Ensiksikin valitan, että pläjäyksen alalaitaan on ilmaantunut mainos. Saahan sen pois näpäyttämällä ruksia, mutta harmittaa. Mahdollisesti järjestelmän ylläpitäjä maksusta poistaisi mainoksen, täytyisi selvittää asia.

Miksi ei mennä kirjamessuille, kysyi Palmenian kirjoittajakurssin vetäjä Timo blogissaan valitellen itse kirjojen valtaisaa määrää. Vastasin hänelle, että menen kuuntelemaan kirjailijoita, joita tosin joskus joutuu kurkistelemaan toisten selkien takaa. On myös kiva katsoa muidenkin kustantajien pöytiä kuin näitä iänikuisia Otavia, Wsoyitä ja Tammia. Tarkistan ainakin SKS:n ja Kotuksen, josta nyt ostin uusimman Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan. Pitäisi ottaa unilukemiseksi, että siitä olisi jotain hyötyä, eivät ne tiedot tuolta hyllyltä päähän lennähdä.

Kiertelin perjantain Hannelen kanssa tai oikeammin kiertelimme erikseen ja kuuntelimme yhdessä parit haastattelut. Kirjallisen annin jälkeen kävimme maistelemassa viinejä samanaikaisilla viinimessuilla. Päivä päättyi oikein rattoisasti entisen ylipäällikkömme Jaakko Nummisen pyydettyä meidät pöytäänsä mentyämme nauttimaan analyysioluttamme läheiseen ravintolaan. Sunnuntaina menin toistamiseen Peter von Baghin (alla) houkuttelemana ja kokonainen päivä siinä taas vierähti, nyt kirjailijahaastatteluja kuunnellessa. Kertoilen tässä muutamasta eniten säväyttäneestä kirjailijakohtaamisesta.

 

Aivan ihana haastateltava oli kongolainen lääkäri ja runoilija Gabriel Okoundji. Jyrki Kiiskinen on kääntänyt suomeksi hänen ranskaksi kirjoittamansa kokoelman Rukous esi-isille. Iris Schwanck Filistä eli SKS:n kirjallisuuden asiantuntija- ja vientiorganisaatiosta oli tulkkina. Seuraavan esiintyjän poisjäännin vuoksi kolmikko sai aikaa kokonaisen tunnin ja ihanaahan tätä sympaattista runoilijaa oli kuunnella. Hän sanoi, että runous on hänelle tanssia ja hän perustaa runoutensa esi-isien ja –äitien tietoon, hän ei ole runoilija vaan sanansaattaja. Ensimmäisen runon aluksi hän esitti tanssinäytteen eli runoili/puhui/räppäsi omalla alkuperäiskielellään, se totta tosiaan oli varsinaista kielellistä tanssia. Sitten hän luki runonsa ranskaksi, mikä sekin oli kuin musiikkia, kielestähän en ymmärrä sanaakaan. Kiiskisen suomi kuulosti jotenkin arkipäiväiseltä, vaikka sekin oli kaunista. Kiinnostavaa oli, että hän sanoi ajattelevansa runonsa omalla kielellään, mutta kääntävänsä ne päässään ranskaksi. Hän väitti muidenkin ei-omalla kielellään kirjoittavien kirjailijoiden tekevän niin. Olisi kiva tietää, pitääkö tämä paikkansa. Kiiskinen sanoi omiin afrikkakokemuksiinsa vedoten, että Okoundjin runoissa on paljon samaa kuin Suomessa, luonto, puut ja ennen kaikkea hiljaisuus. Mieleen jäi kytemään Okoundjin sanoma, että elämä on kysymysten kohtaamista, koska elämä pakenee meitä. Elämähän tuntuu olevan aina toisaalla, ei tässä, ymmärsin minä sanotun. Sunnuntaina yritin tavoittaa kirjaa Savukeitaasta, mutta se oli ostettu loppuun.

