Siis Thomas Bernhardin Kylmyyden lukukokemus on ihana. Teoksen suomennos on Olli Sarrivaaran. Kirja ei sisällöltään ole ihana, pikemminkin päinvastoin. Bernhardin kirjat eivät ole jännittäviä eikä niistä voin hakea kevyttä viihdettä. Mutta se kokemus, että kun Bernhardin ottaa käteensä, tietää, että teksti imaisee mukaansa ja lukemista on vaikea keskeyttää. Kirjoissa ei ole kappalejakoa, teksti toistaa itseään ja jatkuu ja jatkuu. Muistankohan aiemmat kirjat väärin, mutta tuntuu aivan kuin virkkeet olisivat lyhentyneet puolen sivun virkkeistä lähes normaaleiksi. Kirjan päähenkilölle, tekijälle itselleen ei edes paljon tapahdu. Hän niin sanotusti vatkaa omaa elämäänsä, ympäristöään ja sukuaan perusteellisesti pääsemättä selviin johtopäätöksiin. Hän huomaa vaihtavansa mielipidettään myötäänsä. ”Täällä minä haluan olla. Missäpä muualla? Ja niin minä ryhdyin seuraamaa riutumisen ja helvetin kronolorgiaa.” Ja jo seuraavalla sivulla: ”…yhtäkkiä tarkastelin kaikkea sataprosenttisen päinvastaisesti. Olin jälleen kerran muuttanut näkökantaani mitä radikaaleimmalla tavalla, nyt elin taas sataprosenttisesti, nyt halusin elää sataprosenttisesti, halusin olla olemassa, maksoi mitä maksoin.” Yksi asia on kuitenkin selvääkin selvempi, Kylmyyden päähenkilö haluaa valita oma tiensä ja hän valitsee oman tiensä, valitsee tiensä muiden mielipiteistä välittämättä. Juuri tällaista toistoa kirjailija harrastaa. Sanoo saman asian moneen kertaan, toistaa itseään, samat sanat toistuvat useassa eri järjestyksessä, hän vyöryttää tekstiä tasaisena virtana.



Olen siis viehättynyt Bernhardiin ja kirjoittanut hänestä näille sivuille useaan kertaan (6.9. ja 23.10.2011 sekä 4.3. ja 12.8.2012) Kylmyys on hänen neljäs autobiografinen teoksensa. Syyssä liikuttiin kouluajoissa, Kellarissa päähenkilö siirtyy päinvastaiseen suuntaan eli jättää koulun ja menee kauppaharjoittelijaksi, Hengitys ja Kylmyys ovat päähenkilön sairaskertomuksia, hän sairastaa tuberkuloosia. Bernhardin henkilöt liikkuvat taiteen piirissä, Haaskiossa on kolme pianistia, Betonissa päähenkilö kirjoittaa säveltäjän elämäkertaa, Hakkuussa on kyse näyttelijästä ja elämäkertateoksissa käydään lävitse kirjailijan omaa taideharrastusten polkua, pianonsoittoa, laulua ja runojen kirjoittamista. Haaskiossa ihmiset ovat kirjan nimen mukaan haaskioita ja umpikujaihmisiä ja eräänlaisessa umpikujassa on Betonin elämäkerturikin. Hakkuun päähenkilö ei pääse ylös juhlien eteisen laiskanlinnasta, jossa hän pyörittää mielessään elämäänsä. Kuoleman läheisyys on tuttua ja jopa itsemurha välillä houkuttelee. ”Olin epäonnistunut kaikkialla, jo heti alusta alkaen kotona lapsena ja nuorena, kauppiaanopissa ollessani, aina ja kaikkialla.” Päähenkilöllä on läheinen suhde äitiinsä, hän on avioton poika. Isästä ei ole kunnon tietoja, isoisä on läheinen ja pojalle onkin katastrofi se, että isoisä kuolee. Suhde äitiin on ollut niin ikään läheinen, hän kuitenkin kuolee pojan sairaalajakson aikana.

Bernhard ei pidä syntymämaastaan Itävallasta, se käy kirja kirjalta selviääkin selvemmäksi. Hän analysoi palasiksi niin kirkon, koulu kuin sairaalalaitoksenkin. ”Siinä oli jälleen esimerkki asiasta, josta olen aina puhunut ja josta aion puhua: kotimaassaan vaille huomiota jäänyt, tai suorastaan halveksittu taiteilija, ja joutuu lähtemään muualle. Itävallassa tuotetaan mitä loisteliaimpia taiteilijoita vain, jotta heidät voitaisiin ajaa pois maasta maalimalle, on yhdentekevää mitä taiteenlajia he edustavat, lahjakkaimmat sysätään aina pois, heitetään maasta ulos.”

