"Tis is veri trädissonal vei of enjoing laif hier in Finland", kirjoittaa Kuhmolaisessa sellisti Joona Pulkkinen. Näin suomalaiset taiteilijat kertovat ulkomaisille kollegoilleen syödessään mäkäräisten keskellä polttavan saunan ja kylmän veden jälkeen päältä kuumaa, sisältä kylmää makkaraa. "Minä olen huumaantunut.  Musiikkia, viiniä, ystäviä, järviä, saunoja, mäkäräisiä, sydämenlyöntejä ja kipeitä pohkeita", kirjoittaa nuori Joona. Kipeät pohkeet tulevat pyöristä niitä on kaikkialla, soittajilla ja yleisöllä, Claes Anderssonkin pyöräilee punaisessa Kuhmo-paidassaan. Kuhmoa sanotaan rennoksi festariksi, sitähän minäkin toistelin jouduttuani alkupäivinä yllättäen Pohjois-Suomen tv-uutisiin kirkonmäellä, en ehtinyt toimittajan hyökkäyksen alta pois sisälle kirkkoon. Rentoja ollaan, mutta ei renttuilla. Juomia on kyllä tarjolla joka tauolla, festari on paikallisen Alkon kultakausi, kuten ruokakauppojenkin. Ranskalaisten viinien menekki ylittää Koskenkorvan menekin. Erityisesti ulkomaalaiset pitävät siitä, että konsertteihin ei tarvitse pukeutua vaan voi tulla suoraan kyliltä. Lämmin allegretto-tunnelma vallitsee kaikkialla. Ihmiset tulevat hyvissä ajoin konserttipaikoille, vaeltelevat nautiskelevan näköisinä ja tapailevat tuttujaan. Kuhmolaisetkin ovat ystävällisiä, kahviloissa ja ravintoloissa kysellään kotipaikkoja ja konserttikuulumisia. Vesielementti rauhoittaa sielua, uinti viilentää kehoa, paitsi tosi kuumina päivinä ja niitähän tuntuu olevan joka kesä. Eräänä yönä jatkoin Vivaldi-tunnelmia kämppäni parvekkeella (alla) ja kuuntelin sateen ropinaa. Viides vuodenaika!

 

Kuhmolle festarilla on valtaisa merkitys .Kuhmossa ei voi muulloin kuvitella jonoa pankkiautomaatille ja harvoin on torin risteyksessä kolmea autoa enempää,  kertoi naapurin mies. Kaisakin on laajentanut kahvilaansa. Salakamarin pihapiirissä oli kaksi pientä poikaa pistänyt vesimyynnin pystyyn. Uskon, että kauppa kävi. Loppupäivinä pojat olivat laajentaneet bisnestään ja vaihtoivat kirkonmäellä ilmoitustaululle ravintolan menyitä. Nuorena on vitsa väännettävä (alla). Kuhmo-tarinat siirtyvät kuulijalta toiselle. Kuulin, että eräs jyväskyläläinen, Vaasa-kollegani Helenan isä muuten, oli sanonut Ik-Hwan Baelle Kuhmon olevan musiikin harrastajan taivas. Niin se on soittajallekin, oli vastaus. Mikä mahtaa olla vastauksen taustalla: musiikkia uusissa kokoonpanoissa ja inspiroituminen loistavista kanssasoittajista, monipuolisuus - soitto yksin ja ryhmissä, opettaminen, toisten kuunteleminen, toimiva organisaatio ja hyvä palvelu, monelle ympäristö järvineen ja valoisine öineen, nuotioineen ja saunoineen, pyöräily pienessä mutta kuhisevassa kylässä. Mahtaa olla ekakertalaiselle yllätys lentää järvien ja metsien yli Kajaaniin, ajaa loputtoman korpimaaston lävitse ja vastassa satojen innokkaiden kuulijoiden täyttämät salit valtavin suosionosoituksin. Monet taiteilijat tulevat perheittäin. Suorastaan hellyttävä oli Enesco-kvartetin Constanin Bogdanas työnnellessään pojanpoikaansa vaunuissa pitkin Kontionkatua, poika Vlad soittaa Daneleissa, miniä Odile Simon on kontrabasisti. Kaksi viikkoa on pitkä aika hoitaa isovanhemmuutta, kun muuten asutaan eri maissa ja heilutaan ympäri maailmaa.

