Jatkamme (Hannele ja minä, vierailevana tähtinä Anu ja Marjukka) teatterikatsausten sarjaa. Erityishuomiota olemme kiinnittäneet teatteritiloihin ja yleisöön.

 1217740.jpg

Kansallistetatteri ja Ruotsalainen teatteri ovat vanhoja, kauniita ja arvokkaita teatterirakennuksia. Heti sisään astuessaan teatteritunnelma vie mukanaan. Kansallisteatterin lämpiön seinältä katselee Aino Ackté. Juhlava tila saa Hannelen virittäytymään kuohujuomalla, minä tyydyn arkisesti punaviiniin. Sekä Kansallisteatterin että Ruotsalaisen teatterin salit koristeluineen ovat upeita. Vanhojen teattereiden permanto on loiva, jos eteen sattuu pitkä katsoja, näkymä lavalle häiriintyy.

Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämö on entinen elokuvateatteri Osa teatterisalista on jouduttu erottamaan näyttämöksi, joten käytävä saliin on vähän mutkikas. Sinänsä hyvä ratkaisu ja näkyvyys joka puolelta mainio. Kaupunginteatterin Pasilan näyttämö on huono, jonkin isomman tilan eteisaula, katto matalalla ja tila ahdas. Sekä Avoimissa ovissa että Takomossa näyttämö on keskellä. Avoimet ovet on parempi, tuolien väliin sijoitetut pöydät tekevät tilan viihtyisäksi. Viiniä ei tarvitse hotkaista ennen näytöstä, sitä voi nauttia sivistyneeksi pieninä kulauksina kiintoisien tapahtumien välissä. Takomon tilan tuntu oli jotenkin kalsea. Se voisi tuntua toiselta, jos yleisöä olisi paljon. 

Kansallisteatterin ja Ruotsalaisen teatterin yleisö on ollut sekalaista, jos jotakin huomaa niin sen, että varttuneita naisia on paljon. Vanhoja (useammassa mielessä) tuttuja tapailee kaikissa teattereissa. Oppineiden naisten esityksessä Kansallisteatterissa oli yllättävän paljon nuoria. Ryhmiksen Saatana saapuu –esityksen yleisöstä tuli mieleen 70-luvun intellektuellit, tunnistimme mm. tv-kasvoja. Näytöksessä oli paljon nuoria. Avointen ovien katsojakunta on melko vakiintunutta, iäkkäänpuoleisia teatterin ystäviä. Fredrika R:ssä tapasimme mm. Hannelen tosi vanhan opettajan. Takomon asetelmaa häiritsi se, että katsomassamme näytelmässä Huora oli vain parikymmentä katsojaa. Ylipäätään voi todeta, että tämän päivän teatteripukeutuminen on varsin vapaata. Ilmeisesti vain iltapukuun pukeutuneena voisi tuntea olonsa vieraaksi.


 

Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan

 

Odotukset olivat korkealla mennessämme katsomaan Ryhmäteatterin 40-vuotisnäytelmää Saatana saapuu Moskovaan. Kokemus oli mahtavampi kuin saattoi odottaan. Suorastaan loistava esitys. Vesa Vierikko muuntautumiskykyisenä Wolandina mukanaan kissana Tuomas Uusitalo. Vierikon pituuskin näytti muuttuvan hahmon mukaan. Mielisairaalaan joutunutta Mestaria näytteli Martti Suosalo ja Pilatusta Pertti Sveholm. Suosalo ja Sveholm olivat enemmän sellaisia tyypejä, joina heidät on tottunut näkemään, hyviä kuitenkin. Mestarin suuri rakkaus Margarita eli Minna Suuronen oli myös oikein hyvä. ssm

