Otsikon voi lukea niin kuin se käsittelisi kahta eri kohdetta. Sen voi myös lukea niin, että Kristina Carlson loistaa kuin taikalyhty. Kummin vain lukija haluaa! Olen lukenut Carlsonin kirjan Herra Darwinin puutarhuri ja tutustunut kruunuhakalaisen gallerian näyttelyyn Yhdessä Talossa IX.

Näyttelyn lasiveistosten tekijä Rait Prääts ja graafikko Sirje Eelma ovat olleet naimisissa 34 vuotta, mistä näyttelyn nimi. Mielestäni antiikkisarjan lasiveistosten ”kyläläiset” ja grafiikan lehtien kirjat ja kirjoitukset sopivat hyvin Carlsonin kuvitukseksi. Antikvariaatti Laterna Magican ja talon entinen ruutivarasto on mielenkiintoinen galleriaympäristö. Näyttelyyn tutustuttuani onnistuin löytämään sekavilta hyllyiltä Isänmaallisia lauluja vuodelta 1946, kas siinä sanoja ensi vuoden ylioppilasluokan luokkakokouksen laululistaan. Toinen löytöni on sivistyssanakirja vuodelta 1928, jossa romaanin sanotaan olevan suorasanainen runoteos. Määrite runoteos kuvaa oivallisesti Carlsonin kirjaa.

Herra Darwin on tietysti 200 vuotta sitten syntynyt ja 150 vuotta sitten Lajien synnyn kirjoittanut luonnontieteilijä Charles Darwin. Hän ei kirjassa esiinny, mutta saamme tietää, hän on kuuluisa ja hänen luonaan käy vieraita Lontoosta ja muualta maailmasta. Olemme siis Englannissa, pienessä Kentin kylässä 1870-luvulla. Darwinin puutarhuri on Thomas Davies, jolla on kaksi toistaitoista lasta ja joka suree vaimonsa kuolemaa. ”Arvaan mitä hän hautoo, sen näkee asennosta, kun pää painaa enemmän kuin ruumis.” Davies on sisäistänyt isäntänsä opin, jota pappia kunnioittavien ja pelkäävien kyläläisten on vaikea nielaista. Hän ymmärsi rikkaruohojen merkityksen ja sen että niistä saa sekä lääkettä että myrkkyä, kuten Raamatustakin. Kyläläiset horjuvat uskon ja uskonnottomuuden välillä. ”Tiedettä & Viisautta muka, kun hämärretään, mikä on ollut kirkasta Luomisen Päivästä saakka.”

”Kun elän vielä vanhemmaksi kaikki alkaa unohtua, pahat teot pyyhitään pois eikä hyviäkään muista viittä minuuttia kauemmin.” Kirjasta löytyy runsain mitoin ovelaa kommentointia, paikoin lohdullistakin. ”On lapsikin syntyjään viaton, mutta kun äidit ja myssypäiset lastenhoitajat ja sukulaistädit hyörivät viattomuutta ihmettelemässä jo kaksivuotias ymmärtää että vastedes sitä on paras näytellä.” ”Jotkut naiset eivät pysty sovittamaan suuria silmiä, suoraa nenää ja täyteläisiä huulia samaan päähän aivojen kanssa, jokin on liikaa. Aivot. Ne kutistetaan niin pieniksi, että päähän mahtuu paksut kiharat ja pitsimyssy.” Ajatuksia meni lukiessa niin paljon tällaisten sulattamiseen, että jouduin lukemaan ohuen kirjan toiseen kertaan. Kiintoisaa, miten paljon siinä sitten aukeni uusia asioita. Esimerkiksi se, että luonto todella tuntui, tuoksui ja äänteli.

Carlson luo paikoin inhorealistisia kuvia. ”Suntio avaa kirkon ovet, sisästä työntyy haju, paputuhnuja, lahojen hampaiden hönkäyksiä, ihon ja hiusten ja märkien villavaatteiden lemu, köyhyys johon on uutettu hyvinvoipien talkin, tärkin ja kölninveden aromit, jumalanpalveluksen haju haihtuu sateeseen.” Kirkko ei tunnu olevan mikään leppoisa paikka, vaikka suitsutus peittääkin maallisemmat hajut. Myös kauneutta löytyy. ”tuuli on repäissyt pilvikerrokseen aukon ja pilvien lomasta lankeaa äkkiä hopeinen valo jonka kirkas laahus pyyhkäisee maiseman yli. Pilvitaivas vetäytyy umpeen. Syksy ratsastaa yhdeksällä hevosella.” Näihin ”tiivis harmaa taivas olisi liian raskas lentää” –ilmauksiin pysähtelin ihastellen ensimmäisellä lukukerralla ja juonen seuraaminen hämärtyi.

Ollakseni ihan rehellinen, kirja tuntui paikoin minulle liian korkealentoiselta. Esimerkiksi sivuilla 106-110 ihmettelin toisellakin lukemisella, että onko se kyläläisten keskustelua vai viisauksia sisältävien sitaattien kirjaamista. Varmaankin keskustelua. Luin netistä muutaman arvostelun, ja tulin siihen johtopäätökseen, että paljon on minulla vielä kirjallisuudessa opittavaa. Varmaan jossakin radio ykkösen keskustelussa tullaan älykkääsi pohtimaan vielä sitä, kenen vastuulla on lopulta se, että yhteistoimin pahoinpidellään kylään tullut outo tyyppi ja että rakastiko puutarhuri todella lapsiaan vai toivoiko näiden toistaitoisten menehtymistä. Tietokoneestani ei siis lennä seuraavanlaista tekstiä: ”Carlson luo toistoilla, huokauksilla, fragmenteilla, onomatopoeettisuudella koko kylän, joka muistuttaa pienoiskuvaa ihmisyyden suuresta pienuudesta. Tilan varsinaiset puutarhurit ovat suurmiesten tasolla aivan kuin pieniä, ja lopulta isoja ja traagisia, kuten elämä. Ilmava kerronta lentää kuin syksy, joka kirjan sanoin "ratsastaa yhdeksällä hevosella".” (Lähdekin minulta joutui hukkaan, hyi sentään!)

Entäpä, jos tässä itse ryhtyisin kirjoittamaan ilman pisteitä ja pilkkuja, enkä juuri välittäisi käyttää isoja kirjaimiakaan? Se taito täytyy todella hallita, jotta sitä uskaltaisi käyttää. Parasta vain itse pitäytyä kielioppisäännöissä. Carlsonin tekstin kuljetus tuntuu syvästi harkitulta. Löysin Kiiltomadon arvioinnista saman hämmentyneen pohdinnan, jota mietin ensimmäisellä lukukerralla. Miten tuollainen teksti syntyy, kertanäkemyksen pohjalta vai hitaasti kypsytellen? Lisäileekö kirjailija ajatuksiaan tekstiin vähitellen vai kirjoittaako kaiken kerralla alusta loppuun? Josko tällainen selviäsi jossakin kirjailijan haastattelussa.