Kuhmo oli tänä vuonna rankattu 14. parhaaksi festariksi Festspiele-lehden listalla. Kuhmolaisessa lehden päätoimittaja sanoi hyvän organisoinnin, jatkuvuuden sekä musiikin ja luonnon yhteen sulautumisen vaikuttaneen valintaan. Myös taiteilijoiden ja yleisön vuorovaikutus on vaikuttanut, istutaan yhdessä nuotiolla ja kahviloissa, taiteilijat liikkuvat konserttipaikoilla ja täyttävät salien tyhjäksi jääneitä paikkoja. On varmasti melkoinen palapeli saada 74 konserttia useine kappaleineen ja vaihtuvine soittajakokoonpanoineen, harjoitteluajat ja opetuksen toimimaan kitkattomasti. Siinä jopa veljeni harrastama koulun lukujärjestyksen tekeminen kalpenee. Paikalla vieraillut italialaisryhmä ihmetteli konserttien alkamista ajallaan, pakkohan se on kun seuraava konsertti pukkaa päälle ja tankatakin pitäisi siinä välissä. Katsoessani eräässä konsertissa lavalla soittavaa porukkaa tulin ajatelleeksi, että kansallisuudella ei tässä hommassa ole mitään tekemistä. Tietysti se vaikuttaa soittajan temperamentin taustalla. Iltasoiton artistiesittelyissä ei aina edes mainita kansallisuutta, soittajakokoonpanon ilmestyessä lavalle sitä katsoo vain ketkä siellä soittavat, onko mukana armoitettuja inspiroijia ja omia mielitiettyjä.

Tämä kirjoitus on eräänlaista tunnelmointia, olisiko notturno suorastaan. Alussa kirjailin järisyttävä kokemuksia päivittäin. Ensimmäisen viikon lopulla havaitsin, että siitähän se varsinainen jeremiaadi tulee, on kyllä tämäkin. Pyyhin suurimman osan pois. Ihana, mestarillinen, intensiivinen, hyvä kokoonpano, inspiroiva ensiviulun soittaja, vaikuttava, tuollaisia merkintöjä tuli toinen toisensa jälkeen. Ei niitä kaikkia voi tänne kirjoittaa. Näistä havainnoista pääasiassa on ensimmäiseltä viikolta, se olikin mielestäni parempi kuin toinen. Kirjan lukemisen ja livemusiikin kuuntelemisen välillä on suuri ero, jos kirjasta ei saa ensimmäisellä lukukerralla oikein tolkkua tai haluaa uusia nautinnon, voi aina aloittaa alusta. Samaa ei voi tehdä musiikille, mennyt, mikä mennyt. Oli monta esitystä, jotka olisin mielelläni kuullut heti uudelleen, eri syistä, osan pelkästä nautinnosta, osan yrittääkseni ymmärtää. Ei äänite kuitenkaan sama ole. Olin havaitsevinani, että musiikin kuuntelemiseni on jotenkin syventynyt. Pidän myös aiempaa enemmän "ristiriitaisista" sävelkuluista ja melskeisestä, allegro feroce -musiikista, vaikka melodisuus tuntuu edelleen korvissa hyvältä. Kokemusta on vaikea selittää, saattaa olla tilannetekijöilläkin osuutensa.  Tiedä häntä, mielenkiintoista joka tapauksessa.  Aikuisena tämä kaikki on opittu, lapsuuteni oli siinä mielessä karu, että äitini ei soittanut pianolla Chopinia (viittaus Matti Klingeen), tällaisiakin surkeita perheitä on. Opin tiellä tässä ollaan, olen taas yrittänyt opetella musiikkisanastoa. Alla kuva Lammasjärvestä, yksi monista.

Johtaja Vladimir Mendelssohnin ohjelma koostuu teemoista, yksittäisillä konserteillakin saattaa olla nimi. Olen yrittänyt ounastella kokonaisuuksien ideoita, joskus aukenee, usein taas ei. Pitkä aloituskonsertti oli nimeltään Yhdeksän valon taloa. Ensin kuultiin melko massiiviset Haydnin "Merkurius"- ja "Jupiter"-sinfoniat. Lopuksi kuultiin Kuhmo-talossa vaikuttava Mahlerin sinfonia Maan laulu. Mukana oli sekä kokeneita että nuoria, solisteina ruotsalaiset tenori Joachim Bäckström ja mezzo Charlotte Hellekant. Orkesteria johti Dalia Stasevska, joka piti orkesterin tarmokkaasti otteessaan, kuten Hannu-Ilari Lampila totesi Hesarissa. Kuhmo hyvine soittajineen antaa hänelle erinomaisen harjoitteluareenan. Esityksessä oli valtavaa intensiivisyyttä. Tyypillistä Kuhmoa, soittajat vilkuilevat onnellisina toisiaan ja intensiivisyys huokuu katsomon puolelle. Kappale monimuotoisuudessaan olisi ollut nautittava ilman lauluosuuksiakin. Hieno aloituskokonaisuus, kahden vakavamman välissä helpommin nieltävää, joka soitin- ja lauluosuuksineen vei isoista orkesteriesityksistä isoon lauluesitykseen, välikävely siirsi kokemisen tunnelmallisesti erilaiseen maailmaan.

