”Olen aina ajatellut, että niin pienessä maassa kuin Viro on historiaa aivan liian paljon”, sanoo päähenkilö Ene Mihkelson kirjassa Ruttohauta. Sen on suomentanut Kaisu Lahikainen ja se kuuluu WSOY:n sarjaan Aikamme kertojia. ”Sillä siellä tornien takaa alkaa poloinen, kurainen, häijy, onneton ja alhainen, pimeyteen vaipunut maa, jonka yllä hulmuaa villi ja puhdas Pohjolan taivas. Se on maa, jota minä olen hävennyt. Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin olen minä sitä maata hävennyt.” Näin sanoo puolestaan Viivi Luik kirjassaan Varjoteatteri. Sen on suomentanut Anja Salokannel. Näitä virokertojia näytän valitsevan jatkuvasti. Kummankin kirjan lainasin Hannelelta, jonka kirjastosta on tullut minulle toinen lainaamo. Kumpikin kirja kertoo Viron historiaa, Ruttohauta enemmän yhteiskunnallisesti, Varjoteatteri taas Luikin oman henkilökohtaisen historian kautta. Ihmisten eksyneisyys ja epätietoisuus paikastaan nousevat selkeästi esiin. Kummassakin kirjassa etsitään, Ruttohaudan päähenkilö etsii totuutta omasta historiasta, Luik kotiaan.  Kumpikin tavallaan pettyy etsinnöissään, Luik sanoo että, pysyvä koti löytyy ainoastaan toisen ihmisen sydämestä.

Ruttohaudan päähenkilö etsii menneisyyttään, etsii sitä tuhotuista kylistä, metsistä ja peltojen pientareilta, haastattelee ihmisiä, ennen kaikkea tätiään Kaataa, mutta myös äitiään, käy museoissa ja kirkkomailla, paneutuu arkistoihin. Viron koko moninainen historia peilautuu sivuilla, ihmisten kohtalot aukeavat vähitellen, totuutta kierrellään ja kaarrellaan, eikä voi olla ihan varma, selviääkö se edes. Keskiössä ovat miehitystä metsään paenneet metsäveljet, erityisesti kertojan isä ja äiti sekä itsensä järjestelmälle myynyt Kaata. Hänen kohtalostaan tuli eittämättä mieleen Puhdistuksen Aliide, ihminen, joka halutessaan selvitä hengissä ryhtyy ilmiantajaksi. Viron historian kummallisuudet paljastuvat, ollaan milloin Saksan milloin Neuvostoliiton miehittämiä, osa kansasta pakenee, osa jää maahan, osa palaa ikään kuin voittajina takaisin, toiset ovat läpikäyneet koko miehitysajan helvetin ja Siperiaan kyyditykset. ”Ne, jotka pääsivät lapsina vanhempiensa kanssa pakenemaan täältä, tulevat nyt takaisin kuin valkoinen rotu vähämielisten maalle, Kaata huomautti. Tulevat vaatimaan meiltä takaisin omaisuuttaan, ihan kuin me olisimme lahjoittaneet niitten maat ja talot samalla kuin omatkin rosvoille ja ryöväreille ympäriinsä jaettavaksi.” Ei ole ihan helppoa tehdä pesänselvitystä, ei taloudellisesti eikä henkisesti.

Varjoteatterista lukija selviää vähemmällä. Luikin kieli on kaunista, ilmavaa, jotenkin rentouttavaa luettavaa. Luik kirjoittaa itsestään, elämänpituisesta matkastaan Roomaan, jossa hänen miehensä on Viron lähettiläänä. Ei elämä hänellekään ole ollut helppoa, mutta vaikeuksistaan Luik kirjoittaa pehmeästi. ”Kukaan ei voinut aavistaa, kuinka Viron valtion sydän hakkasi öisin yksinäisyyden, köyhyyden ja väsymyksen takia. Nieltyjen kyyneleiden katkeruudesta saattoi jotain tietää vain Viron valtion päänalunen.” Luik miehineen koki, miten Viron valtio oli ollut kadonneena kartalta vuosikymmeniä ja miten tuskallista oli murtautua uudelleen tietoisuuteen. Teoksessa on muisteluja Tallinnasta ja Helsingistä, Berliinissä oleskellaan sivukaupalla, siis sen jälkeen kun Roomaan on päädytty. Kadriorgin puistossa istutaan muistelemassa. ”Voi kiertää ympäri maailmaa, mutta sitä kuitenkin elää siellä minne kuuluu omien ajatustensa ja ajatusmaailmansa kautta. Vasta kun ajatukset muuttuvat, pääsee toiseen paikkaan”, sanoo Luik. Ruttohaudan kertoja etsii lapsuutensa ja nuoruutensa ajatusmaailmaa, hän on ollut siellä, mutta syy-seuraussuhteet ovat jääneet epäselviksi.

