaan.



Hesari sanoo, että näyttely lähestyy matkailua laajasti ja kriittisesti. Taide ei ole siis kuin nykytanssi Jorma Uotisen kuvaamana Arto Nybergin ohjelmassa 12.6.; kuunnelkaa, katselkaa, syntyy aistimus, se riittää, ei tarvitse ymmärtää. Tätä näyttelyä olisi pitänyt ymmärtää. Olisi pitänyt hoksata, että näyttely haluaa sanoa: ”merkkien ja kuvien, ei niinkään todellisten asioiden, kautta välittyvät kokemukset ovat tyypillisiä ajassamme. Turismi vetoaakin mielikuviin ja illuusioihin. Tärkeää on, että katsomme tarkasti näkemäämme, ei se miten paljon näemme. Näin saatamme kohdata yllättäviä totuuksia yhtä hyvin kotona kuin kaukanakin.” Onhan se tietysti niin, että maailman läpi pääsee laput silmillä, kuten Hesari otsikoi, tai näkee vain sitä, mitä haluaa nähdä ja kääntää katseensa, kun ajatuksiin sopimattomia kuvia alkaa ilmaantua näköpiiriin.



Olisi pitänyt hoksata, että Huseyin Alptekinin teos Hotel Signs tuo esille taloudellisen globalisaation köyhän varjopuolen, kuten näyttelyesitteessä todetaan. Siinä olen samaa mieltä, että turistivalokuvaamisen rituaalit ovat kiinnostava ilmiö. Omaankin kameraan osuu ihan sattumanvaraisesti kaikenlaista. Tuosta otsikossa mainitusta Elin Wikströmin aurinkokehotuksesta on tulossa myöhemmin teos, ilmeisesti Suomenlinnaan. Siellähän niitä auringonnousuja ja –laskuja voi erinomaisesti ihailla. Omat turismikuvat voi hyvin yhdistää näyttelyssä käyntikokemukseen, kävelinhän lautalle kauppatorin kojujen ohi. Turistit kuvasivat itseni tapaan katusoittajaa ja ihmettelivät porontaljoja ja karvahattuja lähes hellelämpötilassa. Näyttelyssä oikein yritin paneutua Lofoteilta kuvattuun videoon. Taustalla meren ääni, kuvat vaihtelivat rannikkokuvien, aavaa merta ja taivasta kuvaavien otosten ja joidenkin sisäkuvien kesken. Sisältä lasin läpi rosoisten ikkunaraamien kehystämät kuvat olivat kauniita. Oivallinen mainosvideo Lofoteille halajaville.



Tuon edellisen kirjoitettuani siirsin kameran kuvat näytölle ja sain eräänlaisen ahaa –elämyksen. Osa teoksistahan on oikeastaan hienoja. Katsokaapa vaikka alla olevaa Timo Vartiaisen kuvaa Mies joka osti porontaljan, eikö siinä ole koko suomalaisturismin prototyyppi. Poro – suomalaisuuden ydin. Sellaisenako me haluamme muiden meidät näkevän vai sellaisenako meidät nähdään, halusimme tai ei. Poro kaivamassa kuivaa jäkälää lumen alta, porotokka, jolta massaturismi ja uudet kaivokset syövät elintilan, kas sitä on suomalaisuus. Toiseen maailmaan vie alempana oleva Camilla Rochan Kara-Kum –laukku, joka teki paikalla tarkasteltuna liian massiivisen vaikutelman. Kyseessä on aidon Camel-savukeaskin kuvalla varustetun laukun suurennos. Tupakkayhtiön edusmies oli nähnyt sirkuksessa kamelin ja saanut siitä idiksen savukkeen nimeksi, nimi kuitenkin vääntyi paikallisesti kara-kumiksi. Laukun kuvasta tulee tavallaan eksoottinen ilman sen takana olevia ei niin eksoottisia merkityksiä. Tässä pohdin, että tarvitseeko taide-esine kuitenkin selityksen tullakseen oikein ymmärretyksi, mikä sitten onkaan sitä oikeaa ymmärtämistä.

Suomenlinnatietouden huteruuden aiheuttaman huonon omantunnon siivittämänä kävin vielä Ehrensvärd-museossa, jossa oli avautunut uusi Augustin Ehrensvärdin 300-vuotisjuhlanäyttely. Museohan on kaunis ja antaa lyhyessä ajassa kuvan Ehrensvärdin suvusta ja Suomenlinnan rakentamisesta. Augustissa oli melkoinen ripaus taiteilijaa, Viaporin linnan suunnitteluvaiheessa hän kiersi Suomea ja teki näkemästään piirroksin ja laveerauksin kuvitetun muistion. Siinä kuvatut karun kauniit luontonäkymät ovat suomalaisen maisemakuvauksen ensimmäinen merkittävä kokonaisuus. Ehrensvärd teki myös öljyväritöitä, joista tosin tunnetaan vain muutama hienostunut Viaporin näkymä, luin museon seinältä. Että tällaista uutta opin. Reissullani ajattelin, että olisi kiintoisaa joskus ottaa kokonainen oma kuvasarja Suomenlinnasta, aiheita kyllä riittää, talojen ikkunanpieliä, muurinkulmia, venenäkymiä mereltä ja merimaisemia.

 

Jokainen Taide-lehti esittelee pari kolme plogia, joista saattaa löytää ihan kiintoisia lukukohteita. Vilkaisepa vaikka, miten joku yrittää myydä ite-taidetta kirppareilla tai haihatusta, jos ei ole muuta tekemistä, nimittäin. Blogeistahan saa helposti ähkyn, paitsi niiden kirjoittamisesta. Ja jos seinilläsi näyttää liian autiolta, vilkaise grafiikkakauppaa. Kirjoittelin tässä joitakin aikoja sitten Kiasmasta ja sanoin pari kriittistä sanaa Boris Glasunovista. Viimeinen Taide –lehti 3/2010 kyselee, että ”tekikö Berndt Arell viimeisen jäynänsä Kiasmalle hankkimalla sinne Ilja Glasunovin näyttelyn. Pitäisikö kysellä, kuka tänään kulissien takana valtaa käyttää ja kuka ketäkin mielistelee ja miksi, ei kuka sellaista 70-luvulla teki, senhän kaikki jo tietävät.” Ihan kiintoisaahan tuota taidekeskustelua on ollut seurata ja pohdiskella itsekin, että mitä se oikein on se taiteen kansainvälistyminen, matkustelua, näyttelyiden pitämistä tai vain kansainvälisen taiteen seuraamista. Ja että pitääkö sitä taidetta verovaroilla viedä ulkomaille ja jos pitää, niin millaista taidetta. Pakko tunnustaa, että hienoinen kyynisyys valtaa mielen, kun lukee vanhojen kollegoiden lausahduksia sieltä nimensä muuttaneesta Opetus- ja KYLTTYYRIministeriöstä. Kateutta varmaan kaikki tyyni!