Viehätyin eilisiltaisesta Olli Mustosen konsertista Musiikkitalossa. Se kuului Helsingin kaupunginorkesterin sarjaan, olihan mukana sieltä soittajia, joskaan ei koko orkesteria. Mustonen on kaudella 2012-2013 Helsingin kaupunginorkesterin residenssitaiteilija. Minusta on hienoa, että saa kuulla peräjälkeen monta teosta samalta suomalaiselta säveltäjältä, sävelkieli tulee ikään kuin tutummaksi kuin yksittäisiä teoksia kuullessa. No, voisihan sitä aina ostaa kotiin levyjä. Mustosen sävellyksiin olen tutustunut Kuhmon musiikkifestareilla, jossa muistan kuulleeni ainakin Jehkin Iivanan ja teoksen Kolme puuta, kolme poikaa. Otsikon löysin Wikipediasta! Lontoon debyytin arvostelija oli sanonut Ravelin g-duuri pianokonserton saaneen ”loistoa ja tuoreutta hänen sekoittaessaan toisiinsa vastustamattomalla tavalla briljanssin, runouden ja mahtailun”.



Nyt kuultiin Toccata pianolle, jousikvartetille ja kontrabassolle, Jehkin Iivana, Quartetto, Kolme puuta, kolme poikaa ja Concert Champetre, Erkyläläinen konsertto. Jo nimet osoittavat, että Mustonen on viehtynyt Kalevalasta. Minusta tämä on kiintoisaa, eihän hän ole vielä 40. vuottaan täyttänyt, Kalevala kun yhdistetään usein iäkkäisiin taiteilijoihin. Ohjelmalehtinen toteaa Mustosen olevan oman tiensä kulkija. Hänen sävelkieltään on vaikea kuvata, äänimaisemat vaihtuvat tiheään hennommasta valtaisaan sävelvyörytykseen, pitkiä legatomaisia kuvioita ei ole juuri lainkaan. On toistettava Jaani Länsiön ohjelman tekstiä: ”Mustosen musiikissa kuuluvat tunteikkuus, nostalgia ja historian havina niin alastomina, että niiden kahlitseminen nykymusiikin struktuureihin vaikuttaisi viisastelulta, niin oppisuuntauksille vieraalta Mustosen uusin musiikki kuulostaa.” Tunsin olevani siinä kuitenkin enemmän kotona kuin monen muun uuden musiikin säveltäjän teoksissa. Mustosen sävellysten loppuja ei voi samaan tapaan ennakoida, kuten useilla muilla, jotka valmistelevat loppua usein valtaisillakin paisutuksilla. Toccatan lopussa oli ihmeellinen viulurääpäisy.

Mustonen käyttää mielenkiintoisia soitinyhdistelmiä. Huomasin seuraavani jännittyneenä soittajia, jotakin muuta säveltäjää kuuntelee mielellään silmät kiinni. Siten voi tavoittaa äänimaiseman ilman häiritseviä näkökokemuksia. Moderneista säveltäjistä Saariaho on puolestaan sellainen, että häntä kuuntelee mielellään orkesteria katsomatta. Elektroniikka tuo mukaan sellaista avaruudellista sävyä, että siinä on pyrittävä häivyttämään ympäristö mahdollisimman kauas. Mustosen Quarteton alkupuolella oli mielenkiintoinen oboe-viulu –yhdistelmä. Champetressä jouset olivat vähemmistönä, mukana mm. harppu ja kitara, sekä kaksi lyömäsoittajaa. Kiinnitin huomiota siihen, että muutamia lyömäsoittimia käytettiin vain kerran, kuten läimäyksen aikaansaavaa puusoitinta tai ihmeellistä tuulikellon näköistä soitinta.

Pidin kovasti teoksesta Kolme puuta, kolme poikaa, siinähän on mukana sadunkertoja. Olen kuullut sen Kuhmossa vuonna 2009. Silloin kertojana oli Lasse Pöysti, nyt kontrabasti ja näyttelijä Tarja Nyberg. Mielestäni hän sopi esitykseen paremmin kuin Pöysti. Esityksen musiikki kuvaa hyvin itse tarinaa, kullakin pojalla on oma sävelkielensä. Soittimissa ei ole lainkaan jousia, on huilu, oboe, klarinetti, harppu, kitara ja piano. Näillä voi hyvin kuvata esimerkiksi naurua, riemua ja riehakasta menoa.

Mustosen pianonsoittoa seuraa kyllä kiinnostuneena. Hän tekee käsillään laajoja kaaria ennen niiden asettamista koskettimille. Joskus hän näyttää tekevän ilmassa eräänlaisia sormiharjoituksia ikään kuin pitääkseen jäsenensä notkeina. Joku voisi niitä maneereiksikin kutsua. Katsoin muutaman You Tuben, ja tämä ”sävelkieli” näyttää tulleen iän mukana. Hänen kehonkielensä orkesterinjohtajana on niin ikään omintakeinen. Campetren hän johti edestä, olihan siinä sen verran suuri soittajajoukko, muissa kappaleissa hän antoi ohjausliikkeitään pianon äärestä. Champerten päättyessä näytti, että hän olisi kumarrellut vähintään yhtä paljon soittajilleen kuin yleisölle, mikä antoi hyvin yhteisöllisen vaikutelman. Pohdiskelin sitä, että onkohan taiteilijan helpompaa soittaa tai johtaa omia sävellyksiään kuin muiden. Ainakin Jehkin Iivanaan Mustonen on säveltänyt virtuoosimaisia osuuksia, joista hän varmasti tietää itse selviävänsä. Josko sattuisi joskus joku säveltäjä paikalle, pitäisi kysyä. Muuten Maij Lind kilpailun vuonna 1982 haastattelussa sanoi, että kunnioittaa säveltäjiä juuri siksi, että itse säveltää.

Olen kuullut Mustosta silloin ennen, eli ehkä 16-vuotiaana Finlandiatalossa, jossa hän ei tahtonut penkillään pysyä. Jos haluaa palata niihin aikoihin, voi katsoa tämän. Muutama vuosi sitten hän ilmaantui Kuhmoon ja mitä ihmettä, keski-ikäinen jo hieman vatsakas mies. Kyllähän siinä tuli mieleen, että kaiketi minulle on tapahtunut tuo sama. Ihmeen hyvin voi vieläkin palauttaa mieleen nuoren Mustosen. Mustosen soittotavasta ja sävellyksistä oltaneen monta mieltä, minä nyt kuitenkin pidin eilisillasta. Illassa oli mielestäni sekä briljanssia että runoutta, mahtailua ei.