HelMet-kirjastojärjestelmä on ihmeellinen! Sain mailiviestin, että lainaamani André Mauroisin Marcel Proustista kirjoittaman kirjan laina-aika päättyy kahden päivän kuluttua. Uusi lainasi, suora linkki uusintasivulle, tai palauta! Sitä ei sanota, että näin säästyt myöhästymismaksulta, mutta sitähän se tarkoittaa. Jos tämä koskisi jotakin muuta kuin kirjojen palautusta, olisin närkästynyt liiasta puuttumisesta elämääni. Mutta kirjastojärjestelmän suhteen sietokynnys nousee, pidän sitä jopa edistyneenä.

 



Ajattelin ensin, että Proust ei kaipaisi kuvitusta, mutta metsäkävelyn jälkeen tulin toisiin ajatuksiin. Pidän teistä, poluista, joista ja puroista. On jätetty taakse jotakin, ei vielä tiedetä, mitä edessä on. Ainutlaatuinen hetki menneen ja tulevan välissä. Kameralla kuvittelemme pysäyttävämme ajan, vangitsevamme hetken. Kuvaa katsoessa tuo hetki on jo kadonnut, kameran painalluksen ja olevan kuvan tulkinnan väliin on tullut aika. Kadonnut aika. Ehkäpä nämä otokseni Keskuspuistosta sopivatkin Proustiin? Ajan ja ihmisen kuluttamaa metsää. Aika tekee sen kauniisti, ihminen vain harvoin.

1403987.jpg

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä elää jossain takaraivossa ja odottaa uutta lukemista. Oliko se hänen veljensä vai joku muu, joka on sanonut, että ihmisen täytyy olla katkaissut jalkansa tai muuten vakavasti sairas ryhtyäkseen lukemaan Kadonnutta aikaa. En ole vielä siinä tilassa, mutta käteeni osui kirjastossa André Mauroisin kirjoittama kirja Proustista, siis kuukausi sitten. Toki se oli kannettava kotiin. Käsittämätön mies tämä Proust tuntuu olleen ja Kadonneen ajan kirjoittaminen valtava inhimilinen ponnistus.

 



Kotoaan Proust sai onnekseen tai riesakseen liikatunteellisen ilmapiirin, kaiken kattavan huolehtimisen. Elämänsä aikana hän ei sitten löytänytkään muualta äidiltään ja isoäidiltään saamansa rakkauden tarjoamaa lämmintä ja hellää turvapaikkaa. "..., jolloin isoäidin kanssa taivalsimme tuulessa, toisiimme sulautuneina, niitä näitä keskustellen! Toisiimme sulautuneina ... Kukaan ei voisi sen täydellisemmin sulautua syvästi rakastamaansa perheeseen." Havaitessaan erikoisen kykynsä nähdä, "sulautua" näkemäänsä, Proust jo nuorena "kykeni ymmärtämään, että runoilijan velvollisuus on tunkeutua vaikutelmiinsa pohjiaan myöten". Ja sitähän hän Kadonneessa ajassa teki, tunkeutui niin henkilöidensa kasvojen kuin naisten pukujen poimujen kuvauksiin sivukaupalla.

 



1403977.jpg

Erikoinen mies hän oli. Kertojana iätön, nuoresta saakka paidoissa kovat kaulukset, joiden sisäpuolelta vanhana ihoa suojaavat pumpulitukot pilkistelivät. Hän ihaili seurapiirejä, mutta "hänen ihailussaan ei ollut mitään ala-arvoista. ... häntä huvitti yhteiskunnallisten mekanismien tarkastelu, ihmisten väliset suhteet yhteiskunnassa ja rakkaudessa. Seurapiirien kerma kiihotti hänen uteliaisuuttaan." Hän tutki, kuinka yhteiskunnalliset puitteet muodostuivat ja kuinka ne vanhoina, madonsyöminä horjuivat. Omituisuutensa ja seurustelutaitonsa vuoksi hänet kutsuttiin usien illallisille "pöydän jatkoksi" ja hän sai kyllin tilaisuuksia ihmisten tarkkailuun. Vaikutelmat syöpyivät mieleen, halu kirjoittaa niistä piinasi häntä jatkuvasti. Hänen lapsekkuuttaan, harmitonta omalaatuisuuttaan, herkkyyttään, mutkattomuuttaan, silminnähtävää hienostuneisuuttaan ihailtiin. Eräänlainen lapsena pysyminen oli runoilijaksi tulemista.