 Erään kerran kuultiin ensin Sibeliuksen Vocen Intimae Meta4:n loistavana esityksenä, sitten minulle outo Schulhoffin sekstetto Danel-kvartetin, Garth Knoxin alttoviulun ja Francois Salquen sellon soittamana. Sibelius yhdessä Schulhoffn kanssa muodosti mainion parin, jotain samaa, toisaalta täysin erilasta. Ennen Brahmsin jousisekstettoa oli tauko ja ihan paikallaan olikin, viulisti Hagai Shahamin vetämä musiikki vei uuteen sävelmaailmaan. Joissakin konserteissa erilaiset "isot" kappaleet erotetaan pienellä "välisoitolla", kuten peräkkäiset Šostakovitš ja Vainberg pienellä  Hatsaturjanin harppukappaleella toisesta Šostakovitšista. Šostakovitšin Jousikvartetto 1:n alkuosa oli avaraa musiikkia, jonka Vainberg sitten täytti, tulkitsen minä (kuulijahan on aina oikeassa). Danelin soittamana Šostakovitšit olivat taas sitä taattua "tanelia", jota kuuntelisi miten pitkään tahansa. Jousikvartetto 2:n kuuntelemiseen antoi sävyä tunne, että kappale on sävelletty Stalingradin taistelun jälkeen. Ei kesää ilman sosialismi-teemaa, tulkitsen Mendelssohin ajattelevan, konsertin nimi oli Väärä polku. Kuvan väärä polku on Kontion koulun rannassa ja vie kalateltalle.

En minä silti kaikista kokonaisuuksista pidä. Oppitunti-päivänä Haydnin Mestari ja oppipoika -kappale dementikoksi heittäytyneen Konstantin Boginon ja oppipoika Junio Kimasen soittamana ei kyllä naurattanut, vaikka ilmeisesti oli tarkoitus. Sitä alkaa olla itse jo niin vanha, että vanhat höperöt evät enää naurata ja pitkäkin kappale oli. Vaikka kaksi muuta pianokappaletta olivat astetta vakavampia, en pitänyt niistäkään. Meta4 pelasti sen konsertin. Latinalaisittain -päivänä lähdin eräästä konsertista väliajalla pois, meinasin nukahtaa huilulla, sellolla ja cembalolla soitettuun Rameauhun. Muutkin kuin minä ihmettelivät Musiikin merkkiteoksia -päivän ohjelmassa Sibeliuksen nuorena säveltämän pianokvinteton mukana oloa, emme pitäneet kappaleesta. Miksi se oli merkkiteos? Myös Leikitellen -päivän teemassa oli pari niin kevyttä kokonaisuutta, että yhdyin ihan itsekin käytäväarvostelijoihin.  Siinä hilkulla oli myös, ettenkö olisi pitänyt Kohtaamisia-päivän pitkää Strauss-konserttia kevyehkönä, minäkin mokoma. Loppuun piti kuitenkin istua, kun siellä tuli Radetzky-marssi.

Vielä pitää mainita Paganini(smi) -päivän viimeinen ihana kokonaisuus Pohjoisen Paganinit. Alussa Ilja Gringoltsin viulun ja Mikael Kemppaisen pianon Bullin säveltämä tuttu Paimentytön sunnuntai. Sitä seurasi Szymanowskin viehko Nokturno ja hurja Tarantella Antti Tikkasen viululla ja Henri Sigfridssonin pianolla, Tikkanen oli taas agitato-vauhdissa. Tuomas Lehdon sellolla soittama Konstantin Boginon pianosäestyksellä kuultu Sibeliuksen Iloitse sieluni -kappale vei ajatukset pyhiin kokemuksiin, mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankaan. Dan Zhu soitteli Griegin Musiikkia hardangerviululle hieman yksitoikkoisesti. Sitä seurasi todella kiinnostava ja elävä Jaakko Kuusiston Valo Ilja Gringoltsin ja Sanna Iljinin pianolla sästämänä. Olen kuullut tosi vähän Kuusistoa ja tämä oli mielenkiintoinen kokemus. Pärtistä pidän ja Fraters oli kaunis. Taustalla kahden viulun, sellon ja alttoviulun matala humina ja sen yllä Daniel Rowlandin taituroimat viulukuviot täydennettyinä Tuija-Maria Nurmisen rumpu- ja lyömäsoitin (en nähdyt mikä) -kilautuksilla. Lopuksi Minna Pensola, Atte Kilpeläinen, Tomas Djupsjöbacka ja Vera Kilpeläinen hurmasivat yleisön Monosen Satumaatangolla. Ylimääräisenä saatiin pieni pätkä, mutta siihen Pensola vaati yleisöltä laulua ja sitä hän myös sai. Ylimääräiset on kielletty, vaikka yleisö miten hullaantuisi, aikatauluthan siitä menisivät sekaisin.

