Helsingin juhlaviikkojen tämänvuotinen seuraamiseni keskittyi lähes yksinomaan oopperoihin. Katsoin ja kuuntelin kerrassaan kolme oopperaa, 22.8. Leos Janácekin (sorry, tsekkiläinen kirjoitus ontuu) Kuolleesta talosta, 23.8., Veli-Matti Puumalaisen Anna Liisan ja 24.8. Giacomo Puccinin Lännen tytön.

 

Pläjäykseni otsikointi perustuu siihen, että Kuolleessa talossa näyttämöllä vain piipahtaa nainen -  huora - miesvankien joukossa, myös kuoro koostuu miehistä. Lännen tytössä on kaksi naista, toinen - kapakanpitäjä - tosin yhdessä päärooleista, toinen on hänen palvelijattarensa. Anna Liisan Minna Canth on taas kirjoittanut aikana, jota miehet vallitsivat. Kuolleeseen taloon menin Janácekia kuuntelemaan, Anna Liisaan uteliaisuudesta uutta suomalaissäveltäjää kohtaan ja Lännen tyttöön minut veti Juhani Uusitalo. Siis miesten vetovoimaa!

 

Esa-Pekka Salonen

Oopperat ovat hyvin erilaisia, mutta voimakkaasti vaikuttavia. Kaikki perustuvat kirjoittamisajankohtiensa tapahtumiin, joista niihin tulee aimo määrä uskottavuutta. Kuollut talo puhuttelee taustalla olevan kirjoittajansa, Fjodor Dostojevskin omiin kokemuksiin perustuvien kuritushuonevankilakokemusten vuoksi. Anna Liisa järkyttää aina uudelleen yhtä paljon, vaikka sisältö on perin juurin tuttu. Kaunis nuori rakkaus, sen järkyttävät seuraukset ja ympäristön raaka tuomitseminen on ahdistavaa katsottavaa, vaikka vuorosanat osaisi jo ennakolta. Lännen tyttö menee aiheensa puolesta enemmän kevyeeseen sarjaan, vaikka saisihan sitä kultakuumeen, pelihimon ja niiden seurauksena olevan rikollisuuden ympärille miten traagisia tarinoita tahansa.

 

Kuolleesta talosta

Kuolleesta talosta on katkelmanomainen vankilaa kuvaava ooppera, jonka libretto on myös Janácekin käsialaa. Varsinaista alusta loppuun esitettyä tarinaa siinä ei ole, vain joukko vankeja ja heidän tarinoitaan. Ooppera esitettiin nyt konserttiversiona, jossa laulajat istuvat orkesterin edessä nousten siitä kukin vuorollaan laulamaan. Luettuani esityksen jälkeen libreton, minusta tuntui, että tavanomaisena oopperana vankilaelämää olisi ehkä ollut pitkäveteistä katsella.

 

Kuolleen talon ensimmäinen näytös sai todella hämilleen. Lavalla kaupunginorkesteri, Helsingin sinfoniakuoro, orkesterin edessä istuvia laulajia, johtaja  Esa-Pekka Salonen, tausta- ja sivuseinillä etenevää videokuvaa ja kaikena yllä sanoitustaulu. Ohjaus oli Kristiina Helinin ja visuaalisen puolen teknisestä toteutuksesta vastasi Petri Ruikka. Olen ennenkin nähnyt esityksiä, jossa ooppera esitetään konserttiversiona, ei siinä vielä mitään. Taustalla esitetty dokumentti Ognyin vankilasta kyllä häiritsi keskittymistäni. Siinä kuvattiin vankilan askeettisia rutiineja, miehiä ja heidän tatuointejaan ja kaljuja päitään. En yksinkertaisesti kyennyt seuraamaan samanaikaisesti orkesterin soittoa, laulajia, kuvaa ja vielä sanoitustekstiä. Ilmeisesti diaesityksen vuoksi esiintymislava oli liian hämärä, jotta olisi erottanut laulajat kunnolla. Niinpä toisessa ja kolmannessa näytöksessä jätin kuvien seuraamisen lähes kokonaan ja sanojakin seurasin vain ajoittain. Ratkaisu oli mielestäni hyvä, koska Janácekin musiikki on kaunista, ajoittain vankilaoloja kuvaten tietysti säröistä. Pidin erityisesti Gabriel Suvasesta ja Jussi Myllyksestä, joille olikin annettu pisimmät monologiesitykset. Vähän sekava olo oopperasta jäi. Kuoron saunakohtaus tuntui suorastaan absurdilta.