 



Hän kirjoitteli artikkeleita lehtiin, tyyli muotoutuu jo varhain. "Virheetön vartalo kannattaa tavanomaisia valkeita harsoja kuin auki levähtäneitä linnun siipiä. Mieleen tulee lintu, joka unelmoi siron ja tyylikkään jalkansa varassa", hän kuvailee erästä kreivitärtä. "Virke ei vielä taivu monimutkaisen herkkätunteisuuden värähteleviin kiemuroihin", toteaa Maurois, itsekin melkoinen tyylitaturi. Kirjallinen harrastuneituus näkyi hänen kirjeissään, joita hän kirjoitti sairaana tai tekosairaana sängyssään maaten perheelleen, ystävilleen, kaikille. Hänen kuolemansa jälkeen pariisilaisten lipastojen laatikoista alkoi löytyä huolellisesti tallannettuja kirjeaarteita.

 



1403995.jpg

Hänen elämäntapansa oli hämmästyttävä, hän sairasti hengenahdistusta ja ties mitä. Hän kylmettyi helposti, pukeutui siksi kummallisesti. Hän nukkui päivät, lähti liikkeelle illalla ja kirjoitti kirjeitä yöt läpeensä. Yhteydet äitiinkin tapahtuivat yöllä kirjoitettujen kirjeiden varassa. Hänellä oli mitä eriskummallisempia kirjeystäviä, tiedemiehiä, runoilijoita, ratsuväen upseereita, diplomaatteja, näyttelijättäriä, ties mitä. Sängystä muodostui hänen linnansa, jossa hän eteen vedettyjen verhojen takana eli kummallista elämäänsä. Hän kutsui ystäviään aterioimaan ja seurustelemaan sänkynsä ympärille. Paperilappuset ja täyteen kirjoitetut paperiarkit ympäröivät häntä, joiden järjestämisestä Kadonneeksi ajaksi vastasi loppupuolella elämää uskollinen nainen. Kaikkien oli hyväksyttävä hänen omalaatuinen elintapansa. Vähitellen kaikki hänen vierailunsa muuttuivat työtilanteiksi hänen kiihkeästi kerätessä materiaalia Kadonneeseen aikaan.  "Hän kuulusteli, kyseli kiihkeästi, epäluuloisesti, yksityiskohtia myöten, palautti päiväjärjestykseen keskustelukumppaninsa, jos tämä yritti muuttaa puheenaihetta, tai puhui itse asian vierestä provosoidakseen tunnustuksia tai herättääkseen eloon vanhan muiston."

 



Kaikki Proustilta säilyneet Muistikirjat tai Muistivihkot osoittavat hänen työtapojaan, hän on käyttänyt elävässä elämässä tapaamiaan henkilöitä, puheita, eleita, luonteita, ajatuksia hyväkseen. "Kirjan henkilöihin ei ole avaimia, tai sitten niitä on kahdeksan, jopa kymmenenkin yhtä ainoaa varten", hän on itse sanonut. Johtava "filosofia" hänelle on Aika. "Proustia askarruttavat häviävät hetket, kaiken olevaisen lakkaamaton kuluminen, muutokset, joita aika aiheuttaa ruumiissamme ja ajatuksissamme." Hänen ihmisillään on eilaisia miniä, aivan kuin "valkoinen puku, joka vaikuttaa milloin keltaiselta, milloin taas vihreältä tai siniseltä". Itsekin voisimme havaita, kuinka nuori minämme on tehnyt pilaa vanhuuden minästämme.