Näyttämöllä pelattiin parilla tuolilla, pöydällä, irrallisilla tv-monitoreilla ja näyttämön sivuilla lukuisilla tv-näytöillä. Sekä takaseinään että näyttämön verhoon heijastettiin vaikeasti näyttämölle sovitettavia osia. Monitorien ja näyttämöllä olevien dialogi oli taitavuudessaan ja teknilliseltä toteutukseltaan tosi oivaltavaa. Paikat ja ajat vaihtelivat nopeassa tahdissa, mutta katsoja ei kuitenkaan tippunut kärryiltä. Tarina seurasi uskollisesti kirjaa jättäen joitakin tapahtumakulkuja pois. Näytelmää varten oli etukäteen tehty uskomaton työmäärä videoesityksineen. Ilmeisesti Tatu Tyni on ihan oikea taikuri, koska taikatemppujen esim. korttipakan tuleminen suusta, tekniikka jäi ainakin meille mystiikaksi. Tempuissa käytettiinn oivallisesti valotekniikkaa. Tekniikka ja näyttelijät olivat niin yhtä, että jo ajallinen yhteensopeuttaminen on vaatinut valtavasti harjoittelua.

Loppu jää askarruttamaan, pitääkö näytelmän (tai kirjan tai oopperan) loppu olla selvä, joko onneton tai onnellinen, niin sanotusti. Tämä ainakin jätti loppuratkaisun muhimaan takaraivoon pitkäksi aikaa. Näytelmä oli taas yksi niistä, jonka tuottamaa tunnelmaa ja mielimuistumia ei missän nimessä halunnut pilata tv:n katsomisella kotiin tultua.

 

Nopolan Nainen ja anjovis

 

Kaupunginteatterin Pasila-näyttämöllä katsoimme Heidi Heralan esittämän Nainen ja anjovis –monologin. Olihan siinä Lauri Maijalakin säveltäjänä mukana ja soittelemassa, laulamassa ja pari pientä repliikkiä esittämässä. Kiintoisaa, mutta ihan järkeenkäypää on,  että yhden näyttelijän näytemän takanakin on kokonainen joukkue. On valomestari, äänimestari, näyttämöpäällikkö, kampaaja, lavastamotyöntekijä ja ties keitä muita.  

Monologi on koottu Sinikka Nopolan teksteistä. Replikointihan oli aivan mainiota, sitä nauroi koko ajan itselleen. Kukapa ei olisi tuskitellut pattereiden taakse jääviä pölymassoja, joista kotirouvan pelasti vasta letkusuulake. Siitä innostuneena tämä yli kahdeksankymppinen nainen sai sydänkohtauksen ja kuoli, mutta kuoli kaino hymy huulillaan. Kukapa ei olisi harmitellut normaaliuttaan, eihän massaan kuuluminen mitenkään mukavalta tunnu. Kaikki olemme säästäneet ja säästäneet käyttämällä vanhoja vaatteita, kuluneita astioita, olemme säästäneet ihoamme ja sydäntämme. Olemme kelmuttaneet kaikki, ainakin ruokia, jos ei nyt ihan kännyköitä. Olemme ostaneet turhia tavaroita, seurustelleet, haaveilleet matkoista, eräät meistä ovat olleet jopa soittotunnilla ja osallistuneet yhteislaulutilaisuuksiin. Mekin lauloimme Heralan matkassa kysyen Minne käy tuulen ilmassa tie ja tervehtien Terve metsä, terve vuori. Oikein elähdyttävä kokemus, tämä laulu ja koko näytelmä. Siinä sitten pudottiin ikäänkuin tyhjän päälle Hannelen kysyessä vuosikymmeniä teatterikriitikkona toimineelta tuttavaltani Hilkalta, että mitäs kriitikko sanoo. Ja sanoihan kriitikko: "No, kyllä siinä vielä kehittelemistä on." Heidi Herala oli oikein hyvä, luonteva, välitön, normaalilta vaikuttava niin kotirouvana kuin muissakin rooleissaan. Monologi ei ole niitä helpoimpia, mutta Herala selvisi tehtävästä mainiosti.
 

