Joel Haahtelan Katoamispisteestä olen kirjoittanut pläjäyksen 30.8.2010 ja Erik Wahlströmin ostin Kirjamessuilta. Muut varasin kirjastosta heti samana marraskuun alun aamuna, kun ehdokkaat julkaistiin Hesarissa. Mikko Rimmisen Nenäpäivän sain tammikuun puolivälissä, Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan kuun lopussa, Markus Nummen Karkkipäivän ihan äskettäin, mutta Riikka Pulkkisen Totta-teoksen lainaajana olin vielä maanantaina jonossa jossain 130. paikkeilla yli 1800 odottajasta. Onneksi sain kirjan sukulaistyttäreltäni lainaan ja nyt olen ”suorittanut” kaikki ehdokkaat. Tuli siis mainituksi ne kuusi raadin valitsemaa kirjaa, joista Minna Joenniemi sitten valitsi palkinnon saajaksi Rimmisen nenäpäivän. Jos minä olisin saanut olla yksinvaltias, olisin valinnut Haahtelan Katoamispisteen, kirja käsittelee kirjailija Raija Siekkistä faktaa ja fiktiota sekoittaen.

Mikä tekee kirjasta hyvän? Omasta mielestäni eittämätön peruste on se, kuvitteleeko lukija tarttuvansa kirjaan joskus myöhemmin uudelleen. Kirjan täytyy kestää aikaa muutenkin kuin koviin kansiinsa luottaen. Joku kirja on välillä niin vetävä, että luen ahmimalla sen ensin lävitse ja palaan sitten toistamiseen alkuun aloittaen nautinnollisen ajatuksista, virkkeistä ja sanoista nauttimisen. Haahtelan voisin hyvinkin ottaa käteeni toistamiseen, muut menevät ohitse suurin piirtein jälkiä jättämättä. Tarina voi olla tavallaan vetävä, niin kuin romaaneissa Karkkipäivä ja Totta, mutta siinä se sitten onkin. Lukija jaksaa niin kauan, kunnes loppu on selvillä, onnellinen tai onneton. Voittaneessa Nenäpäivässä ei edes tarina vetänyt, olkoon sitä kehuttu kuinka paljon tahansa. Olen myös pohtinut tarinan rakentamistapaa siis sitä, mistä näkökulmasta tarinan etenemistä katsotaan. Yhtä ainoata oikeaa ja parasta tapaa ei ole, kaikki riippuu kirjoittajasta. Joku punoo tarinansa latomalla peräkkäin pätkiä eri henkilöiden kokemuksista, näin tapahtuu Karkkipäivässä. Henkilöiden liittymät toisiinsa ja tarinan etenemiseen aukenevat vähitellen. Salmela otsikoi eri henkilöitä koskevat luvut, eikä kulloisestakin kertojasta jää epäselvyyttä, kertomusten liittyminen kokonaisuuteen muotoutuu näinkin vähitellen. Wahlströmilläkin on useita kertojia, eikä lukijalle mitenkään ”ilmoiteta”, että kertoja vaihtuu, yhtäkkiä sen vain huomaa tekstistä. On Runeberg itse, on Fredrika, on Cygnaeus ja Runebergin muita naisia, hevoskuski ja jopa eläimiä, muuttolinnut, myyrä, koirat, ketut ja mitkä vielä. Kovasti pidän Pulkkisen tavasta kirjoittaa, teksti etenee Wahlströmin tavoin monen eri henkilön ajatuksin, keskellä kappaletta voi näkökulma vaihtua. Joka tapauksessa tarinassa täytyy olla jotakin ikiaikaista, tämän päivän yli ulottuvaa ja tarinan täytyy muotoutua lukijan omaan ajatteluun luottaen. Eikä kirjailijan tarvitse alleviivaten seilata ajan muotivirtausten aallonharjalla, vaikka yhteiskunnassa mukana pysytteleminen tärkeää onkin. Minusta tarinan ei tarvitse edetä alusta loppuun kuin juna, Kärpäsenkesyttäjän poukkoilu ajassa sinne tänne sopi minulle ihan hyvin. Salmelan kirjasta nousee aito tarinan kaari kuin mäki, jolle noustaan ja lasketaan taas alas armeliaaseen loppuun.

Faktaa vai fiktiota? Pidän sekoituksista, kuten Katoamispisteessä ja Kärpäsenkesyttäjässä. Ei minun välttämättä tarvitse tietää, oliko Runeberg todella niin ihna tyyppi, kuin Wahlström antaa ymmärtää. Tiesinhän jo valmiiksi, että melkoinen naistenmies hän oli, elämäkerrat ovat sitten erikseen. Toisaalta fiktiivisen tarinankin täytyisi olla uskottava, sitä on Karkkipäivän pienen pojan ja häneen liittyvien henkiöiden tarina. Pikkuisen Tommin kohtalon selville ottaminen vaatii kyllä sen, että kirja on luettava kerralla lävitse. Mikä sitten Totta-teoksen tarinassa riepoo, kun sekään ei tunnu minulle kelpaavan. Tarinan tulisi olla looginen, jos lopussa pitää saada eräs päähenkilö pois päiviltä, sen pitää tapahtua uskottavasti, vaikka fiktiivistä onkin kyse. Nenäpäivä tullaan varmaan viemään näyttämölle ja jossain kesäteatterissa syreenien varjossa se onkin ihan omiaan. Minua ei tarina sytyttänyt, kieli uudissanoineen menetteli. Ehkäpä Joenniemen valinta onkin ymmärrettävä nuoren ihmisen valintana. Ymmärrän hyvin, että Pulkkisen Totta on suosittu, kuoleman ja avioliiton ongelmien punominen samaan kertomukseen liippaa läheltä, jos ei itseä niin ainakin jotain naapuria. FST-kirjaohjelma käsitteli taannoin sitä, miksi niin monen nykykirjailijan kertojana on eläin. Sellainenhan löytyy Salmelan nuorta taiteilijaa käsittelevästä kirjasta ja useita eläimiä pääsee ääneen Kärpästenkesyttäjässä.