 

Ooppera sai Vesa Siréniltä hyvän arvostelun Hesarissa 22.8. , joskin hänkin totesi, että esityksen rohkea visualisointi toi ongelmia. Hän ihmetteli niihikään saunakohtausta. Aamulehden Rainer Palas samoin kehui Janacekin musiikkia, Esa-Pekka Salosta johtajana, mutta ihmetteli hänkin visualisointia. Sirén moitiskeli juhlaviikkoja, joka oli säästäväisyyssyistä yhdistellyt eri vankien monologeja samoille laulajille. Siinä selitys ihmetykselleni, miksi en oikein aina löytänyt oikeita henkilöitä. Oopperoiden taustatuntemus ei olisi ollenkaan haitaksi.

 

Anna Liisa

Musiikkiteatteri Kapsäkin Aleksanterin teatteriin tuottama Veli-Matti Puumalaisen Anna Liisa oli erinomainen esitys. Ooppera oli Erik Söderblomin ohjaama ja Tapiola Sinfoniettaa johti Jan Söderblom. Teos on aikoinaan syntynyt Savonlinnan Oopperajuhlien tilauksena, mutta taiteellinen johtaja ei sitä sinne hyväksynyt. Ehkä on niin, että kesäisen kuohkean yleisön on hivenen vaikea asettautua niin mustan teeman ääreen. Onhan Macbethkin rankkaa, mutta Anna Liisassa tullakaan niin sanoakseni suoraan suomalaisen iholle.

Pidin valtavasti Puumalaisen musiikista, osin atonaalista (olikohan termi oikea) osin melodista ja jopa laulullista. Anna Liisan äitinsä kanssa esittämä virsimäinen laulu yksittäisillä instrumenteilla säestettynä oli illan kauneimpia. Kuultuani ymmärrän, miksi oopperasta on sanottu, että se on laulajille vaikea, moderni nopeasti korkeutta vaihtavan äänen tuottaminen vaatii taitoa. Sitä oli Anna Liisana esiintyneellä Helena Juntusella, joka oli aivan tavattoman hyvä, myös eläytyvä näyttelijä. Toinen erinomaisesti rooliinsa istunut oli talonisäntä Jorma Hynninen, jonka kieriskely tyttären aiheuttaman maineen menetyksen kourissa oli sydämeen käyvää katseltavaa. Myös nuoret miehet, Anna Liisan jättänyt ja häntä nyt peräämään tullut Mikko eli Ville Rusanen ja nössönä isäntämiehenä esiintynyt Johannes eli Juha Hostikka lauloivat tosi hyvin. Kassialmatyyppisenä Hussona esiintynyt Sanna Kurki-Suonio sopi erinomaisesti rooliinsa. Mukana oli vähäisenpiä rooleja, joita lauloivat opiskelijat, eikä tulos kaikin osin ollut oikein hyvä.

 

Aleksanterin teatteri on pieni ja lavastuksellisesti vaikea. Ratkaisu, jossa kuoro liikuttelee näyttämöelementtejä oli mainio. Latomaisen rakennelman katolle asetetut talot kuvastivat aina valppaana olevaa ja juoruja janoavaa kylää, mainio keksintö niinikään. Kerro, kerro, kerro! Vähän ihmettelin valkoiseen puetun kuoron erilaisia hiippahattuja, joka aiheutti tahatonta huumoria (tai liekö tahallista). Myös pitkien taipuvien keppien päissä olevat heinät aluksi ihmetyttivät, mutta niistä muodostuikin alas laskettuna järvi, johon Anna Liisa yrittää hukuttautua. Niinikään mainio ratkaisu.