Messujen eräänä teemana oli maahanmuuttajat ja kuuntelin paneelin, joka käsitteli burghaa tai miksi näitä naisen vartaloa peittäviä asusteita halutaankaan kutsua. Sudanilaisesta Lubna Ahmad al-Husseinista  ja hänen housujen käytöstä saamastaan tuomiosta olikin pitkä juttu Hesarissa. Mukana paneelissa oli vanha tuttu arabian kielen emeritusprofessori/lehtori silloin ennen vanhaan. Hän sanoi, että huivi on tullut islamiin kristinuskosta, että koraaneja on yksi, mutta monia tulkintoja ja että koraani ei puhu mitään huivin käytöstä rankaisemisesta. Huntu on alun perin merkinnyt koraanissa verhoa kodin intiimien tilojen ja muiden tilojen välillä. Professori kysyi myös, että voimmeko me ihmetellä, miten uskonto kohtelee naisia, Jumala mielletään mieheksi, apostolit ovat olleet miehiä ja suuret uskonnolliset johtajat ovat olleet miehiä. Paneelissa oli mukana myös huivipäinen nainen, jonka nimi ei jäänyt mieleeni. Hänen perustelunsa häiritsevän kauneuden peittämisestä ja mahdollisuudesta keskittyä paremmin työhän tuntuivat siinä keskustelussa kovin köykäisiltä. Keskustelussa puhuttiin myös vapaasta tahdosta, mikä on naisen vapaa tahto pukeutumisensa suhteen. Onko meillä vapaa tahto päättäessämme omasta pukeutumisestamme? Keskustelu käytiin englanniksi ja sitä johti suomeakin hyvin taitava kirjailija Alexis Kouros.

 

Viro kiinnostaa suomalaisia, niin meitäkin Hannelen kanssa. Jaan Kaplinskiin (yllä) tutustuminen on ollut jo pitkään mielessä, nyt kuuntelimme häntä Juhani Salokanteleen haastattelemana. Tulee taas olemaan kiintoisaa tämä faktan ja fiktion yhdistäminen, kun pääsee lukemaan Samaa jokea. Siihenhän on saanut tottua toisen Jaanin nimittäin Krossin teoksissa. Haastattelija ikävästi mainitsi kerran Krossin, jonka haastateltava ystävällisesti korjasi. Samassa joessa on tunnistettavia paikkoja ja tunnistettavia ihmisiä ja Kaplinskin omia kokemuksia, mutta romaanin vapaudella käsiteltynä. Kommunisti Uku Maasik on esikuva kirjan opettajalle, hän salakuljetti kommunistista kirjallisuutta neuvostoaikaiseen Viroon. Kirjailijan omina kokemuksina käsitellään mm. seksuaalisuuden ja älyn ristiriitoja. Viron kohtalo on täynnä paradokseja. Niitä käsitellään niin Kaplinskin kuin toisessakin virokirjassa, nimittäin Erkki Tuomiojan (kuva alempana) Jaan Tönisson ja Viron itsenäisyys –kirjassa. Kyllä mies jaksaa puurtaa. Kirja on jatkoa Häivähdys punaiselle, joten olihan se täydellisyyden vuoksi ostettava. Hesarin arvostelussa professori Seppo Zetterberg vähän moitiskeli lähteiden merkitsemättömyydestä, mikä ei tällaista ei-tutkijaa kovinkaan paljon häiritse, mutta onhan se virhe tieteellisyyden tavoittelun kannalta.