Josko vielä lisäisi sieltä kevyemmästä päästä Leikitellen-päivän Mozartit, Leopold ja W.A, oli Koska meitä käsketään muunnelmat, Leikkikalusinfonia ja Musiikillista hölyn pölyä. Kokonaisuudesta varmaan joku repäisi viittansa, mutta soittajilla näytti olevan hauskaa. Sinänsä on ihme, että Mozart on ollut vain kymmenvuotias säveltäessään hölynpölyn, joka tapauksessa huomattavasti monimutkaisempi kuin Sibeliuksen suunnilleen saman ikäisenä säveltämä Sadepisaroita. Kyllä Charlotte Hellekantin esittämä Kurt Weilin Westwind Borodin-kvartetin ja Šostakovitšin perään oli kuin luihu kiisseli pippuripihvin jälkeen.

Käytäväkeskustelut ovat mielestäni tärkeä osa Kuhmon antia. Helgalta kyselen asiantuntijan kommentteja, esimerkiksi sitä, että kuuluiko se Henri Sigfridssonin  pianon hakkaaminen todella asiaan Musorgskin Näyttelykuvissa. Kuului, vaikka siinä oli piano ja kuulijoiden korvat kovilla. Barbron ja Jorman kanssa keskustelemme kuten asioista perillä olevat itseoppineet konsanaan. Schubertin Pianotriossa nro2 Jorma kuuli osia aiemmin kuullusta Schubertin Forellista, me naiset emme. Hersantin Vieraalla maalla esityksessä minä taas kuulin palokärjen korkean huutelun Harri Mäen siirtyessä soittamaan seinän taakse piiloon, toiset eivät. En minä silti asiantuntijoiden tai siksi heittäytyneiden kuullen kommenttejani jakele, vanhakin oppii. Kaikenlaisia pieniä piristyksiä on koettu. Shigeko Hatan kävely kirkon alttarilla hänen laulaessaan Antonio Vivaldin Kantaattia oli kiva, käväisi ihan saarnastuolissa saakka. Sopi mainiosti esitykseen, tulkitsi itseoppinut trio. Alttoviulisti Garth Knox kertoi soittavansa Ligetin Hora Lunga kappaleen vain yhdellä kielellä. Jos olisin vain kuullut ilman tietoa, en olisi ymmärtänyt. Mainio oli myös keksintö vaihtaa Vivaldin vuodenajoissa johtavaa viulistia vuodenaikojen mukaan, Priya Michellillä, Elina Vähälällä, Ik-Hwan Baylla ja Ilja Gringoltsilla oli jokaisella oma tyylinsä. Hieno idea ja sopi Kuhmon "demokraattiseen pyörämaailmaan". Roope Gröndahl hattuun ja Valerija Resjan käsineisiin ja pitkään hameeseen pukeutuneina yllättivät yleisön flirttaillessaan nelikätisessä Josef, Johan II ja Eduard Straussin pianokappaleessa. Monissa muissakin yhteyksissä on nähty, että jos osaa, on vara hullutella, takellellessa vitsi menisi mönkään. Suurin osa yleisöstä pitää pienistä hassuttelukappaleista, osa taas ei, vakavaa musiikkia ei saa pilata hauskoilla kappaleilla.  Andrei Vieru oli sovittanut Bachin Musiikillinen uhrilahja ja pistänyt pianistin soittamaan samanaikaisesti pianoa ja selloa, ei tosin yleisön hauskuttamiseksi vaan ihan tosissaan. Mikähän järki siinäkin oli? Mitähän oli tehty pianolle, jonka sanottiin olevan preparoitu, Matilda Kärkkäinen soitti Cagen Amoreksen kaksi sooloa. Ääni oli särkynyt, kerran hän kävi pimpauttamassa pianon sisällä. Eräs siellä taannoin möyri pidempäänkin. Tällaista pientäkin tapahtuu suurten elämysten rinnalla. Alla ruokailua Salakamarin pihalla.

Kaiken aikaa nousee mieleen musiikillisia kysymyksiä ihmisten nimien arvailun lisäksi.  Tällähän puhutaan kuin ikitutut konsanaan, eikä nimistä aavistustakaan. Ihmettelin, miksi joillakin soitinryhmillä on johtaja ja joillakin taas ei, soittajien määrästä se ei näyttänyt olevan kiinni. Kontion koulussa Nicholas Daniel johti myös piilossa olevia jousia ja heitteli elegantteja aloitussingnaaleja takarappusilla olevalle trumpetisti Pasi Pirselle, näkyvillä oli vain neljä puhallinta. Helga selvitti, että vanhassa musiikissa ei yleensä käytetty johtajaa, voi olla myös kappaleesta  riippuvaista. Tapiola Sinfoniettahan soittaa ilman johtajaa ja Virtuosi di Kuhmokin on sitä tehnyt, täälläkin kuultu Kamerata Baltica on siitä ihan tunnettu. Oppimista riittää!  Kun itse tässä yrittää opetella uuden tietokoneen metkuja, oli iloinen yllätys nähdä, että orkesterinjohtajalla oli edessään elektroninen lukulaite. Koskahan soittajat hipaisevat nuottitelineellä lukulatteita, ettei tarvitse sekavien nuottipapereiden kanssa plärätä eikä niitä kirkon läpiveto heiluttele. Uusi tilanne vaatii varmaan uudet telineetkin. Käyvätköhän sivunkääntäjän hommat tarpeettomiksi, hänellä voisi kauko-ohjattava hiiri.