Strindbergin Kuolemantanssi

 

Strindbergin Kuolemantanssia esitetään Kansallisteatterin Willensaunassa. Esitys katsottiin muihin tähän plogiin kuuluviin esityksiin verrattuna poikkeuksellisin voimin, paikalla olivat Anu, Marjukka ja Eila. Varsin perinteinen ohjaus on Johanna Freundlichin ja sotilassaaren linnoituksen vartiotorniksi visualisoidun näyttämön suunnittelijana Kimmo Viskari. Pääosia esittivät Ismo Kallio linnoituksen tykisökapteeni Edgarina, Tea Ista hänen vaimonaan Alicena ja Jukka-Pekka Palo heidän vieraanaan karanteenimestari Kurtina. Mukana olivat myös palvelijatar Jennynä Hanna Seppä, vartiosotilaana Timo Ruuskanen ja eräänlaisena Edgarin kummitusnäkynä, köyhäintalon Maijana Katja Salminen.
Strinbergin tekstin varassa sitä mentiin, aluksi todella kuin hidastetussa näytelmässä Edgarin ja Alicen ilkeää replikointia kuunnellessa. Tahti sitten kiintyi Alicen serkun Kurtin tullessa mukaan kuvaan. Anu oli oikeassa sanoessaan, etteivät tapahtumat oikein kantaneet läpi näytelmän. Ismo Kallio on todella hyvä, hän näyttelee paitsi kropallaan myös ilmeikkäillä kasvoillaan. Samaa ei voi sanoa Tea Istasta maneereineen. Marjukka totesi, etteivät aviopuolisot todella niin pirullisia toisiaan kohtaan olleet, he vain heittelivät ilkeitä huomautuksia. Mitä mieltä olet Marjukka, johtuisiko vaikutelmasi juuri Tea Istasta? Hänhän ei saanut riittävän vakuuttavaa otetta rooliin. Jukka-Pekka Palokin, jonka kasvot eivät ole erityisen ilmeikkäät, sai itseensä loppupuolella varsin traagista otetta.

 Strinberghän on varsinainen naistenvihaaja, ja kyllähän se tässäkin näytelmässä näkyi. Alkuun tuntui, kuin aviopuolisojen välillä vallitsisi ilkeyden tasapaino, mutta lopussa vaaka kyllä kääntyi Alicen puoelle. Edgar oli ainakin tekevinään sovintoa vihollistensa, vaimonsa ja Kurtinkin kanssa, Alicen jäädessä kitumaan entiseen vihaansa. Kyllä Strindbergin teksti tähänkin päivään kantaa, niinkuin suurten mestarien tekstit aina.

 

Harwoodin Pukija

 

Ronald Harwoodin kirjoittama Pukija kertoo vanhasta näyttelijästä, joka valmistautuu Kunigas Learin näytelmään ja hänen pukijastaan. Näytelmän on ohjannut Arto af Hällström. Learina (Sir) on Esko Salminen, pukijana Eero Aho ja Armon Rouvana Elli Castren. Kyseessä on maata kiertävä teatteriseurue, johon edellä mainittujen lisäksi kuuluu seurueen ohjaaja Madge, Karin Pacius ja muutama muu näyttelijä. Seurue on saapunut Lontooseen ja esitys viedään lävitse sodan 1944 sumuisena, kosteana ja koleana huhtikuun iltana. Tapahtumat on sijoitettu huoneeseen, joka pienin muutoksin toimii sekä Sir´n pukuhuoneena että näyttämön takahuoneena.
 
