Lainasin Hannelelta Aarne Kinnusen teoksen Päätoiminen elämä. Olin lukenut siitä pari arvostelua ja pakko kirja oli lukea myös siksi, että olen opiskellut kotimaista kirjallisuutta. Hannele on opiskellut estetiikkaa ja nykykansain kirjallisuutta oikein Kinnunen opettajanaan, joten yhteisanalyysin teimme jo tavatessamme. Tekstini otsikko on lainattu Hannu Waaralalta Uutispäivästä 25.11.2011. Kinnunen toimi henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina, semmoisiahan oli aiemmin Helsingin yliopistossa. Näitä virkoja ei julistettu haettavaksi, vaan niihin nimitettiin merkittäviä tutkijoita kutsusta.

Oli Kinnunen minulle nimenä tuttu ja minulla oli semmoinen mielikuva, että hän oli jotensakin originaali. Sellaiseksi kyllä osoittautui kirjakin. Sen alku on suorastaan sekava, kieli omituista, eikä se paljon loppua kohti parantunut. Sekä kirjaa että lukutapaani osoittaa, että herättyäni erään kerran yöllä otin Kinnusen käteeni unta odotellessani. Olin onnettomuudekseni juuri kohdassa, jossa Kinnunen kertoo väittelystään ja opettajistaan. Siinähän meni unen rippeetkin. Olin väitöskirjojen ohjaamisesta paljolti samaa mieltä, itsekin yliopistossa katsellut, kokenutkin. Mutta tosissani ärsyynnyin kirjoittajan pahansuopuudesta ja kasvojenpesuyrityksestä. Ajattelin, että kirja vie minut aamuun, joten vaihdoin sen Henrik Berggrenin Edessä ihana tulevaisuus eli Olof Palmen elämäkertaan. Sitä ei tarvitse pitkään lukea, kun uni tulee. No meni vähän sivupolulle, mutta Päätoiminen elämäkin on täynnä risteileviä polkuja.

Kinnunen yrittää puolustella itseään kirjansa alkulehdillä kirjoittamalla: ”Muisti on herkin aistimme. Koko ajan se liikkuu kuin järven pinta, yksin ollessa, keskustellessa, kulkiessa: kuvio muuttuu yhtenään eikä pysy hetkeäkään samassa asennossa. En voi tietää, mitä muistin osia huomisen havaintoihin sisältyy. …Elävä muisti lavenee ja supistuu ilmeisesti kulloisenkin tilanteen mukaan. Esimerkiksi nämä muistelmat on kirjoitettu täyttämällä aukkoja. …” Ja tosi hajanainen teos aukkojenpaikkailussaan onkin. Melkein sanoisin, että on rakennettu elämää muistin tilkuista, pienistä palasista, eikä siitä ole muodostunut edes kovin yhtenäisen väristä peittoa. Olen joskus oppinut sanan fragmentaarinen ja sitä Päätoiminen elämä mielestäni on. On henkilökohtaista taustaa, lapsuuden tapahtumia, perheen esittelyä, pieniä ja suuria tapahtumia, yliopistoanalyysiä, julkaisuja ja jopa ruokaohjeita. Uutispäivän Waarala toteaa, että elämäkertakirjallisuus on ongelma, erityisesti omaelämäkerrallinen muistelmateos ”fiktiona”, eräänlaisena päähenkilön myytinrakentamisena. Oma näkemykseni on, että Kinnunen luo itsestään myyttiä rehellisenä, aina oikeassa olevana ja vain ja ainoastaan opiskelijoidensa parasta ajattelevana opettajana. ”Kun Matti Klingen uran huipentuma oli jäähyväisluento, jossa istuivat rehtori ja kansleri, niin hän on itse kertonut, minun urani huipentuma oli, toistaiseksi, oppilaitteni virkaanastujaisluennot.” Siis muut oikuttelevat ja ajavat omaa etuaan.

