Laajensinpa kokemuspiiriäni Lahden teatteriin saakka. Kävin Paulan kanssa katsomassa Pirkko Saision kirjoittaman ja Laura Jäntin ohjaaman näytelmän Syvin kerros. Näytelmä esitettiin teatterin pienehköllä Eero-näyttämöllä puolitäydelle salille keskellä perjantaipäivää. Outo kellonaika ehkä vaikutti katsojamäärään. Teatteri sinänsä oli hieman kalseasta ulkonäöstään huolimatta sisältä viihtyisä. Tunnin kestävä matka paikallisjunalla Lahteen oli niin helppo, että Lahden teatteri on aivan ilmeisesti pistettävä seurattavien teattereiden joukkoon. (Sorry, kuva on huono. Kamera ei aukea,käytin kännyä.)

Mitäpä näytelmästä sanoisi? Esittelyn mukaan Syvin kerros on jännitysnäytelmä. Saisiohan on maanmainio kirjoittaja ja nytkin teksti antoi aihetta monenlaiseen pohditaan, oli paikoin myös hauska ja ehdottomasti ajankohtainen. Tapahtumien monitahoisuus aiheutti sen, että alkuun oli hivenen orientoitumisvaikeuksia. Oli menestyvä Ilkka vaimoineen, oli kaksi mustaan muoviin pukeutunutta roskisdyykkaria ja kaksi valkoisiin pukeutunutta kokkia, joku mustapukuinen allekirjoituksenmetsästäjä ja kaiken yllä lintujen ääniä ja monotoninen merisääluettelointi. Sen kyllä melko pian ymmärsi, että hätähän tällä Ilkalla on, aika ei riitä, työasiat pukkaavat päälle lomallakin, ajatukset harhailevat, valkoiset kyyt ilmaantuvat kameran linssiin, vaimokaan ei tunnu omalta. Ja sitten se karmea allekirjoitusta metsästävä mustapukuinen, joka ei anna periksi vaan sanoo kyllä jaksavansa odottaa. Joku on tulossa, mutta kuka, kuolemako?

Keskushenkilö Ilkasta on vaikea sanoa, onko hän kunnianhimollaan ja kaiken haluamisellaan ajanut itsensä moiseen loukkoon vai onko kyseessä ns. työelämän huonontuminen. Hätä miehellä kuitenkin on. Sekosiko mies vai olivatko kyseessä hänen unensa ja sen syvimmät kerrokset? Mainiot kokit ruokien maisteluineen kuvasivat Ilkasta sitä puolta, jossa kaikenkarvaisten tv-ohjelmien mallien mukaan yritetään diivailla hyvillä kokkitaidoilla. Sekavissa mielen syövereissä tai unissa Ilkka seurustelee milloin vanhaksi tulleen ja milloin nuoren vasta graduaan valmistelevan vaimonsa kanssa. Hän vaeltelee jopa metsässä poimien suuhunsa leivänmuruset, eikä sitten enää osaa niiden mukaan kotiinsa. Lapsuuden hannut ja kertutkin ovat jossain siellä mielen syövereissä. Mielen hurjat kerrostumat heittävät 300 kiloa merkikrottia mereen ja värjäävät veden iltaruskon punaiseksi. Ui siinä sitten. Kieltämättä roskameret tuntuivat hivenen ulkokohtaisilta Ilkan maailmassa, vaikka jokaisellahan meillä niissä on osuutensa. Lumpeenkukat ovat kaukaa kauniita, vaikka osoittautuvatkin roskapalloiksi. Suotakoon Saisiolle tällainen sormella heristely, kun muuten asia oli vakava.

Näyttämön keskelle oli rakennettu laituri, jota toimi muutoinkin yleisenä esityslavana. Ympärillä oli kuusi isoa metallitynnyriä, jotka toimivat mainioina rummutusalustoina. Näytelmän äänimaailma linnunlauluineen ja yksitoikkoisine merisää-monologioineen oli oikein hyvä. Kaikki näyttelijät, Mika Piispa, Hanna Vahtikari,  Jan-Cristian Söderholm, Jarkko Miettinen, Jussi Puhakka, Eeva-Kirsti Komulainen ja Laura Huhtamaa, olivat koko ajan esillä ja toimivat Ilkkaa lukuun ottamatta eri osissa. Kokonaisuudessaan hyvä esitys. Tästä voi varmistua YouTubessa.