Minua ryhtyi kesken kaiken askarruttamaan, että miten kiivaissa viulun tai sellonsahaamistilanteissa soittaja tietää lopettamishetken, laskeahan ei semmoisessa menossa ehdi. Kysyin asiaa Atte Kilpeläiseltä eräällä tauolla, mutta hän ei osannut vastata. Sanoi jotenkin sen vain tietävänsä, lupasi miettiä seuraavan kerran sahaillessaan. Olen iloinen, että minulla on sellainen ystävä kuin Helga, jolta saan vastauksia ihmettelyihini. Yleensä minä jopa ymmärrän selitykset. Saattaisiko musiikissa olla sama tilanne, kuin näyttelyn kuraattorilla, josta Otso Kantokorpi kirjoittaa Alaston kriitikko -blogissaan. Halutaan varjella omaa tonttia usein monimutkaistamalla yksinkertaiset asiat. Tärkeintä on yrittää puhua totta, naiiviuden uhallakin, sanoo Kantokorpi. Sitä varmaan itsekin pelkää musiikillisia arvioita, koska kokee, ettei tunne oikeita termejä, eikä osaa sanoa asioista hienosti.

Kohokohtia oli siis paljon. Voisi luetella vaikka kuinka monta valtaisat suosionosoitukset saanutta esitystä. Esimerkiksi minulle oudon Knumannin Unkarilaisittain –kappaleessa ilmeni hyvin Kuhmon ominaisuus, että ennestään tuntematon kokoonpano taidokkaita soittajia inspiroituu toisistaan ja forte fortissomot vetävät yleisön mukaansa. Tulos on muuta kuin 30.vuoden aikana toisiinsa kyllästynyt kaupunginorkesteri saa aikaan. Olen havaitsevinani, että jo kuudenkin soittajan kokoonpano, kaksi viulua, kaksi alttoa ja kaksi selloa saa aikaan volyymin kuin pienen kaupungin orkesteri yhdessä, tutti musiikkitermein ilmaistuna.  Danel-kvartetin soittama Brucknerin jousikvintetto F-duuri  täydennettynä Yuval Gottlibovichlla, armoitettu heittäytyjä hänkin, kuuluu selvästi kohokohtiin. Kaunis sinänsä, mutta taitaa mennä jo naiiviuden puolelle, oli Schönbergin Notturno, se oli NIIN ihana, mukana ihania soittimia, harppu, viuluja, sello ja kontrabasso. Niin oli Bachin ja Gounodin Ave Mariakin Priya Michelin viulun, Hannes Jumppasen harmonin ja Andrea Rucklin pianon kuultuna.

Danel-kvartetin esitykset voisivat kaikki kuulua suuria elämyksiä -sarjaan, samoin Meta4:n esitykset ja oikeastaan Storioni-trionkin esitykset, puhumattakaan Borodin-kvartetista. Janacekin Jousikvartetto nro2:sta voisi sanoa, että siinä papat ruletti. Enesco-kvartetin soittajat evät ole mitään nuoria, mukana itse johtaja Mendelssohn, muut samaa ikäluokkaa. Hienosti soittavat ja ovat mukana monenlaisissa muissa kokoonpanoissa. Olisikohan Danel-kvartetin soittamasta Hindemithin alkusoitosta "Lentävään hollantilaiseen niin kuin surkea terveyskylpylän yhtye sen soittaisi altaan äärellä suoraan nuoteista kello seitsemän aamulla" kohokohdaksi?  Eka  kerralla nauratti, mutta kolmannen kerran katsottuna se ei saanut oikein vedettyä mukaansa. Melkoista remuamistahan se oli, yhdellä vielä pieni lapsi mukana. Hienoa, että osaavat tehdä pilaa omista maneereistaan, Marc Danel nosti polvea nyt todella korkealle ja veljensä Guy oli tavallistakin jäykempi. Olihan se hykerryttävä jäähyväissoitto tämän kesän tanelien soitolle. Kokeneiden ja nuorten soittajien kokoonpanot elähdyttävät vuosi toisensa jälkeen. Ihanaa oli katsoa sellisti Trey Leen ilmettä soitettuaan maailmankuulussa Borodin-kvartetissa Schubertin jousikvintettoa. Jokainen kvartetin soittaja kävi lopuksi kättelemässä häntä. Alla Meta4:n Minna Pensolan ja Antti Tikkasen pieni tytär kuvattuna lehtileikeseinämällä.

