Do you remember? Noin aloitimme kirjeemme, Imre ja minä joskus kauan, kauan sitten, kun olimme nuoria. Olin tavannut tämän unkarilaisen yliopisto-opettajan englannin kielen kurssilla Lontoossa. Opiskelun ohella kiersimme museoita ja kävimme pubeissa. Kerran esittelin Suomea koko unkarilaiselle nuorten miesten porukalle odotellessamme kolme tuntia päästyä British Museumiin katsomaan Tutankhamonia. Olin alkanut kansainvälistyä ja havainnut, että ostelemalla postikortteja ympäri Suomea saa kerätyksi helposti kuskattavaa esittelymateriaalia. Humoristisia nuo unkarilaiset, totesin jo silloin. Imrellä ei ollut rahaa, mutta joustavasti hän sopeutui minun kustantamiini pubireissuihin. Sujautin setelin käteen hänen hakiessaan oluet tiskiltä. Pöydässä istuessamme hän asetti kätensä kevyesti minun ojentamani setelin päälle. Säästimme tarjoilijaa hämmennykseltä.

Juohduin nuoruusmuistoihin luettuani kaksi unkarilaisen kirjoittamaa kirjaa. Toisesta, László Szörényin Pitkästä viinistä (suom. Pasi Koste) mainitsin jo pari pläjäystä sitten. Luin toistamiseen, ilman viiniä taas. Kallion kirjastosta osui käsiini György Dragománin Valkoinen kuningas (suom. Outi Hassi). Ihania kirjoja. Kauheuksia, kipua, fyysistä ja psyykkistä, myös ystävyyttä, rakkauttakin vähän, mutta ennen kaikkea tragikoomista huumoria. Kuka muu osaisi nauraa sosialismille niin hersyvästi kuin itse sosialismissa elänyt? Imrelläkin oli ehtymätön varasto noita juttuja, vähän niin kuin etisaikaiset Jerevan-kysymykset. Muistan enää vain yhden. Miten unkarilainen saa omistukseensa lentokoneen? Hankkimalla pienen maapläntin ja odottamalla, että Malev putoaa.  

Szörényin kirja koostuu novelleista, vai sanoisiko kaikkia edes novelleiksi. Kuvituksena on kirjailijan itsensä piirtämiä kuvakkeita, jotka eivät kyllä minulle auenneet. Kirja sisältää muistumia lapsuudesta, koulusta ja yliopistosta, niiden opettajista, aikuisuuden tapahtumista ja esitelmämatkoista. Myös Dragománin kirja koostuu erillisistä muisteluista, mutta ne muodostavat selvän jatkumon, pätkän pojan ja nuoren miehen elämää. Dragomán kuuluu Unkarin nuoren polven kirjailijoihin ja vain Valkoinen kuningas on käännetty suomeksi. Szörényi on kirjallisuudentutkija, Unkarin tiedeakatemian kirjallisuushistorian esimies. Kumpikin katsoo tapahtumia terävän huumorin lävitse, kaipa sosialismin kurimuksessa nauru auttoi. Kummaltakin kirjailijalta oli vallankumouksen jälkeisenä aikana isä ”viety”, ja vielä yöaikaan niin kuin tapana oli. Isät joutuivat järkyttävän raskaaseen työhön kanavatyömaalle. Dragománin kirjan isä tuodaan vaimonsa arkun ääreen ja kirjan päähenkilö Dzsáta järjestää melkoisen mekkalan. Tämä oli pojan viimeinen näky isästään. Szörényin Lacikan isä palaa työleiriltä ja esiintyy pojan muisteloissa vielä useaan kertaan. Imre muuten kaipaili ”uutta sosialistista vallankumousta” kierrättäessään minua jollakin Unkarin matkallani Budan puolen asuinalueella, jossa puoluevirkailijat asuivat hienoissa taloissaan. ”Vain sen tarvitsee kehittää aivojaan, jonka isä ei ole puoluesihteeri, talonmies, yrittäjä tai huonekalutehtailija”, oli nuori Lacika huomannut.

Huumori on vaikea laji, erityisesti musta sellainen, mutta kumpikin kirjailija onnistuu siinä erittäin hyvin. Kirjojen päähenkilöiden lapsuusajan kepposista on saatu aikaan melkoisia seikkailutarinoita, poikien leikit eivät aina ole sieltä rauhallisemmasta päästä. Dragomán nauraa sosialismin ohella unkarilaisille. ”He kiersivät kirkkoa hartauden vallassa, rukouksia mumisten he tutustuivat kuviin. Ristiinnaulitsemiseen, hirttämiseen, elävältäpolttamiseen, sisuskalujen uloskaivamiseen, kappaleiksirepimiseen jne. Ja he näkivät, että se oli meidän unkarilaisten oma kirkko.” Uskon, että kummassakin kirjassa on eräänlainen totuus takana, Dragománin tarinat tuntuvat tutuilta, mutta Szörényi yltää välillä sellaiseen lennokkuuteen, että ei tiedä uskoisiko. Toisaalta saattaahan tutkijoiden seminaareissa tapahtua mitä tahansa, erityisesti jos ollaan liikkeellä Neuvostoliitossa tai muissa sosialistisissa maissa. Naurattavia juttuja. Jos ei muuhun niin ainakin tullimuodollisuuksiin ehdin minäkin omilla seminaarimatkoillani tutustua. Lukijan todella kannattaa ottaa pitkä viini, niin paljon Szörényin kirjassa juodaan palinkaa. Pitkän viinin suomentaja on tehnyt valtavan työn selventäessään alaviitteissä käsitteitä, henkilöitä ja paikkoja. Suosittelen kummankin kirjan lukemista.

Sen sijaan en tiedä, suosittelisinko Arne Nevanlinnan Hjalmarin lukemista, vaikka sekin pyrkii olemaan humoristinen kertomus toistaitoisen nuoren miehen elämästä. Kummallista, kun Marie oli niin ihana. Tuli vähän fiilinki pakonomaisesta hauskuuden hakemisesta. Vai olisiko minun oma huumorintajuni pettänyt? Sekin on mahdollista. Ihmettelen kyllä itseäni, että miten minä aina ajaudun lukemaan noista kauheuksista. Theodor Kallifatideksen Det gånga är inte en dröm –kirjaa jonkin matkaa luettuani törmäsin partisaaneihin, maastakarkoituksiin, kidutuksiin ja murhiin. Voi ei! ajattelin. En jaksa tätä murhetta. Tuota samaa katsellaan uutisista toisiin Pohjois-Afrikassa. Arvelen kuitenkin tarttuneeni Kallifatidekseen nuoruuden muistojen perusteella. Hänhän oli 1980-luvulla eräänlainen julkkis aloittaessaan kirjoittamisen kreikkalaisena Ruotsissa ruotsiksi. Kallifatideksen mielestä yksi kirjallisuuden tehtävä on, että emme unohtaisi. Niinpä! Sanoo hän myös, että ”elämä eletään kahden sitaatin välissä. Vain yksityiskohdat erottavat meidät niistä, tuskin edes ne”. Ymmärrän tämän niin, että sitaateista löydämme itsemme. Joskus se on masentavaa, joskus iloista, joskus pelkästään turhauttavaa.