Kadehdin antaumuksellisesta taiteesta nauttimisesta pientä 8-vuotiasta Roosaa, jonka vein Kansallisoopperaan katsomaan balettia Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas. Musiikki on Pjotr Tsaikovskin ja koreografia Wayne Eaglingin. Minua itseäni häiritsi hivenen salista kuuluva pienten katsojien puheensorina ja baletin epäsuorat rivit, taas kerran. Katsomon häiriötekijät ovat hyväksyttävissä ja siedettäviä, onhan kyseessä lapsille suunnattu esitys. Roosa seurasi balettia herkeämättömällä kiinnostuksella ja kuiskutteli jännittävimmissä paikoissa, niin kuin heti alussa, että musiikki on ihan samaa, joka hänellä on kotona levyllä, ja että mistä erottaa hiiret ja rotat toisistaan, ja että nyt Klaara onkin muuttunut aikuiseksi tanssijaksi. Tauolla hän sitten harmitteli, että tuli kerran sanoneeksi ihan ääneen oho, kuten muuten moni muukin salissa. Baletin lopuksi hän sitten ilmoitti, että haluaisi seuraavana nähdä Joutsenlammen, mutta mielellään lasten versiona. Vain harvoin onnistuu itse tavoittamaan tunnelman, jossa täydellisesti unohtaa ympäristönsä, parhaiten lukiessa, muutoin itsekontrolli on on-asennossa koko ajan.



 

Baletin tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Porvooseen. Yöllä unessaan lapset lähtevät fantastiselle matkalle. Klaara rakastuu komeaan Pähkinänsärkijään, joka muuttuu Prinssiksi. Taikalyhty kiidättää Klaaran ja Prinssin vieraille maille, jossa tapahtuu kaikenlaista ihmeellistä. Minusta on hienoa, että meidän veronmaksajien paljolti rahoittama Kansallisooppera tekee baletteja ja oopperoita lapsille ja aivan täysillä, ei minään halpaversioina. Olihan tämä myös aikuisten baletti, lapsiahan oli lauantai-illan esityksessä ehkä viidesosa. Mutta aiemmin näkemämme Prinsessa Ruusunen oli selkeä lapsibaletti. Tässä oli mainio Toer van Schaykin lavastus, jossa oli paljon lapsia kiinnostavia elementtejä. Mukana oli kymmenkunta lapsitanssijaa ja mainioita eläinhahmoja, vuohipukki, hiiriä, rottia ja erityisesti rottakuningas, vilahti siellä myös kissan tassu ja taikalyhdyssä kissan silmä. Baletissa on paljon näyttäviä ja runsaita kohtauksia. Roosa näytti seuraavan silmä tarkkana myös sooloesitykset, joiden aikana supina salissa lisääntyi. Wilfried Jacobs prinssinä ja Petia Ilieva Klaarana olivat taas loistavia.

 

Itsekseni olen tässä fundeerannut sitä, miten monipuolinen lasten musiikkimaku on nykyisin, mahdollisuuksia kun on niin monen moisia. Vaikka baletissa tapahtumat vievät lapsikatsojan päähuomion, siitä tottuu myös klassiseen musiikkiin. Näyttihän Roosakin tunnistavan musiikin samaksi, jota on kuunnellut kotona levyltä. Automatkalla soittelimme täysillä Rölliä ja Fröbelin palikoita, joista Fröbelin rytmikkäät laulut tuntuivat takapenkiltä kuuluvasta laulusta päätellen olevan täysin tuttuja. Välillä soitettiin minulle kännykästä Osku-veljeltä saatuja piisejä, jotka nekin kuulemma ovat hyviä, minusta pääasiallisesti jonkinlaista räminää ja mekastusta. Yllä Roosa lukee Forssan ABC-aseman Kirjapörssistä valitsemaansa Timo Parvelan kirjaa Ella ja lopettaja, niitä kirjoja luetaan kuulemma koulussa.

 

Tanssia Kansallisoopperassa katsoin myös muutama viikko sitten, tuolloin esitettiin Veren häät, koreografina Cathy Marston ja Scheherazade, koreografina oopperamme johtaja Kenneth Greve. Veren häät on tehty Frederico Gracia Lorcan tekstin pohjalta. Sen karu lyömäsoitinpainotteinen musiikki on Dave Maricin, Scheherazadea tanssittiin perinteisemmän Nikolai Rimski-Korsakovin tahdittamana. Enpäs nyt luettele esiintyjiä. Veren häiden musiikki ja tanssi meni saumattomasti yhteen ja oli suorastaan nautinto seurata sävelten ja tanssiliikkeiden kulkua. Tarinassa on kaksi miestä, hento nynnyn vaikutelman antanut äidin poika, joka on menossa naimisiin ja komea karski naimisissa oleva mies. Taistelevat samasta naisesta, joka siinä sitten pyristelee kahden miehen loukussa. Miehet surmaavat toisensa, äiti seuraa tapahtumia tuskissaan. Minna Tervamäen äiti (yllä oikealla) on ahdistavan traaginen kaiken elämän murheen itseensä imenyt nainen, ei outo ilmiö oopperan lavan ulkopuolellakaan. Lopulta toisiaan vihaavat naiset, äiti, sulhasensa menettänyt morsian (Emanouela Merdjanova, yllä vasemmalla) ja miehensä menettänyt toinen nainen kohtaavat toisensa ja löytävät jonkinlaisen naiselämän harmonian. Tanssi oli taivaallisen kaunista karusti lavastetussa ympäristössä ja lopun kolmen naisen tanssi kuristi sydäntä, käsien liikkeissä kuvastui kunkin naisen elämän tuska.  ”Tarina kertookin vahvoista elämän ylläpitäjistä kukkopoikien päsmäröimässä maailmassa”, sanoo Jussi Tossavainen Hesarissa 31.10.2010. Oli kiinnostavaa havaita, millaisen lisäarvon (taloustermi putkahti tähän) tanssi loi pelkän tarinan lukemisen ohella. Hieno esitys. (Alla Merdjanova ja Leonardoa tanssinut Jarkko Lehmus)