Ensimmäisen maanantain teema Idän pikajuna päättyi samannimiseen ilotteluun Kontion koulussa, näyttämö täynnä soittajia, pääasiallisesti jousia, solistina Kari Kriikku. Varsinainen rieha, Kriikku soitti tunnetulla taidollaan, mutta osoittautui myös ihan kelvoksi laulajaksi ja encorena hän esitti oikean steppinumeron nastoitetuilla steppikengillä. Teemassa oltiin matkustavinaan maasta toiseen Kriikun spiikatessa. Soitto oli paikoin melko rämisevää, yllä Kriikun  taituroima klarinetti. Tonavan aallot oli varsinainen keksintö, kaksi lyömäsoittajaa huljutteli vettä peltipaljussa ja taputti laitoihin hienoja äänikuvioita. Paljun viereen asetettu mikrofoni tehosti ääniefektejä. Niall Chorell mustissa laseissaan esitti huikean hupinumeron puhuen leveää amerkkaa muuttaen puheen vähitellen lauluksi matkien negro-spirituaalia, siinä matkustettiin junalla taivaaseen ja houkuteltiin mukaan matkustajia. Varsinainen teatteriesitys. Suosionosoitusten suoranainen huuto sai koulun katon kohoamaan.

Taitelijoiden määrä tuntui parina ensimmäisenä vuotena kaaokselta, oudot nimet eivät jääneen muistiin. Nyt on sikäli mukavaa, että suurin osa on vanhoja tuttuja, siihen voi nopeasti oppia muutaman uuden. Yleisö ottaa erityisen lämpimästi vastaan niin Storioni-trion kuin kvartetitkin, erityisesti Danelin ja Meta4:n. Suosionosoitukset molto ritmico ovat säännöllisiä. Pianisteista pidän erityisesti Natasa Kudritskajasta ja Roope Gröndahlista.  Chopinin Rondossa he olivat ihan kuin George Sand ja Chopin nuorina, ihanan ilmeikkäitä. Enhän tosin tiedä vilkuilivatko päähenkilöt toisiaan yhtä veikeästi kuin nämä nuoret Kuhmo-talossa. Ihana esitys ja niin chopiaaninen. Pakko on ihailla myös Valeria Resjania ja Heini Kärkkäistä. Todellisia taiteilijoita, sanoi Hannu-Ilari Lampila kerran heidän soitostaan Ritarihuoneella. Viulisteissa on kokonainen liuta mielikkejä, Dan Zhu, jolla on aina kengät hyvin kiillotettuina, suutaan mutristeleva mainio Daniel Rowland, ihanan viileä mutta soitossa tulistuva Elina Vähälä, Yuval Gotlibovich, joka ilmaantuu joskus pitkät kutrit märkinä. Entäpä sellistit, tykkään Joonasta ja Jaanista, Pulkkinen ja Helander, mielenkiintoista seurata heidän edistymistään. Martti Rousihan on aina hyvä, uutena tykkäämisteni joukkoon ilmaantui nyt joukkoon Francois Salque. Olisivatko sellistejä kaikki?

Maallikkotrion kanssa pohdiskelimme sitä, miten erilainen tyyli pianisteilla on. Siinä missä nuori Roope Gröndahl ja Valeria Resjan lähtevät liikkeelle pehmeästi, pudottaa Henri Sigfridsson sormensa rämähtäen koskettimille. Kappaleillakin on eroa, tietty, Gröndahl soitti Lisztiä ja Sigfridsson Schubertia. Sigfridsson on kyllä todella raskaskätinen, eikä heilu eikä souda, kuten monet soittajat, Piazollassa kyllä hymyili. Viulistien niiailua ja tuolilla pomppimista on mainio seurata, jalkaliikkeissä Danel-kvartetin Marcn Danel on ehdoton ykkönen ja pomppimisessa Mi-Sa Yang ihan, vaikka ei Daniel Rowland siitä paljon jälkeen jää. Taiteilijajoukon kokoonpano vaihtuu hieman joka vuosi. Käytävillä kerrotaan, että jos taiteilija ei sopeudu pyöräilyyn eikä toimi sosiaalisesti eri kokoonpanoissa, ei uutta kutsua tule. Nyt näytti Juhani Lagerspetzin aika pianon ääressä vähentyneen, tilaa olivat saaneet Jeremy Menuhin ja Alfredo Perl. Harmi, sanon minä. Muutama tulee vain käväisemään, niin kuin Kari Kriikku yhden illan taiturointiin, hyvä sekin. Liza Ferschman soitti vain kaksi kertaa, Iltasoiton mukaan varsinainen maailmantähti hänkin.  Kuvassa Kuhmo-talo.