Kinnusen muisteluissa on paljon vanhojen kollegoiden ja muiden yliopistoihmisten parjaamista, mutta on siellä kauniitakin kuvauksia. Sellainen on esimerkiksi kuvaus omasta kehitysvammaisesta pojasta. On myös kiintoisia oivalluksia. ”Me kaikki olemme paljastustemme ja muistelustemme ääressä naurettavia ja kaiken lisäksi epärehellisiä, kuka enemmän, kuka vähemmän.” Hän kirjoitteleekin muistumiaan sieltä sun täältä, ei mitenkään johdonmukaisesti. ”On muistettava, että elämässä ei ole juonta. Ei ole sellaista ongelmaa, jota alusta alkaen rupeaisi ratkaisemaan.”  Näin se kyllä on, taaksepäinkään katsoen ei tunnut juonta löytyvän. ”Arjessa ei ole siis myöskään logiikkaa.” Onnellisia voimme silti olla. ”Siunattu asia tämä aika, joka kaiken järjestää kohdalleen ja oikeisiin painotuksiin, korostuksiin, kohotusiin, lihavoi ja kursivoi. Eikä tarvitse ponnistella näitä järjestyksiä ja hahmotuksia.” Erityisesti minua ilahdutti tuo elämän lihavointi ja kursivointi. Jos joku asia ei aikoinaan tuntunut lihavoinnin arvoiselta, sen voi tehdä nyt myöhemmin, niinhän se toimii Wordissakin. Voit palata tekstissä taaksepäin ja lihavoida, ja kursivoida. Kinnunen kyselee, onko hän ollut itselleen yllätys. Osin on. ”Pimeitä onkaloita on loputtomasti, eikä sinne pidä mennä, sillä takaisin ei osaa.” Aivan oikein Kinnunen opettaa meitä kohtaamaan vastoinkäymisiä. ”Älä koskaan pysähdy vastoinkäymisen äärelle, vaikka miten olisi lyöty.” Jotenkin minusta tuntuu, että ensimmäiseen väitökseen liittyvä vastoinkäyminen kalvaa Kinnusta edelleen. Otava toteaa Päätoimisen elämän esittelyssä sen tarjoavan herkullisen näkökulman yliopiston maailmaan. Tyypillistä mainospuhetta, toistenko parjaaminen on siis herkullista!

Kirja on jaettu numeroituihin osiin ja osat otsikoituihin lukuihin. Osittain otsikoiden alla Kinnunen puhuu muustakin kuin otsikko antaisi olettaa. Se ei sinänsä haittaa. Kieli kyllä haittasi. Omalaatuisia lauseita, eikö jokainen lause kaipaakaan predikaattia? Mitä arvelette tällaisesta virkkeestä: ”Isän veljistä kolme asui Ihamaniemessä, mutta vanhimpaan katkesivat välit kerrassaan, sillä sitä kautta tuotiin ikäviä tietoja, vaikkakin sitä pahempi paikkansa pitäviä.” Onhan se ymmärrettävä, mutta outo. Erään luvun otsikko on ”Vallankumouspoloneesi vasten hieman onnahdellen eli revoluzionieren”. Kinnunen ilmoittaa Jyrki Nummen olleen huolissaan, että hänen kielensä kehittyy aina vain aforistisempaan suuntaan. Lainausmerkkejä kirjoittaja käyttää luovasti, välillä on, välillä ei, välillä kaksoispisteen jälkeen aloitetaan pienellä, välillä isolla kirjaimella. Liekö tuo niin tärkeätä? Kirjassa on varmaan enemmän kirjoittajan tarkoittamaa huumoria, kuin lukija ylipäätään hoksaa.  ”Jos suomalaiset olisivat kerskuneet voitoilla, venäläinen olisi pahoittanut mielensä, niin herkkä on iso”. Tämä oli tietysti sodasta sanottua.

Kinnunen on varsin vaatimattomista oloista, koti oli paikassa, josta maailmalle päästäkseen oli ensin soudettava kolme kilometriä, käveltävä niemen yli ja soudettava toinen kolme kilometriä ja vielä käveltävä kolme kilometriä, ennen kuin linja-auton reitillä oltiin. Maalla elettiin, isä maanviljelijä, äiti kansakoulunopettaja. ”Miehet olivat enimmäkseen äänettömiä jurottajia, naisten joukosta helähti silloin tällöin nauru, kun yhteen satuttiin.” Kuri kotona oli kova. Tuntuu kuitenkin kuin hän jollakin tavalla ihailisi lapsuutensa kovuutta. Kukapa meistä ei hakisi sympatiaa nuoremmilta kuvaamalla, miten meillä sentään oli vaikeata. Kinnunen palaa nuoruuteensa tuon tuostakin, hajanaisesti mutta toisaalta hajanaisuudessaan johdonmukaisesti.

Kinnusen yliopistosta antama kuva ei siis ole kaunis. Mielestäni tilanne on kuitenkin paljon muuttunut. On tosin edelleenkin merkkejä siitä, että ”monet professorit jarruttelevat oppilaitaan, jotta heille ei kävisi niin että muna onkin viisaampi. Miltei sääntö on, että parhaat joutuvat ankarimpaan syyniin, jopa syrjityiksi. Heikot ovat niin helkutin mukavia.” Tieteilijänä Kinnunen on tyypillinen ”meitä ei kukaan arvosta” –humanisti. Onneksi hänellä on sentään vertailukohtana kotimainen kirjallisuus, jonka opettajat Anna-Mari Sarajas ja Kai Laitinen saavat kyytiä, olivat minun opettajiani molemmat. Ei Panu Rajalakaan saa minkäänlaista arvoa, hän kun väheksyy kirjallisuuden teoriaa Uno Mystica –teoksessaa. Ei hän kuitenkaan teoriaa voi välttää, toteaa Kinnunen, mutta varsinainen teoreetikko hän ei ole. Pekka Tarkastakaan hän ei pidä, eikä Juha Seppälästä, eikä Rafael Koskimiehestä. Erityisen tärkeätä hänelle tuntuu olleen sinutteluun ja teitittelyyn liittyvät asiat. Taistolaisuudesta hän kirjoittaa. Minun mennessäni yliopistoon, koettiin siellä vielä taistolaisuuden jälkimaininkeja. Kinnusen kuvaus laitosneuvostoista palautti problematiikan elävänä mieleen.