Sunnuntaina sitten hurmaannuin Peter von Baghiin ja hänen Sodankylän filmijuhlia koskevaan kirjaansa. Sodankylän festareilla näyttää olevan paljon yhteistä Kuhmon musiikkifestareiden kanssa, maailmanluokan tähtiä paikalla jo ennen kuin heistä tulee tähtiä, ei tähtipalvontaa, vaatimattomat olosuhteet niin esityksille kuin osallistujillekin. Bagh totesi, että yksi festarin hyviä puolia on se, että valtakunnan päättäjiä siellä ei näy, yksikään ministeri ei ole koskaan käynyt festareilla. Liikeala ei tunnista sitä. Siellä puhutaan elokuvasta, sieltä ei pääse pakoon, eikä lehdistö sanele toiminnan ehtoja. Festareilla ei ole koskaan mitään teemoja, ei koskaan pidetä kokouksia, joita hyvien johtajien pitäisi muutonkin välttää. Kohtalon kysymys on aina, miten paikalle tulleet taitelijat muodostavat keskustelevan yhteisön. Hänelle on täysi mysteeri, missä ihmiset nukkuvat. Hän luetteli lukuisia suuria ohjaajia, jotka ovat käyneet Sodankyässä, Kieslowski (en jaksa ottaa selvää, miten etunimi kirjoitetaan) oli jopa itse pyytänyt tulla kutsutuksi. Tuntui olevan aivan sama tilanne kuin Kuhmossa, suurista taiteilijoista tulee festareilla tavallisia ihmisiä. He ikään kuin putoavat tavallisen elämän tasolle, mistä he julkisuuden vuoksi ovat irtaantuneet. He ikään kuin vetävät minuutensa kasaan ja puhuvat toisten ohjauksista, sanoi Bagh. Hän haastatteli kirjaansa varten ohjaajia heidän lapsuudestaan, ei ohjaustyöstä, koska lapsuus on avain luovuuteen. Kirjassa eri aikakausien ohjaajat keskustelevat keskenään. Hienointa Sodankylässä on kuitenkin oma yleisö, tavalliset ihmiset. Bagh puhui myös alkuperäisen elokuvan ja yleensä kuvan puolesta, digitointi kun pilaa taiteen. Tarvitaan alkuperäisen kokemuksen taikaa, tätä meillä edustaa Aki Kaurismäki. Kyse on siitä, annetaanko tekniikan pyörittää meitä vai pyöritämmekö itse tekniikkaa. Lopuksi hän puhui pitkään ja hartaasti parhaillaan käytävästä koulujen oppiainekeskustelusta ja elokuvan näkymättömyydestä kouluissa. Mieshän on kokonainen kulttuuripakkaus, onhan hän oikeassa siinä, että elokuvassa yhdistyvät parhaimmillaan kaikki taiteet, musiikki, kuvaamataito, teatteri.

Toinen hurmaava esiintyjä oli Kivestä kirjoittanut Hannu Mäkelä. Mieshän äityi aivan saarnaamaan, tuli tunne, että Kiven huonolle kohtelulle täytyy tehdä jotain ja heti. Mutta kun se roisto August Ahlqvist ei enää elä. Pläjäyksessäni taannoin ihmettelin, että miten Mäkelä on mahtanut saada haltuunsa Kiven kielen. Selvisihän se, hän on aina pitänyt arkaaisesta kielestä, joten se tuli kuin itsestään. Hän lukikin pätkän ja hienolta kuulosti. Ahlqvistin Kiveen kohdistuvan lynkkaustoimien syiksi Mäkelä arveli sen, että tämä oli itsekin runoilija, jopa hyvä, mutta hävinnyt kahdessa runokilpailussa Kivelle ja sen, että Seitsemän veljestä ei ollut omakustanne vaan SKS:n julkaisema. ”Minä tiedän, minä olen professori”, sanoi Ahlqvist ylioppilas Kivelle. Ahlqvistin arvostelun jälkeen SKS veti kirjan pois myynnistä, joten kukaan ei voinut enää edes tarkistaa, mistä oli kyse. Kiven ympärille syntyi hiljaisuus, edes ystävät eivät tulleet avuksi. Alkoi armoton juomakierre, joka päätyi pakkopaitaan, kylmiin vesikylpyihin ja lopulta Lapinlahteen. Mäkelä totesi, että nykyisinkin voi käydä aivan samoin. Jos arvostelu teilaa jonkun taiteilijan, hän havaitsee pian olevansa keskellä ympäröivää hiljaisuutta. Jotakin Kiven ahdistuksesta läikkyi Mäkelänkin silmissä, mutta kaipa se vaimenee, kun mies siirtyy Alexander Pushkiniin, tulevan teoksen muotoa hän ei ole vielä ratkaissut.

Kirjailija Hannu Raittila sai minut hetken ajattelemaan, että pitäisikö hänen uusi Mannerheim –kirjansa hankkia. Lukea se ilmeisesti pitää. Siinä on uusi muoto, essee keskellä kirjaa, jota on arvosteluissa hivenen kritisoitu. Kuulin monen kirjailijan suusta saman sanoman, lapsuus on merkittävä tekijä ihmisen elämässä. Kaikki ponnistaa sieltä. Näin sanoi myös Olli Jalonen ja Hannu Mäkelä. Usea kirjailija myös käytti ilmaisua ”se (henkilö/paikka) tuli kirjaan” tai ”halusi tulla kirjoitetuksi”. Kyse on varmaan samasta ilmiöstä, jonka taannoin eräs kuvataiteilija näyttelyssään ilmaisi sanoilla ”sitten alkoi tulla keltaista”. Halusin tietoisesti ylittää mukavuusrajan ja kuuntelin ajankohtaiskeskustelun, johon osallistuivat Lenita Airisto, Saska Saarikoski ja Mikael Jungner. Mahdotonhan se Lenita on, ääni särkee tärykalvot ja konservatiivisuus pukkaa esiin joka välistä, mutta on hänellä runsain mitoin oivaltavia viiltoja ja kieli on kursailematonta. Aivan pitelemätön.