En varsinaisesti pidä itseäni kielen asiantuntijana, kaikki kirjoittavat mielestäni joustavasti. Rimminen tuottaa uusia käsitteitä, ilmeisesti vähän tarkoituksella. Vaikeuksia voi ennustaa miehelle jatkossa, jos yrittää pitää tyylistään kiinni. Oletan, että Rimmisen huumori iskee moneen.  En osaa oikein sanoa, missä vika, mutta minua ei naurattanut. Saattaisin nauraa, jos katselisin tapahtumia näyttämöllä, mene ja tiedä.  Kärpäsenkesyttäjässä on humoristinen ote ja kieli on paikoin hauskaa. ”Sana alkoi levitä kuin lannan lemu keväisen pellon yllä.” Osalla kirjailijoista on paljon keskustelutekstiä, kuten Nummella, tyyli sitten vaihtelee, lainausmerkein vai alkuviivoin, ei väliä, kunhan toimii. Niin juohevasti kuin Pulkkinen kirjoittaakin, jotain teennäistä tai pakonomaisen ”ajan hengen tietävää” tekstistä pukkaa. Olisiko Salmelan teksti ollut paikoin vähän tekopirteää, hieman väkinäisen iloista kuitenkin. Kirjan layout joka tapauksessa ärsytti, painoasu vaikutti epäonnistuneelta, mikä saattaa miellyttää nuorisoa, näitä alle 27-vuotiaita. Salmela on joka tapauksessa ilmiselvä kielellinen lahjakkuus, kymmenen pistettä siitä ja possumerkki päälle (lelupossuhan saa äänen).

Jouko Turkka on joskus kysynyt: Voisimmeko kuvitella nuorta tuskaista miestä, joka syöksyy kirjastoon pyytäen: ”Antakaa jotain, äkkiä!” Tämän kuvitelman esittää Tommi Melender esseekokoelmassaan Kuka nauttii eniten. No, jano voi olla ja olutta tekee mieli, mutta tuskin lukemisen jano saa vastaavia ilmiöitä aikaan. Pakkohan tässä oli muutakin lukea Finlandioita odotellessa. Pidän kovasti Melenderistä ja seuraan hänen blogiaan. Melender sanoo myös, että ”nuoren polven suomalaiset runoilijat tuntuvat ajattelevan, että jokainen itseään kunnioittava kirjallisuusihminen lukee ja kirjoittaa mieluummin lyriikkaa kuin pitkää proosaa. Romaanit (tai ainakin 99 prosenttia niistä) ovat heille taantumuksellista rahvaankirjallisuutta.” Minulle ainakin runous on vaikeaa, se myönnettäköön, lukemiseni menee siis tuonne rahvaanomaisuuden puolelle. Melender käsittelee Juhani Tammisen ja Lenita Airiston kirjoittamista joltisenkin ironisesti. ”Vastaansanomattomin todiste kirjan arvotuksesta on se, että turhamaisimmat ja julkisuudenkipeimmät ihmiset haluavat muiden touhujensa lomassa julkaista niitä. Jos huumekauppa olisi yhtä arvostettua kuin kirjojen julkaiseminen, Juhani Tamminen ja Lenita Airisto heittäisivät sivutoimisesti keikkaa diilereinä ja tärkeilisivät välittämillään kamamäärillä samaan tapaan. kuin tärkeilevät uutuuskirjoillaan. Julkkikset esittelevät hengentuotteitaan kirjamessuilla, naistenlehdissä tai televisiossa, heidän päälleen varisee hitusia siitä arvostuksesta, jota me läntisessä kulttuurissa kasvaneina tunnemme kirjoja ja niitä julkaisevia ihmisiä kohtaan.” Melenderistä voisin minäkin oppia Finlandioita arvioidessani, samahan koskee koko taiteen kenttää. Seuraavissa pläjäyksissäni tulen taas ihmettelemään niin uutta kuvaama- kuin oopperataidettakin. Melender siis sanoo: ”Jotta traditio (kirjallisuuden) ei kuolisi ja koteloituisi, kirjailijoiden on esitettävä uusia ilmaisutapoja ja avarrettava kirjallisen mielikuvituksen rajoja. Heidän ei pidä miellyttää lukijoitaan, etenkään niitä lukijoita, jotka myöntävät, etteivät tiedä paljon kirjallisuudesta mutta korostavat uhmakkaasti tietävänsä kyllä mistä itse pitävät.”

Vinkki: Mikäli aforismeista olet kiinnostunut, vilkaise tätä. Helsingin ratikoissa saa nykyään lukea aforismeja. Eilen illalla luin tämän: Pidä huolta, älä kanna sitä (Olavi Ilén).

Toinen vinkki: Voit katsoa myös kirjavideoita, vaikkapa Lenita Airistoa täältä