Patrick Modiano sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2014. Minusta, satunnaisesta Modianon lukijasta tuli tuolloin Modiano-fani. Kaivoin esille kaikki suomennetut teokset ja nyt on menossa toinen lukukierros. Tekstit kestävät aikaa, niin kuin hienosti sanotaan. Modiano on vuonna 1945 syntynyt ranskalainen kirjailija, jonka yli 20. romaanista kuusi on käännetty suomeksi. Jorma Kapari on suomentanut teokset Kehäbulevardit (1975), Villa Triste (1977), Hämärien puotien kuja (1977), Nuoruus (1986) ja Kadonnut kortteli (1987). Viimeisin, viime vuonna ilmestynyt Jotta et eksyisi näillä kulmilla on Lotta Toivasen suomentama.  Modiano on juutalaista syntyperää, isä oli kadonnut omille teilleen. Juutalaisuus nouseekin esiin useammassa teoksessa. Koska suhtautuminen viitteiden merkitsemiseen on löystymässä, minäkään en kerro, mitä kirjaa olen milloinkin lainannut. Ovathan ne kaikki Modianoa ja olen sentään merkinnyt sitaatit.

Mistä Modiano romaaneissaan kertoo? Elämästä. En ryhdy kirjaamaan, mitä missäkin romaanissa tapahtuu. Saivatko he toisensa, tekivätkö isä ja poika sovinnon, saiko rikos palkkansa, otettiinko päähenkilö hengiltä, löytyikö vanha ystävä, ketä valokuvassa oikein oli? Kirjan loppuratkaisukin saattaa jäädä avoimeksi. Se ei loppujen lopuksi ole tärkeätä. En lukenut kirjoja niiden tapahtumien jännittävyyden vuoksi, vaikka sitäkin niissä oli. Luin kauniin tekstin ja tunnelman vuoksi. Viihdyin Modianon seurassa. Viihdyin niin kuin viihdytään aavan meren rannalla iltahämärissä. Muistellaan menneitä. Vastarannalle kaihotaan, muttei jakseta nousta ja lähteä. Tärkeätä on tässä ja nyt. Kunpa ei tarvitsisikaan nousta ja lähteä. Modiano kirjoittaa paljon muistamisesta. ”Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka häiritsevät meitä tai ovat meille liian tuskallisia. Riittää kun ummistaa silmänsä ja kelluu ja antautuu ajelehtimaan syvien vesien päälle.” Useimmilla meillä on epämääräisiä kohtaamisia, eroja, jälleennäkemisiä  menneisyyteen unohtuneiden kanssa, vanhoja tuttuja, joita  Modianon romaanihenkilöiden tapaan etsitään tai vältellään tapaamasta.

Modianon romaaneissa  elämää hallitsee irrationaali epävarmuus ja vieraus. Ihmiset ovat tuttuja, mutta eivät silti tunne toisiaan – tai edes itseään. ”He ovat vain prisman värikuplia tämän kaupungin väreissä: harmaata ja mustaa.” Nämä ihmiset ovat useimmiten juutalaisia, jotka pakenevat paikasta toiseen puristavassa noidankehässä, sanoo Kari Saviniemi  Kansan Uutisissa 29.12.2014. Ihmiset tuntuvat olevan seikkailulla loputtomassa labyrintissä, elämän sumuisessa sokkelikossa, josta ei ole ulospääsyä. Elämä on suuri sumu, jossa näkee vain lähellä olevat asiat ja nekin ymmärtää huonosti – me kaikki olemme sumussa tanssivia varjoja varjojen joukossa, toteaa Saviniemi. Tuukka Kangasluoma luonnehtii Modianon henkilöitä  teoksen Kehäbulevardit alkusanoissa varjoiksi.  ”He saattavat elää väsähtäneen tyylikästä elämäänsä loistoravintoloiden kehyksissä kuin jotkut Francis Scott Fitzgeraldin ihmiset ikään, tehdä päätöksiä ja ratkaisuja joilla on kauaskantoisia vaikutuksia, mutta aina heillä on yöpuolensa – ja juuri sitä Modiano tutkii. Ihmiset eivät koskaan tule niin pitkäksi aikaa päivänvaloon, että heidän kasvonsa ehtisi täydelleen tutkia. He ovat eriasteisia kavaltajia, huijareita, nautiskelevia egoisteja, skandaalitoimittajia, mustan pörssin liikemiehiä. He ovat sitä sakkaa, joka päivien kuohusta, ikävien aikojen vaahdosta siilautuu pinnalle – ja joka usein tietää tai ainakin aavistelee tuulen kääntyessä häviävänsä.” Tällaiset ihmiset ovat kuitenkin mielenkiintoisia, kiinnostavia aivan toisella tapaa kuin ihmiset, joiden sukupuu on tarkkaan kuvattu ja joiden työhistoria kerrotaan jokaista kuukautta myöten.