Kirjoja tuli mukaan melkoinen määrä, ei heti tarvitse kirjastoon juosta. Vuokolle, jolta lainattuna luin Erik Wahlströmin Tanssivan papin, tässä ilmoittelen, että älä osta Kärpäsenkesyttäjää. Saat lainaksi jollakin hesakäynnilläsi. Sinulta saamani Greta von Frenckell-Thesleffin kirjoittaman Minna Canthin elämäkerran täydennykseksi hankin divaripuolelta Canthin kirjeitä vuosilta 1860-1897. Mukaan osui muutama kevyt pokkari matkaa varten, mm. Hannu Mäkelän Syksy Venetsiassa ja Tommi Melenderin esseekokoelma Kuka nauttii eniten.

Kirjamessuilla tapaa väistämättä tuttuja. Nyt tervehdin jyväskyläläistä Mauri Panhelaista, jonka tapasin viimeksi kaksi vuotta sitten, kirjamessuilla silloinkin. Hän osallistuu aktiivisesti Uutispäivän kilpailuun, jossa esitetään pätkä tekstiä ja kysytään, kenen kirjoittama se on. Kerran kuussa ilmestyy koko sivun artikkeli, jossa kerrotaan oikea ratkaisu ja kirjoitellaan, miten eri lukijat ovat ratkaisuunsa päätyneet. Mainio juttu sinänsä. Vaatii paljona lukemista, tosin vastaajat näyttävät kirjastojenkin asiantuntemusta käyttävän. Sunnuntaina istuskelin yhden ministeriökollegan ja hänen rouvansa vieressä parin kirjailijan ajan ja pikaisesti puhuttelin entistä koululautakuntakollegaa Yrjö Larmolaa. Vaimonsa ja poikansa ovat näitä Kukkulan kortteli –kirjojen tekijöitä. Larmola varoitteli, että Martti Häikiö kirjoittaa uudemman ajan kouluhistoriaa ja tulee haastattelemaan. Tulee olemaan tuskallista yrittää palata 1980-luvulle. Muutamaa muutakin tuttua moikkasin ja havainnoin vähän pidemmältä etäisyydeltä. Kaikkihan siellä ovat!

 

 

Yllä Lubna Ahmad al-Hussein. Omasta lukemiseen liittyvistä pläjäyksistä ennakoin, että tulen vielä palaamaan Mika Waltariin hänen elämäkertansa luettuani. Sitä tukemaan ostin messujen divaripuolelta Isästä poikaan, joka on omaelämäkerrallinen romaani kolmen sukupolven Helsingistä. Elämäkerta on jossain määrin raskasta luettavaa, asiatekstiä siis, ei Panu Rajalan tapaista viihdykettä. Siinä sivussa menee pienempiä kirjoja välipaloina, kuten nämä Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta.  Hirvonen tulee huomenna vieraaksi yliopiston alumnien kirjallisuuspiiriin, joka näin messupläjäyksen sivujuonteena todettakoon. Onneksi hulluuteni ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi ostanut opastuksekseni kirjallisuuspiirejä käsittelevän kirjan, sellaisestakin tein havainnon.

 

Lisäys: Olipa mielenkiintoinen kirjailija tämä Elina Hirvonen, nuori, intomielinen, kansainvälinen. Lehdistön mahti tuli esiin siinä, että jo hänen ensimmäinen kirjansa on myyty puoleen tusinaan maita. Ja mikä kohu Sofi Oksasen maailmanvalloituksesta. Hyvähän hän on, ei siinä mitäään, mutta media valitsee voittajat ja voitetut. Hirvosen läpimeno kansainvälisillä markkinoilla on sitäpaitsi tehty aivan ilman byrokraattien vientiponnisteluja tai maabrändäystä. Mielenkiintoista odottaa, mitä tapahtuu Finlandia-valinnoissa.