 



1403965.jpg

Kirjassa vilahtelee outoja käsitteitä, joista esimerkkinä olkoon "puolimaailman nainen". Elääkö tallainen nainen vain toista puolta maailmasta ja kumpaa, tai aivan ilmeisesti kahden maailman rajamaastossa. Proustin kuvaamina nämä maailmat ilmeisesti ovat äärimmillään kreivittärien ja kreivien maailma, jota Proust ihali ja kirjasarjan viimeisessä osassa kuvattu Jupienin homoluola sadistisine nautintoineen. Ja sitten nainen kulkemassa näinen maailmojen puolivälissä, vähän halveksittuna, vähän ihailtuna.

 



Päätettyään kirjoittaa ison romaanin hän näki sen mielessään ilmestyksenomaisesti kokonaisuutena, "kuin arkkitehti, joka jo kynään tarttuessaan näkee suunnittelemansa rakennuksen mielessään". Kadonnutta aikaa etsimässä "kuvailee kirjailijaa etsimässä sitä mikä nimien taakse kätkeytyy, hänen yrityksiään valloittaa sitä mitä hartaasti haluaa, sekä hänen väistämättömiä ja totaalisia pettymyksiään", kirjoittaa Maurois yhtä salaperäisesti kuin Proust konsanaan. Teosten mittaan "kaikki haihtuu, kaikki kuihtuu". Vastakohdat täydentävät toisiaan Kadonneessa ajassa, kuten sivistynyt mies kiintyy oppimattomaan naiseen, herkkätunteinen kovaluonteiseen, mustasukkainen keimailijaan. Rakastumisen lakastumista Proust kuvaa taitavasti, "äkkiä kauneus katoaa sen naisen kasvoilta, jota on rakastanut". Mauroisin mukaan homoseksuaalisuuden kuvaus tarjosi Proustille "kerrassaan loistavia esimerkkejä hänen teesistään, jonka mukaan rakaudessa on kaikki mielikuvituksen tuotetta".  Kaikkien suurimittaisten teosten on Proustin mukaan ehdottomasti sisällettävä myös groteskeja aineksia.

 

1403980.jpg

Proust oli aloittanut Kadonneen ajan kirjoittamisen 34-vuotiaana, kuollessaan 51-vuotiaana teos jäi joiltakin osin kesken. Maurois kuvaa traagisesti Proustin loppuvuosia, jolloin hän työskenteli kirjansa parissa yötä päivää, syömättä, juoden vain mustaa kahvia. Hän oli jo nähnyt ensimmäisten osien menestyneen, vaikkakin kirjoitti itse osan arvosteluista. Viimeisillä voimillaan hän käy "tarkistamassa" joitakin vaikutelmiaan, mm. maalauksia, kutsuu ihmisiä luokseen tarkistaakseen kuvauksiaan. Hän pelkää kolmannen osan ilmestymistä, pelkää sen johtavan välirikkoihin homoseksuaalisuuden kuvausten vuoksi. Hän pelkää ajan loppuvan kesken. Lopussa hänen ulkomuotonsa on muuttunut kauhistuttavaksi. "Uskomattomat kasvot; iho sinertää kuin riiputettu riistaliha, suuret keijukaisen simät hehkuvat syvällä päässä, katsetta kannattavat mustien varjojen muodostavat, hiukset ovat tuuheat, suorat, sysimustat, huonosti leikatut...", kuvaus jatkuu yhtä karmaisevana. Vaiheessa, "jossa Marcel Proustin maallinen ja kiusattu elämä päättyy hänen kunniansa aika alkaa", toteaa André Maurois teoksensa lopussa.

Vinkki:  http://www.lukukeskus.fi/