Romaanien tunnelma vaihtelee surullisen ja äärettömän surullisen välillä. Niiden maailmankuva on aina jotenkin vinksallaan. Missä maassa ollaan? Usein kuitenkin Pariisissa tai jollain pienellä paikkakunnalla, jonne Pariisista ei ole pitkä matka. Keitä nämä henkilöt ovat? Sukulaisia, ystäviä, vihollisia? Entisiä tanssijattaria, näyttelijöitä, muukalaislegioonalaisia. Vaikka luonteenpiirteitä analysoidaan pitkäänkin, tarkkaa kuvaa ei tule. Teoksissa paetaan usein jotain, tehtyjen rikosten seuraamuksia, ilotalomenneisyyttä tai muuten epäonnistunutta elämää. Rahaa on, välttämättä ei tiedetä mistä se tulee. Mennyttä myös etsitään, yritetään elää sitä uudelleen, haetaan vanhoja paikkoja, taloja, huoneita, kapakoita. ”Viehtymys kryptisiin palapeleihin ja toisaalta juurien etsimiseen tulee esille kaikissa Modianon romaaneissa,” kirjoittaa Saviniemi. "Kummallista väkeä. Niitä jotka jättävät matkallaan vain nopeasti haihtuvan huurun. Me puhuimme usein Hutten kanssa näistä ihmisistä joiden jäljet katoavat. Jonain kauniina päivänä he ilmestyvät tyhjästä ja palaavat tyhjään loistettuaan jonkin aikaa: Kauneuskuningattaria. Gigoloita. Yöperhosia. Useimmilla ei edes eläessään ollut enempää kiinteyttä kuin höyryllä joka ei koskaan tiivisty." Hajut ja tuoksut ovat kirjoissa olennainen osa muistoissa elämistä.

Pieni epämukavuuden tunne lukijalla saattaa olla kummallisten, epätodelta tuntuvien ilmiöiden edessä. Voiko olla niin, ettei isä kymmenen vuoden jälkeen tunne poikaansa? Mitä motiiveja ihmisillä on käyttäytymisessään toisia kohtaan? Miksi kunnolliselta vaikuttava henkilö ajautuu aina epätoivoisiin suhteisiin ja rakastuu sellaiseen, jonka menneisyydestä ei edes saa selvää? Lukija odottaa, että outouksiin tulisi vastaus, mutta sitä ei tule. Edelleen kuljetaan nuoruuden kaduilla, katsellaan nuoruuden taloja ja asuntoja, elellään hiljaisesti. Joku joskus nousee junaan, mutta lukija ei tiedä, minne se matkaa. Nähdään vain lähelle, vailla suunnitelmia. Otetta kirjasta ei oikein saa, eivätkä kirjan päähenkilöt elämästä. Minulle se ei toisaalta ollut tarpeenkaan. Toista kertaa kirjoja lukiessa ei tarvinnut keskeyttäessä edes kirjanmerkkiä, ei ollut niin tarkkaa, mistä lukemista jatkoi. Joskus Modiano kehittelee ovelia juonitarinoita, jotka lähenevät salapoliisikertomuksia. Mielenkiintoinen valokuva-teema toistuu. Arvuutellaan kuvien henkilöitä, etsitään heitä. Joskus joku valokuva on ratkaiseva romaanin juonen kehittelyssä. Valokuvien avulla lukija heitetään kirjassa paljastumattomien tapahtumien yli kymmenien vuosien päähän tulevaisuuteen.

Modiano kirjoittaa aukkojen kautta. Hän rakentelee ensi sivuilta lähtien aukkoja, joita sitten vähitellen täyttää. Kudelmat lomittuvat yhteen. Osa aukoista jää avoimiksi, aivan kuin lukijan kiusaksi. Hän saa sitten omalla mielikuvituksellaan täyttää ne – jos osaa ja jos haluaa. Teosten henkilöt salaavat toisiltaan tietoja, ajattelee lukija.  Mutta ”ovatko he todella salailleet asioita? Pikemminkin he ovat unohtaneet ne ja ajan myötä lakanneet ajattelemasta niitä. Taikka eivät vain yksinkertaisesti löydä oikeita sanoja.” Kun menneisyys ajan myötä muuttuu läpikuultavaksi, usvaharsoksi, joka haihtuu auringossa, niin mitä siitä on enää kerrottavaa. ”Muistot kuitenkin haipuivat pois hiljalleen niin kuin saippuakuplat tai unenriekaleet, jotka herättäessä katoavat.”

Modianon kieli on kaunista. Erityisesti hienosti hän kuvaa vanhoja paikkoja, katuja, toreja, taloja ja huoneita.  Alkupuolen teosten kieli on rikasta, tiheää, ikään kuin sakkautuvaa. On paljon yksityiskohtia, ihmisten eleitä, interiöörejä kuvataan. Viimeisimmässä utuisempaa, helpompaa lukea, jossa tunnelma kannattelee lukijaa.  ”Aika on verhonnut kaikki nämä asiat huuruun jonka värit vaihtelevat, joskus vihreään, joskus siniseen, hiukan punertavaan. Huuruun? Ei se on huntu jota ei voi repiä; se vaimentaa äänet ja näen sen lävitse Yvonnen ja Meinthen mutta en enää kuule heitä.”