”Synteesi (kreikan kielestä syn = summa ja thesis = asema) yleensä ymmärretään kahden jo olemassa olevan asian yhdistämiseksi, josta muodostuu uusi asia. Erityisesti tarkoitetaan yhdistymistä, jossa yhdistetyistä asioita tulee enemmän kuin osiensa summa.” Näin opettaa Wikipedia.

Helsingin yliopistossa on meneillään Studia Generalia –luentosarja Taiteiden kohtaaminen. Ymmärsin osallistua vasta neljänteen istuntoon ja menetin mm. Eero Tarastin Finlandia: Paciuksesta Sibeliukseen – Suomen merkit musiikissa ja Riitta Konttisen Taiteemme sankarit: Edelfelt, Gallen-Kallela ja Schjerfbeck –luennot. Harmi! Kuuntelin sen sijaan taiteidenvälisyyttä käsittelevät Ralf Långbackan oopperan elementit – synteesi vai ristiriita? ja Peter von Baghin Taiteiden kaunein synteesi: elokuva –luennot. Kuten kuvista näkyy, löysin paikkani takariveiltä varmaankin yli 400 ihmistä käsittävässä Porthanian P1:ssä. Uuden kameran opettelukin on kesken, joten en saanut zoomatuksi kunnon kuvia. Harmi sekin!

Ralf Långbacka käsitteli luennossaan oopperassa esitettävän musiikin suhdetta muihin taidelajeihin, kirjallisuuteen (teksti), visuaalisiin taiteisiin mukana arkkitehtuuri sekä valo- ja äänitaiteisiin. Hän on ohjannut 13 oopperaa, joista ensimmäinen oli Alban Bergin Wozzeck. Onko ooppera teatteria? Alun perin teksti oli pääasia – musiikki sen palvelija, mutta kehitys johti musiikin puolelle, varsinkin laulutaiteen kehittyessä suuntaan, jossa verbaalinen vastaanotto – koloratuurin ja tekstin toistamisen on lähes mahdotonta. Tämähän on monta kertaa koettu, tekstistä ei saa selvää, vaikka laulettaisiin suomeksi. Långbacka ei tuntunut pitävän hyvänä sitä kehityssuuntaa, että oopperat lauletaan aina alkuperäisellä kielellä. Tosin ongelmana on kielen ja musiikin yhteensovittaminen, vaikka hyvien käännösten tekeminen ei ole mahdotonta. Tunne ja fyysiset impulssit eivät kuitenkaan aina tule esiin esittäjälle vieraalla kielellä laulettaessa. Syyksi kehitykseen hän sanoi sen, että suuret starat voivat helposti siirtyä maasta toiseen laulamaan samoja rooleja tarvitsematta opetella kunkin maan kieltä. Ooppera on teollistunut ja päälle liimattu teatraalisuus on hallitsevaa. Nykyisin myös kokonaisia produktioita siirrellään maasta toiseen.

Ovatko oopperassa musiikki ja teatteri samanarvoisia? Vai onko teatteri palvelija, joka saa väistää musiikin tieltä? Oopperan uskottavuus teatterina on kiistelty asia, vaikka Långbacka tuntui pitävän siitä suuntauksesta, että nykylaulajat laulavat vaikka päällään seisten. Ei siis kuten se venäläinen 160 -kiloinen laulaja (jonka nimi ei jäänyt mieleen), joka halusi vain tietää, missä hän seisoo näyttämöllä ja jonka hellyyskohtauksesta nuoren naispuolisen laulajan kanssa ei saanut millään ohjauksella uskottavaa. Tai se laulaja, jolle tärkein asia ohjauksessa oli tietää se, käyttääkö hän kävelykeppiä vai ei. Långbackaa tuntui kiusaavan se, että suomalaiset ovat kyllä tottuneet jo huutamaan bravootaan, mutta tekevät sen aivan alkeellisissa näyttelemiskohtauksissa. Sitten vasta ollaan sivistyskansaa, kun myös buuataan, jos sille tarvetta ilmenee.

Jos ooppera musiikkina olisi ollut yhtä kehnoa kuin se on teatterina, se olisi aikoja sitten lakannut olemasta, päätti Långbacka mielenkiintoisen esityksensä.