En edelleenkään saa otetta urkuihin sen paremmin kuin cembaloonkaan. Cembalo kyllä tuntuu korvissani hyvältä joissakin kokoonpanoissa, mutta yksittäisenä en tykkää. Varsin usein kuultiin Pohjola Pankin säätiön soittimia, kun Antti Tikkasella on 1702 valmistettu Stradivarius iiriläinen, Atte Kilpeläinen 1700-luvun altto ja Tuomas Lehdolla vielä sata vuotta aiemmin rakennettua sello. Todellisia käsityötaidon voimannäytteitä, ei mitään tämän päivän kertakäyttöesineitä. Hesarin Hannu-Ilari Lampila oli ottanut selvää Nick de Grootin kontrabassosta, joka sekin on 1600-luvulta. Taiteilija oli onneksi saanut rahoitusta soittimen hankintaan neuvoteltuaan Kuhmossa joka vuosi vierailevan rikkaan kanadalaisnaisen kanssa. Harppua saatiin kuulla usein, kerran luuttua ja kerran jopa alppitorvea. Niitä pitäisi olla kolme rinnan tai kuunnella Sveitsin vuorien rinteillä, kuten Helga sanoi.

Ei kaikki sentään yhtä riemua Kuhmossakaan ole. Tiina Lindforsin tanssi ei edelleenkään jaksa sykäyttää, eri asia olisi, jos koko ERI-ryhmä olisi paikalla. Hakalan Apassionatossa Marko Ylönen näytti suorastaan tuskaantuneelta Lindforsin mäiskäytettyä lopuksi pusun hänen poskelleen. Ei tullut edes kiittämään takaisin kiittämään, pianisti Heini Kärkkäinen sentään tuli. Enkä ole ainoa, joka ei pitänyt esityksestä. Debussyn Faunin iltapäivän aloitus oli ihan lupaava, mutta "päälysvaatteiden" riisumisen jälkeen palattiin taas vanhaan kiemurteluun. Tämä on ikävästi sanottu maan kuulusta taitelijasta. Onko syy siinä, että yhden tanssijan liikekielelle tulee jossain vaiheessa raja, esitys alkaa tuntua vanhan toistolta, rekvisiittakin tuntuu naiivilta. Kuka sanoisi? Eräs naisjoukko oli keskustellut entisen toiminnanjohtajan Tuulikki Karjalaisen kanssa asiasta. Lindfors tanssii niin kauan kuin Mendelssohn on johtajana. Samanlaista taiteilijoiden tukemista olemme olleet havaitsevinaan eräiden muusikoidenkin kohdalla. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki Vladille kuitenkin hänen tavattoman laajasta verkostostaan ja musiikin tuntemuksestaan. Siihen nähden muutaman Lindforsin kyllä kestää. Liekö ollut tarkoitus vai vain ikävien ajatusteni aikaansaannosta, että Saint-Saesin Eläinten karnevaalin Joutsen-osassa sellisti David Cohenin temmeltäessä lavalla enkelinsiivet selässään minun mieleeni tuli parodia Lindforsin tanssista, hänhän esiintyi pari vuotta sitten samanlaisin siivin varustettuna. Ja nyt on lemmikkien vuoro.

Tuntuu kuin Mendelssohn olisi ottanut mukaan enemmän laulua kuin ennen, minua se miellyttää. Soile Isokosken olisi pitänyt olla paikalla, mutta hän oli peruuttanut. Niinpä solistinsa Marita Viitasalo oli ikään kuin "ilman paria", mutta säesti kyllä paljon muita soittajia. Olen alkanut pitää laulusta enemmän ja enemmän, ehkäpä se on paljon oopperakuuntelun ansiota. Marjukka Tepponen on ollut miellyttävä yllätys. Hannu Sirén arvioi Savonlinnan oopperajuhlien yhteydessä Tepposta ja sanoi niin oopperan kuin iskelmänkin sujuvan häneltä. Schubertin Auf dem Stron oli tavattoman kaunis, pianon lisäksi mukana oli Herve Joulanin käyrätorvi, aivan ihana yhdistettynä lauluääneen. Purcellin Dido ja Aeneas -pienoisoopperassa saattoi havaita eron kokeneen  mezzon Charlotte Hellekantin ja Tepposen välillä. Hellekant todella eli oopperan, Tepponen lauloi, kauniisti kylläkin, mutta heittäytyminen ei ollut Hellekantin luokkaa. Helga on varmaan oikeassa siinä, että laulajan pitäisi kehittyä hitaasti, vaarana on, että ääni kuluu liian nuorena aloitetusta nopeasta urakierteestä. Tällainen on havaittavissa ihanan Rolando Villazonin äänessä, kun ilman välipäiviä laulaa suuria oopperoita peräjälkeen. Minähän en sitä kyllä havaitse. Kiva on seurata Tepposen etenemistä. Täytyy seurata myös Nial Chorellia, hän on täällä ollut niin mainio. Pistänpäs alle laulajille kukkia, mesiangervoita Lammasjärven rannalta.