Esko Salminen ei oikeastaan näyttele, tuntuu kuin hän olisi oma itsensä repiessään itsensä vereslihalle vanhana, fyysisesti ja henkisesti loppuun palaneena näyttelijänä kaikessa raadollisuudessaan. Muisti reistailee, vuorosanat unohtuvat, mutta näyttämölle on mentävä. Hän on hyvä, aivan itkettävän hyvä. Hyvä on myös Aho Pukijana. Pukijatyyppisiä rooleja löytyy useilta työpaikoilta, henkilöitä, joiden varassa homma suurelta osin pyörii, jotka osaavat kaikkien muidenkin vuorosanat, jotka kannustavat ja nostavat pääosien esittäjiä silloinkin, kun näiltä ovat voimat lopussa. Ihmisiä, jotka itse tietävät merkityksensä parhaiten, mutta joita ei näiden Sir´ien elämäkerroissa edes muisteta olevan olemassakaan. Aivan loistava suoritus. Näiden kahden varassa näytelmä etenee, eivät muutkaan huonoja ole. Väliajan jälkeen jännite katkesi hetkeksi, 2,5 tuntia on eittämättä liian pitkä. Myrskyn aikaansaaminen oli herkullista katsottavaa, myrskyn pauhu ei koskaan tyydytä Sir´ä. Näyttelijöiden harvalukuisuuden vuoksi ei kukaan tahdo suostua myrskykoneen käyttäjäksi, mutta tosipaikan tullen useampi on pyörittämässä konetta aina Pukijaa myöten. Hieno kohtaus seurueen "yhteen myrskyyn puhaltamisesta".

Oman viehättävän leimansa näytelmään antaa taustalla vaaniva Shakespeare ja pätkät Learista, joita näytelmän aikana kuullaan. Sir pääsee yllättämään Pukijansa maalatessaan itsensa Othelloksi ja siteraan välillä milloin mitäkin Shapespearen hahmoa. Pukijalla on täysi työ saada Sir pysymaan oikeassa roolissaan. Näytelmä antaa hyvän ja realistisen kuvan teatteriseurueesta, perheestä, joka on ottanut tehtäväkseen valistaa kansaa Shakespearella. Kiertue-elämä verottaa henkisiä voimavaroja ja tiivis yhteiselämä rassaa, mutta parhaimmillaan saadaan aikaan mahtavia teatterielämyksiä katsojille.



1217743.jpg

Kerran vielä juomme leivoskahvit täällä Kansallisteatterin lämpiössä!
 
Kaisa Korhonen
kertoi kirjamessuilla näkemyksiään maaseututeattereiden tilasta. Aihe tuli väistämättä mieleen Pukijaa katsoessa, vaikka siinä onkin kyse kiertävästä seurueesta. Korhosen mukaan  pienissä maaseututeattereissa näyttelijät joutuvat samalla porukalla viemään lävitse 8-10 näytelmää vuodessa ja ovat aivan lopussa semmoisen urakan kanssa. Myös ikä rassaa, jos kaikki ovat 50-vuotiaita, se rajoittaa näytelmien valintaa. Nuoret eivät ole  kiinnostuneita, kun näyttelijäkaartissa ei ole muitakaan nuoria. Teatteri vaatisi eri-ikäisiä näyttelijöitä. Vaasan kaupunginteatteria seruattuani, voin täysin yhtyä Korhoseen. Näyttelijät haluavat pysyä etelässä, ei haluta mennä maalle. Pelätään, että joudutaan unohduksiin, ei uskota, että maaseututueatterista voi nousta esille. Kun sitten kuitenkin mennään sinne, huomataan, että sielläkin on ihmisiä. Syntyy yhteenkuuluvaisuutta jopa enemmän kun kaupungissa. Korhosen mielestä näyttelijöitä koulutetaan liikaa, liian monet jäävät tyhjän päälle. Ohjaajista 80 % freelancereita. Teatteri on epätoivoinen kenttä, totesi Korhonen.

 

Teatteriin tullaan nauramaan, viihtymään, syömään leivos, toteaa Korhonen.  (Hannelen kanssa me teemme sen vielä joskus!) Sekin kuuluu teatteriin. Erityisesti, jos ollaan työporukassa, täytyy saada nauraa, koska muuten tunnetaan kiusaantuneisuuden tunteita toisia kohtaan. Onko teatteri paikka vai tahtotila?