 

Scheherazadesta, Persian vaimojaan surmaavasta kuninkaasta sanon vain, että se oli aivan liian runsas ja sekavakin se oli, epämääräisiä rivejä tiesi jo odottaa arvostelun perusteella, myös lavastus oli sekava. Esitys muistutti sirkusta, totesi Mika Saarelainen Hesarissa 5.11.2010, muutenkin hän runttasi niin koreografian kuin toteutuksenkin melko täydellisesti. Hienosti päähenkilöt kyllä tanssivat, ei siinä mitään. Greve on omien sanojensa mukaan yrittänyt uudistaa balettia, sitähän teki Joutsenlammessakin, tässä hän on yrittänyt uudistaa klassista liikekieltä, ”ettei se olisi liian akateemista”. Lisätäkseni vielä kritiikkiä totean, että Rondon Harri Kuusisaari kirjoittaa (12/2010): ”Luoja varjelkoon balettiryhmää johtajalta, joka luulee olevansa koreografi, mutta ei ammatin vaativimmassa mielessä kunnolla ole. Ettei vain Suomen Kansallisbaletti olisi tipahtanut tähän ansaan.” Alla Wilfried Jacobs kuningas Shahnyarina, sama mies, jota kehuin Pähkinänsärkijän prinssinä.

 

Pari viikkoa sitten koin Kansallisoopperassa yhden elämäni vaikuttavimmista oopperaesityksistä, Erich Wolfgang Korngoldin oopperan Die tote Stadt, päähenkilöinään sopraano Camilla Nylund Mariettana (alla) ja Paulina tenori Klaus Florian Voght.  Oopperan oli ohjannut Kasper Holten, musiikkia johti Mikko Frank ja lavastuksen oli suunnitellut Es Devlin. Oopperassa oli kaikki, mitä loistavassa oopperassa pitää olla, monipuolinen musiikki, upeat esiintyjät ja hieno lavastus. Musiikki polveili kauniiden ja melodisten aarioiden ja pauhaavan melskeen välillä. Camilla Nylundin kuulaaseen ääneen suorastaan sulautui, kaunis hän oli katsoakin. Voghtin tenori oli mielestäni hieman kova, mutta komeasti hän lauloi. Veijo Murtomäki ylisti esitystä Hesarissa 28.11.2010 suorastaan ”kansainvälisen tason luksusesitykseksi; se on upeaa katseltavaa, kuunneltavaa ja mietiskeltävää. Kaiken komeuden kruunaa solistikaarti, jollaista ei ole juuri koettu oopperassamme, lavalla on unelmatiimi vailla heikkoa lenkkiä.” Täytyy ostaa taltiointi, kun se tulee, kamerat olivat näkemässäni esityksessä. Lyhyesti: päähenkilö on luonut kodistaan kuolleen vaimonsa mausoleumin, hän rakastuu hetkeksi kiertelevään tanssijaan ja pääsee lopulta henkisesti irti kuolleesta vaimostaan. Pitkälti tapahtumat sijoittuvat Paulin uneen. Tarina oli koskettava, eikä siinä tavanomaiseen oopperaan verrattuna ollut mitään epäaitoa, unen maailmaahan voi sisältää outojakin tapahtumia.

 

Lavastusta on lehdissä kehuttu ja se oli pitkästä aikaa todella kaunis. Minun tuli mieleeni Orhan Pamukin kirja Viattomuuden museo, johon päähenkilö kerää muistoja rakastetustaan. Kuten alla olevassa huonossa kuvassa näkyy, oopperan näyttömänä oli huone seinät ja lattia täynnä pieniä taloja, joissa oli päähenkilöä kuolleesta vaimosta muistuttavia esineitä. Välillä tila oli hämärä ja osa pienistä taloista oli valaistu, tällöin näyttämö oli satumaisen kaunis. Taustalta näkyvä Bryggen kaupunki muodosti vaihtelevine valoineen mainion kolmiulotteisen vaikutelman. Lavastuksen ratkaisut, muuttuva takaseinä, liikkuvat sivuseinät ja keskellä olevasta sängystä ja lattiasta aukeavat luukut mahdollistivat vain unessa toteutuvat ihmeelliset tapahtumat. Erityisesti värimaailma oli minun mieleeni, harmaata ja tummaa, jota pienet lamput valaisivat. Brygge oli taustalla välillä päivä- välillä iltavalaistuksessa pimeästä loistavine ikkunoineen. Ihmettelin, miten jonkun mielikuvitus voi ylipäätään luoda tuollaisen tilan.