Alkupäivinä esiintyi muutaman kerran nelikko sopraano Shigeko Hata, mezzo Jeni Packalén, tenori Nial Chorell ja basso Timo Riihonen. Pidin Robert Schumannin Mustalaselämä- ja Johannes Brahmsin Mustalaislauluja -sarjoista. Jo 1800-luvulla syntynyt kansanlaulu Kaikkialla minua vieroksutaan sopi mainiosti tähän päivään. Myös Brahmsin Lemmenlaulut olivat hauskasti oopperamaisia, niissä basson korvasi toinen baritoni, Jaakko Kortekangas. Pidän hänestä, kuultiin useaan otteeseen. Mozartin Papagenon aaria oli kuin väläys oopperaa, komea mies kesähousuissaan patalakki päässä. Valtaisat suosionosoituksen Kortekangas sai myös esinnyttyään Mahlerin Valtavien kisällilaulujen solistina.  Uusi tuttavuus baritoni Stephan Loges lauloi kirkossa Schubertin Winterreisen valtavalla intensiteetillä ja niin selvästi artikuloiden, että sanoista sai pitkälti selvän. Pidän muuten siitä, että lauluesityksissä ei ovella jaeta kaikille laulujen sanoja paperilla. Aiemmin olin suorastaan ärtynyt paperin rapistelusta ihmisten käännellessä sivuja. Sanoja saa kyllä ostaa kansliasta, mutta harva näkyy niin tekevän. Kuhmo-talossa sanat heijastetaan seinälle. Ihmisääntä voi kuunnella yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Tietysti sanat antavat lihaa luiden päälle, mutta pelkät luutkin maistuvat.  Japanilaisen Hatan sopraano on mahtavan kokoinen, välillä peittää nelikossa Packalenin mezzon. Ei voi siis sanoa, että suuri ääni tarvitsee suuren kaikukehon, pienestäkin ääntä lähtee. Kirkossa olisi saattanut olla kiintoisaa kuunnella laulua jostain kaukaa näkemättä laulajaa, kokemusmaailmana pelkkä ihana ääni. Packalen oli aivan mainio eläytyjä Luciano Berion kansanlauluissa. Tulin ajatelleeksi, että onneksi Sailas ei ollut paikalla. Lavalle oli rahdattu valtaisa määrä lyömäsoittimia ja kaksi soittajaa, työskentelyä kuitenkin vain kahdessa 11. laulusta. Tehotonta, pakko sanoa.  Lauluja kuultiin siis monenlaisia, kirkkolauluja, vaeltelua ja ikävöintiä, petetyksi tulemista ja rakkautta. Tulin ajatelleeksi, että miksihän rakkauslaulut ovat usein miten surullisia, mutta juomisesta kertovat iloisia. Arkielämän kokemuksista päätellen toivoisi olevan toisinpäin. Alla oleva punainen mökki pilkistelee jossain kirkon takana.

Omin tunnetilojaan välillä ihmettelee. Kuhmo oli tilannut Jukka Tiesuulta puuttuvan keskiosan Bachin Branderburgilaiseen. Yllättävää, että minäkin, tällainen amatööri, jännitin, että mitähän sieltä nyt tulee. Jos Branderburgilainen on valoisaa Bachia, Tiensuun osuus oli heleän valoisaa. Kevyt ja ilmava. Soittivat kolmannen osan heti perään ja kyllä sen tyhmempikin huomasi, että nyt ollaan takaisin Bachissa. Välillä tulee seuranneeksi musiikin omassa mielessä ja kropassa aikaansaamia tuntemuksia. Rajuin kokemus nyt oli Danel-kvartetin soittama Beethovenin Grosse Fuge, jonka kvartetti soitti suorana jatkona edeltäneen jousikvartetto B-duurin Cavantina-osalle. En voi sanoa, että soitto olisi ollut kaunista, mutta jousien repivä ääni meni suoraan aivoihin. Kun siihen yhdisti näköhavainnon mielettömän intensiivisestä soitosta, ulos mennessä päätä särki ihan konkreettisesti. Ensimmäinen tällainen kokemus eläissäni. Rytmi takoi päässä vielä pitkään kotiin mentyäni.

Lopuksi tältä paikalta, nyt toisen järven rannalta voisin sanoa, että ensi kesänä yritän lyhentää Kuhmoni viikkoon, kesän kulttuuritarjonta menee kovasti päällekkäin. Tuusulaan olisi joskus kiva päästä ja Kokkolan ooppera Kokkolassa nautittuna jää kokematta. Tulisivatpa Hesaan Takahuiluineen, mutta mistä sirkusteltta? Kuhmon jälkeen vajaan viikon jälkeen on Korsholma, jossa vierailemme Paulan kanssa. Kaksi viikkoa Kuhmoa on omiaan vahvistamaan omaa kokemusta siitä, millaista musiikkia haluaa kuulla tai millaisia ääniä ylipäätään. En voi kuvitella liikkuvani luonnossa kuulokkeet korvilla, vaikka sieltä tulisi millaista Saint-Saensia tahansa vivace non troppo. Tänään terassiaamiaisella havaitsin, että ranta on tyystin hiljainen, lintujen laulu on tältä kesältä nyt kuultu.