 

Ilmeisesti kaikki paikalle tulleet eivät tienneet etukäteen, mitä aihetta Anna Liisa käsittelee. Edessäni istunut nainen sanoi väliajalle lähdettäessä, että "tämä ooppera ei kauan elä". Hämmästyin ja vastasin, että minusta se on erinomainen. Hän totesi aiheen olevan liian rankka oopperaksi. Onhan Wagnerinkin aarioissa rankkoja aiheita, ehkä realistisuus, ajankohtaisuuskin ja kotimainen kirjoittaja saavat aiheen tuntumaan raskaammalta, kuin saksalaisen tai venäläisen oopperan tragediat. Itse olen nähnyt Anna Liisan näytelmäversion muutama vuosi sitten Vaasassa. Sekin oli hyvä, mutta kyllä niin tuskatilat kuin ilotkin musiikilla täydennettynä tuovat omiin tunnetiloihin syvempiä sävyjä. Siinä kai se oopperan vahvuus onkin. Puumalaisen musiikki on hyvin vaihtelevaa, sekasortoa kuvaavista pauhaavista osista epätoivon piinaaviin tai lasta kuvaaviin hentoihin, nuoren rakkauden iloisiin osiin saakka. Ooppera on saanut myötäänsä positiiviset arvostelut, voit vaikka vilkaista alla olevasta linkistä.

 

Lännen tyttö

 

Lännen tyttö kuvaa kalifornialaista 1900-luvun alun kultakuumetta, sen mukanaan tuomia pelikapakoita ja rikollisuutta, myös kotiseudultaan irti reväistyjen miesten koti-ikävää. Keskeinen teema on kuitenkin rakkaus, kuinkas muuten. Valmiiksi jo naimisissa oleva sheriffi, Juha Uusitalo rakastaa suorastaan traagisen kauniisti kapakanemäntä Minnietä, Francesca Patanéa, joka taas ei rakasta häntä. Minnietä rakastavat kaikki ympärillä pyörivät miehet. Häneen rakastuu myös kultaa ryöstämään tuleen joukon johtaja Dick Johnson, Mika Pohjonen. Ja sitten Minniekin rakastuu häneen. Seuraa erinäisiä melskeisiä tapahtumia, Dick meinataan hirttää, mutta Minnie saa miehet luopumaan aikeestaan. Lavan reunalla sheriffi pyöriskelee rakkauden tuskassaan, mutta antaa lopulta rakastavaisten jättää koko Kalifornian taakseen. Rosvokin lupaa parantaa tapansa. Siis taattua oopperakamaa kaikki tyyni.

Ensimmäinen näytös häkellytti kovan melskaamisen vuoksi ja ajattelin tulleeni suorastaan väärään oopperaan. ( !-| ) Sitten meno tasaantui. Nautin suuresti Uusitalon ja Patanén laulusta, huikeita suorituksia kaikki tyyni. Kyllähän Uusitalolla on melkoisesti lavakarismaa, eikä se kaikki johdu koosta. Sheriffinä hän oli tietysti myös upea näky. Vähän hävettää puuttua laulajien ulkonäköön, mutta kyllä Pohjosen olemus toi rakastajan rooliin oman humoristisen sävynsä. En yhtään ihmettele, että sheriffi ihmettelikin, että mitähän se Minnie siinä maantierosvossa oikein näkee. Teki mieli huutaa, että sitä samaa minäkin ihmettelen. Mika Pohjonen lauloi hänkin oikein hyvin, mutta onhan se melkoinen haaste laulaa Uusitalon rinnalla. 

Lännen tyttö nähdään 29.8. ulkoilmassa Helsingissä, Jyväskylässä ja Rovaniemellä. Ihan kiintoisaa lukea, miten tällaiset esitykset vetävät väkeä. Säätila tulee vaikuttamaan menestykseen varmasti suuresti, eikä yleisöä ainakaan lämmöllä hellitä. Kiintoisa aloite Mikko Franckilta.

 

Katso http://www.kritiikkiportti.fi/Etusivu.aspx

 

Katso myös http://www.aleksanterinteatteri.fi/teatteri-tanaan