Ruttohaudan yksi kiinnostavista elementeistä on se, miten hitaasti historia sivujen mittaan selviää. Kertoja haastattelee vanhaa tätiään, josta on vanhempien metsään pakenemisen jälkeen tullut hänen kasvattajansa. Kaatan omankin historian vuoksi kertoja saa kiskomalla kiskoa vanhoja tietoja, vanha ihminen unohtelee väliin aidosti, väliin tarkoituksella, kiertelee ja kaartelee. Kaatan tarina vaihtelee päivien mittaan. Hänellä on kolme tilaa: hän on puristuksissa ja häntä painostetaan, hän tekee tuhmuuksia, ilmiantaa jonkun ja joskus hänellä on tehtäviä. Ota niistä sitten selvää. Viron historian ihmiskohtaloita pöyhitään, kuka teki oikein, kuka väärin, kuka puristuksissa ollen, kuka pelkkää ahneuttaan kavalsi lähimmäisiään. Juutalaiskohtaloitakin sivutaan. ”… koska vierailut, unet, tunnustukset ja vihjeet asettuivat päälletysten tiiviisti toisiinsa kietoutuen, aivan kuin niitä sitoisi kumma liimamainen kitti, on tilitysten ja tapahtumien aikajärjestys kadoksissa.” Kirjan loppupuolella kertojalle selviää, että hänen oma äitinsä on hylännyt hänet, pitkä matka kertojan elämästä jää kuitenkin varjoon. Paljastuu kummallisia perhesuhteita aueten vähitellen ja pienten vihjeiden kautta. Lukijaa ei päästetä helpolla. ”Tausta hajosi palasiksi, aivan kuin olisin tarvinnut tulkkia.”

 Mihkelson

Varjoteatterissa ollaan siinäkin puristuksissa, toisella tavalla vain ja sen jälkeen, kun Viro oli jo itsenäistynyt. Ongelmista suurin oli valtion köyhyys, jota ei suurlähettilään sopinut näyttää. Kirjan nimen peruste selviää kirjan lopulla, se tulee Luikin nuoruudessaan näkemästä oikeasta varjoteatterista, jossa tapahtumat näyttäytyvät häälyvinä kuvina kankailla. Kirja tavallaan muistuttaa Ruttohautaa siinä, että henkilökuva rakentuu vähitellen kirjailijan omien muisteluiden kautta. Henkilön muistumien taustalla on aina Viro, ollaan sitten Berliinissä, Roomassa tai Helsingissä. ”Minäkin nostin öisin päätäni tyynyltä ja kuuntelin, etteivät vain tankit tule. Siitä ei yleensä puhuttu, hävettiin tunnustaa sitä itselle ja näyttää toisille, se oli salaista pelkoa ja pelon jatkuvaa voittamista. Se kaikkeen valmiina oleminen yhdisti myyjän ja kirjailijan ja lääkärin ja putkimiehen kuin veriside, se yhdisti ihmiset kansaksi ehkä vahvemmin kuin kaikki isänmaalliset puheet yhteensä.” Mikään selkeälinjainen elämäkerta ei ole kyseessä, sen verran joustavasti kirjailija siirtyilee ajassa ja paikoissa.