Kinnunen mollaa kirjallisuuden elämä ja teokset –tarkastelutapaa. Muistin tämän kun Hannelen kanssa kävimme Elina Merenmiehen näyttelyssä. Voiko kirjailijan teoksia tarkastella hänen omaa elämäänsä vasten, entä kuvataidetta. Vaasan LittFestissä saatiin muutamia vuosia sitten lähestulkoon kokonainen seminaari aikaan tästä aiheesta. Onko elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjallisuutta, kuten Erno Paasilinna on todennut. Kinnusen mielestä on oltava esteettinen probleema, sen on oltava kirjallisuuden tutkimuksen perusta, ei jonkinlainen teoksen vertaaminen kirjailijan ulkoiseen todellisuuteen. Millaisesta elämästä kuvataidetta synty tai teatteria tai tanssia? Waaralan mielestä Kinnunen on oikeassa, mutta ehdottomuudessaan kohtuuton. Hän muistuttaa, että Kinnusen esteettiseen problematiikkaan liittyvä käsitys vaikutti siihen, että Peter von Baghin Elokuvan historia-väitöskirjaluonnos hylättiin. Olin itse asiassa unohtanut tämän, vaikka siitä aikoinaan puhuttiin. Kinnunen oli itsekin ensimmäisen väitöskirjansa suhteen joutunut samaan tilanteeseen. Yksi professori hyväksyy ja ennustaa hyvää arvosanaa, tekijä jättää työnsä tiedekuntaan, joka kuitenkin hylkää teoksen. Eihän se aivan ainutlaatuista ole, mutta ei mitä todennäköisimmin olisi enää mahdollista.  

Kiintoisaa oli törmätä oppikoulunaikaiseen äidinkielen opettajani Leevi Valkamaan, oli ainoa väitellyt opettaja koulussamme. En ole tiennytkään, että hän oli edennyt aina Turun yliopiston kirjallisuuden professoriksi. Sittemmin hän on Kinnusen mukaan käyttäytynyt tökerösti virantäyttötilanteissa, niin kuin moni muukin myös Helsingin yliopistossa. Oli jopa kohdellut Kinnustakin kaltoin. ”Mutta yliopiston käytäntöön kuuluu pysyvä syöpä, joka toisinaan leviää, toisinaan ei leviä, mutta ei myöskään parane: virkaan valitaan hakijoista mukavampi, sujuvapuheinen, luistava ja täysi aasi.” Parnasson arvostelija Tarja Pulli tosin sanoo, että rumia paljastuksia ei ole kenestäkään. Olen erimieltä. Ilmeisesti täytyy tuntea yliopistomaailmaa sisältäpäin, ennen kuin ymmärtää, mikä on tieteilijälle rumaa, mikä taas ei. Pidinhän kyllä tiedekuntasihteerinä niistä professorin tai muun yliopistoväen asiantuntijalausunnoista, joita lukiessaan ensin ajattelee, että kirjoittaja kehuu, mutta hetken päästä huomaa, että se olikin mahdoton herjaus. Ulkopuoliselle tämmöinen kirjoittaminen ei ilmeisesti helposti aukea.

Perhettään Kinnunen käsittelee hellästi, vaikka puhuukin vaimonsa kanssa käymistään riidoista. Vaimo on näyttelijä Aino-Maija Tikkanen, joten teatteri on Kinnuselle keittiön kauttakin tuttua. Mainiota, mitä hän sanoo teatterista, ”Huuto on toinen primitiivinen keino suomalaisessa teatterissa.” Perheen oletan hyväksyneen kirjoitetun, mutta voi vain kuvitella, millaisella kauhulla moni yliopistoihminen kirjaa lukee. Minä en oikeastaan ollenkaan pitänyt niistä henkilöiden nimillä otsikoiduista luvuista, useimmat kirjallisuudesta tosin. Se oli ihmisen ominaisuuksiin menevää kirjoittelua, ei esimerkiksi teosanalyysiä. Aivan turhia olivat matkoihin perustuneet kaupunkien ja paikkojen kuvaukset. Tuntui kuin ne olisivat olleet täytteinä. Mitähän tarkoitusta ne ruokaohjeet palvelivat?

Enpä oikein tiedä suosittelisiko. Jos lukija ei ole kirjallisuuden, teatterin tai estetiikan piiristä, teos saattaa olla hajanaisuudessaan häiritsevä, kielenkäytöltään välillä suorastaan piinaava. Tänne saakka päästyäni huomaan, että kirjan kosketuspinta työelämääni ja opiskeluuni sai minut suorastaan vuolaaksi. Olikohan tämä siis merkityksellinen lukukokemus?