Peter von Bagh, jota muuten ihailen tavattomasti, oli tullut Porthaniaan 35 vuoden jälkeen. Elokuva on hänelle taiteiden synteesi. Kun eri taiteet kohtaavat elokuvan, tulos ei ole yksinkertainen aritmeettinen summa vaan jotain arvaamatonta, rikasta aivan erityisellä tavalla. Esityksensä ryydittämiseksi hän näytti useita otteita eri elokuvista. Niissä kyllä aivan oivallisesti näkyi, miten musiikki, maalaustaide, arkkitehtuuri ja teatteri kohtasivat. Monet taiteet kerrostuvat ja limittyvät parhaimmillaan näkymättömästi elokuvan sisässä. Sinisen laulun alku oli hieno, Eino Leinoa, Sibeliusta, kultakauden kuvataiteita. Hieno oli myös ote Amerikkalaisesta Pariisissa, jossa tämä amerikkalainen seikkailee Pariisia kuvaavien teosten seassa. Myös Iivana Julmassa saattoi havainnoida oivallisesti, miten musiikki syvensi näyttelemistä.

Vaikutteiden moneudesta on usein syntynyt puhtainta, alkuperäisintä tietämäämme elokuvaa. Mikä asia todistaisi moni- ja poikkitaiteellisuuden sytyttävän vaikutuksen vakuuttavammin, päätti Bagh esityksensä.

Olen joiskus aiemmin todennut mm. miten olen kokenut oopperan Anna-Liisa musiikkinsa vuoksi syvällisemmin kuin näytelmän Anna-Liisa ja miten sello toi Niskavuoren nuoreen emännän tunnelmille hienon lisävireen. Mikki Kuntun valaistustekniikan tuloksia katsoin äskettäin Isän tyttö –oopperassa ja näilläkin sivuilla esitin muutaman kuvan hänen itsenäisestä Suurtorin valoteoksestaan. Tarkoituksena on mennä katsomaan tanssija Sanna Kekäläisen tanssia Kiasmaan, hänhän yhdistää myös puhetta tanssiinsa. Jumala on kauneus näytelmässä Kansallisteatterissa esitettiin Vilho Lammen maalauksia näytelmän keinoin. Taiteiden synteesiä löytyy vaikka kuinka paljon.

Varmaan eräänlainen synteesi on käännetty romaanikin, romaanitaiteen ja kääntämisen, josko sitä nyt taiteeksi sanoisi. Nautittava yhdistelmä tarttui hihaani Kallion kirjaston pöydältä Gore Vidalin Naiset kirjastossa ja muita kertomuksia –kirjan muodossa. Kirja sisältää kolme novellia, joiden loppuratkaisut jäivät avoimeksi. Viimeisessä jäin pohtimaan, että kuoliko Thomas vai menikö naimisiin. Eikö tuollaista jo voisi sanoa avoimeksi lopuksi?

Kääntäjän ammatti on kiintoisaa. Saimme siihen tuntumaa Hannelen kanssa kuuntelemalla viime viikolla KOM-teatterin ravintolassa Kääntäjän ääni tapahtumassa dekkarikääntäjiä Saara Villaa ja Seija Holopaista. Kuinka paljon kääntäjän pitää selittää asioita, jos kyse on toisen kulttuurin vieraasta käsitteestä? Saako jättää vierasperäisiä sanoja? Jos käsitellään oikeaa paikkaa, pitääkö kääntäjän tuntea se? Villa totesi, että kun paljon kääntää samaa kirjailijaa, tulee hänen ajattelutapansa niin tutuksi, että tietää, mitä sanoja voi lisätä, vaikka ne eivät alkuperäiseen tekstiin sisältyisikään. Tuttuus ja varmuus tuo liikkumavapautta. Tilaisuuden löysin Kiiltomato lehden sivuilta.

Taidemuotojen synteesiä käsittelevän pläjäyksen lopuksi sopinee hyvin suositella Mika Waltarin teoksia Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta  ja Lähdin Istanbuliin, jotka äskettäin luin. Baltiaa käsittelevä kirja on karmea kuvaus siitä, miten Neuvostoliitto siellä toimi sodan jälkeen. Salanimellä Nauticus kirjoitetulla ja Ruotsissa painetulla kirjalla oli tarkoituksena osoittaa Suomelle, millainen kohtalo saattaisi Suomellakin olla edessä. Istanbul –kirja on taas mainio osoitus Waltarin itseironiasta. Hän käsittelee itseään rehellisen raadollisesti ja kuvaa vaimoaan lämpimän humoristisesti.