Pidin kummankin kirjan kielestä. ”Metsien, maisemien, talojen, pihojen ja valkeuksien ääret ilmoittavat itsensä katseelle – vai ilmoittaako katse ne tiedostavalle ja tulkitsevalle järjelle – viivytellen, niin että on mahdollisuus tottua niiden vähittäiseen olemassaoloon ja itseensä vetäytymiseen; näkee, miten jokin vääjäämätön lähenee, ja kuitenkin sitä ihmettelee, että se yhtäkkiä on siinä, paikalla, ja itse on toisella tai toisella puolen ja vain kuvitelmissa yhtä aikaa kummallakin.” Tämä on esimerkki Mihkelsonin kielestä, josta on paikoin vaikea saada otetta. Kirjailija kirjoittaa henkilöidensä keskustelun tekstin sisään merkitsemättä sitä mitenkään. Värikästäkin kuvaus paikoin on: ”Vihuri paiskoi värikkäitä lehtiä sekaisin sankan viiston sateen kanssa ja kiskoi koivut luokille kohti maata, jotta taipuisat vahvat rungot voisivat taas tempaista oksat ylös, puut heittelehtivät maahan ja pystyyn, hirsitalon laudoittamattomat seinät olivat hetkessä mustat, ikkunoissa valui lasin läpinäkymättömäksi muuttava syysvesi.” Luikin kieli on kaunista jollain tavalla kevyttä. Siinäkin asiayhteydestä aina selviää, missä kulloinkin ollaan, missä kaupungissa, millä vuosikymmenellä. ”Via Veneton varrelle puiden alle oli juuri istutettu talvikukkia, valkoisia ja verenpunaisia syklaameja. Valkoiset hohtivat kuin lumi. Punaiset hehkuivat kuin hiilet. Ne olivat vahvoja, reheviä kukkia. Ehkä juuri niiden elinvoima valaisi niitä sisältäpäin. Ne paloivat siellä puiden alla talvihämärässä kylmällä ja kiihkeällä liekillä ja heittivät ohikulkijoiden kasvoille valkoisia varjojaan ja punaista kajoaan.”

 Luik

Ruttohaudassa on monta tasoa. Yhtäältä lukija saa seurata kertojan tietojen metsästystä ja hänen muuttumistaan ihmisenä oman menneisyytensä selviämisen myötä. ”… mutta minulle on yhtäkkiä aivan samantekevää, olenko kurjan vanhuksen kuulustelija vai pysyykö kysely asiallisena keskusteluna.” Sitten lukijalle avautuu monia yksiköiden kohtaloita Viron miehityksen ajoilta, on kertoja, tämän vanhemmat ja muut sukulaiset, lukija saa tutustua myös arkistohoitajaan. Kaiken taustalla on sitten Viron historia ja virolaisten kokemukset laajemminkin. Kirjassa kohtaloista lukiessa ajattelee, että miten ihminen ylipäätään on selvinnyt niistä selväjärkisenä. Historia on todella liian suuri pienelle maalle.

Varjoteatteri on yksilötason kirja, vaikka virolaiset varmasti vielä pitkään kirjoittavat itseään irti yhteiskunnasta. ”Viro on kadonneiden kotien, kuolemanpelossa hylättyjen ja välisin pois otettujen kotien maa. Myöhemmin nähdään ehkä vain savupiipun tyvi pensaikossa, löydetään parhaassa tapauksessa kaivon paikka ja kivijalka, ei mitään muuta. Mutta ei tiedetä enää, kenelle ne kuuluivat tai minne on joutunut se, jolle ne kuuluivat.” Luikia lukiessa tekstiä peilasi enemmän itseensä ja omiin kokemuksiin kuin Mihkelsonin kirjaa. Noinhan se on –päätelmiä nousi mieleen silloin tällöin, kuin nyt sekin toteamus, että ”sisälläs sinä kahleita kannat.” Soitin äskettäin vanhalta kiekolta työväenlauluja. Nykyisinhän niitä lauletaan pikku hiprakassa ja sisällölle nauraen. Tosiasiassa on kuitenkin niin kuin Luik sanoo: ”Entisaikojen sotilaslaulut ja metsäveljien laulut eivät ole vain pitkine automatkojen viihdykettä, vaan epätoivon ja toivon, ahdistuksen oma ääni.” Kumpikin kirja muistutti taas kerran siitä, miten hutera on oma tuntemus hyvinkin tutulta tuntuvasta naapurimaasta.