Kylmyys on täydellinen laitostumisen kuvaus. ”Nyt minulla oli mahdollisuus tartuttaa terveitä, niin minä ajattelin, voimakeino, joka on aina kuulunut kaikkien keuhkosairaiden ja kaikkien tarttuvia sairauksia kantavien varustukseen.” Hengityksessäkin oli ironisia kuvauksia sairaalan lääkäreistä, Kylmyydessä lääkärikierron kuvaus on suorastaan irvokas. Koko taudin kuvaus on karmaiseva, samoin kuin kaikki operaatiot esimerkiksi ilman puhaltaminen keuhkoihin. Operaatioiden ja lääkkeiden oikeellisuutta en ole tarkistanut, sen verran perusteellisia ne ovat, että tuntuvat kyllä faktoilta. Joskus joku kirjailija saattaa tosin onnistua hämäämään lukijaansa täydellisesti. Kylmyys on tavallaan ilkeä kirja keuhkotautisairaalasta. Ilmapiiri on niin lääkäreiden kuin toisten potilaidenkin aikaansaama. Aluksi päähenkilö joutui sairaalaan keuhkoissa olevan varjostuman vuoksi, joka ei siinä rankinglistassa ollut vielä mitään. Vasta siinä vaiheessa kun avoin keuhkotuberkuloosi oli todettu, hän koki saaneensa yhteisönsä täysjäsenyyden.  ”Tulokkaalla ei täällä ollut helppoa, hän joutui alimpaan kastiin ja hänen oli harkittava tarkkaan, miten alkoi kivuta pohjalta ylöspäin, täysin vailla oikeuksia olevasta asemasta kohti korkeuksia, se oli työläs prosessi, joka ei kestänyt ainoastaan kuukausia, vaan vuosia.” Joissakin kohdin tekstin ottaa rankkana huumorina, välillä se menee Bernhardin yleisen pessimismin nimeen. ”Potilaat olivat todella tyytyväisiä saatuaan kuulla minun olevan positiivinen. He olivat saavuttaneet sen, mitä olivat tavoitelleet: ei ulkopuolisia. Nyt olin kelvollinen heidän joukkoonsa. Vaikka olinkin näin noussut vasta arvoasteikon alimmalle portaalle, niin toisaalta olin kuitenkin tietyllä tavalla tasavertainen.”

Tapahtumia on minimaalisen vähän, samoin henkilöitä. Alussa hän vatkaa varmaan parikymmentä sivua ensimmäisiä sairaalakokemuksiaan. Perheenjäsenistä Kylmyydessä nousee esiin oikeastaan vain syöpäsairas äiti. Sairaalassa päähenkilö tapaa kuitenkin kohtalonveljen, kapellimestarin, joka ponnistelee itsensä ulos sairaalasta ja on hänelle eräänlainen esimerkki. Pidän kirjoista, jotka osoittavat kulttuurin merkityksen ihmiselle. Kylmyydessä Dostojevskin Riivaajien löytyminen sairaalaan kirjojen joukosta oli päähenkilölle valtavan hieno kokemus. Pettymys sen sijaan oli se, että muut kirjat olivat lukukelvottomia. Riivaajat oli paitsi kirjallinen kokemus se tuki päätöstä jättää sairaala. ”Riivaajien hirvittävyys oli vahvistanut minua ja oli osoittanut minulle tien, oli kertonut minun olevan matkalla oikeaan suuntaan, pois täältä. Se oli hurjaa ja suurta kirjallisuutta, jonka lukeminen teki minusta sankarin.” Kirjoja leimaa maahan painava pessimismi ja päähenkilö tuntuu olevan suvun, koulun ja sairaalan palloteltavissa, ”hintelä kauppiaan oppipoika, kasvot täynnä finnejä, kahdeksantoistavuotias mitättömyys ilman minkäänlaista mainetta, ilman minkäänlaisia suosituksia, sairauskassan lähettämä.” Jossain vaiheessa päähenkilö kuitenkin päättää ottaa asiat omaan hallintaansa. Hän päättää itse koulutiestään ja Kylmyydessä hän jopa jättää sairaalan omin luvin. Tuntuu kuin Bernhard haluaisi sanoa, että vain oman asioiden hallintaan ottamisen kautta ihminen selviää, vaikka välillä lukija voi tehdä johtopäätöksen, että päähenkilö on pelkkä väärien valintojen mies.

Sarjaan on tulossa vielä viides kirja. On mielenkiintoista nähdä, mihin elämänvaiheeseen se sijoittuu ja päättyy. Neljässä ensimmäisessä on päästy vasta 18-vuotiaaksi. Bernhardin autobiografiset kirjat on julkaissut LURRA Editions. Kustantaja esittelee itseään nettisivuilla varsin vaatimattomasti. Kirjavalikoimassa on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa.