Tässä niitä olisi. Vähän minä kyllä nyt lesottelen, mutta otsikko on osa Liisa Lounilan Galleria Kalhama&Piipon näyttelyn nimeä. Tuntui jotenkin rimmaavan tämänhetkisen mielentilan kanssa. Tässä on jäänyt useampi museo- ja galleriakäynti bloggaamatta, kelataanpa nyt muutaman. Otan yleensä kuvia teoksista aina, kun se on luvallista ja teen niistä Ifolorin ohjelman avulla ikiomia taidekuvakirjoja. Kuudes semmoinen tuli juuri postista. Sitten kun rollaattori tökkii sohjossa, voin ihmetellä ja nautiskella.

Hannelen kanssa suorastaan pörhistelimme höyheniämme luettuamme Hesarista arvostelut Kalhama&Piipon ja Galleria Forsblomin uusista näyttelyistä. Me olimme ne jo nähneet! Kumpikin galleria sijaitsee nyt Ruttopuiston reunamilla, jonka eräällä reunalla sijaitsee myös galleria brona. En malta tässäkin olla ihmettelemättä puistoon haudattujen ruttoon kuolleiden muistomerkkiin kirjattua tekstiä. Tautiin kuoli kolmasosa kaupunkilaisia tai jotain niillä main. Silti saamme lukea, että turvanamme on ikiaikainen Jumala. En ymmärrä. Kumpikin uusi galleriatila on todella kaunis, vitivalkoisen puhdas, Forsblom vielä korkea. Avautuihan Kalhama&Piipon edellisestä tilasta Mannerheimintiellä hieno hesalainen kattomaisema, mutta tämä nykyinen sijaitsee vanhassa talossa ja rakennustelineiden poistuttua puistoon aukeavat hienot näkymät. Forsblomin uusi tila on vanhassa Suomiyhtiön talossa. Isointa tilaa saa ilmeisesti sopivasti muutetuksi kunkin näyttelyn vaatimalla tavalla. Lattia on aivan ihana, harmaata puuta. Sihteereiden, oppaiden tai mitä lie ovatkaan –naisten pöytiä löytyi useammasta huoneesta. Vinkkejä katsomiseen tai vain ystävällistä ja asiantuntevaa keskusteluseuraa sai siis helposti. Kummassakaan galleriassa ei tuputeta, vaikka myyntinäyttelyjä ovatkin, ei myöskään bronalla. Rahaton voi rauhassa tutkailla teoksia.

Kalhama&Piipossa on edelleen Liisa Lounelan näyttely Can’t get enough of last night. Mukana on hopeisia pienoisveistoksia, muutama piirros ja video. Ensimmäinen vaikutelma oli, että harmaat teokset sopivat loistavasti vaaleaan tilaan, vaikka värimaailma jäikin yksitasoiseksi. Pienoisveistokset olivat hopeoituja ja palladioituja (mitä se sitten tarkoittaakaan) esineitä, levyjä, tölkkejä, tossut ja muuta taiteilijan itsensä ylijäämäksi kutsumaa materiaalia. Oli vähän vaikea päästä ”arkisen” kokemuksen yli, mutta kieltämättä teokset olivat hienoja. ”Teokset kertovat ohimenevistä hetkistä ja hetkeen tarttumisista. Ne konkretisoivat välähdyksenomaisesti aineettoman – jonkin sellaisen, mikä on joskus jossain ollut meneillään täydessä intensiteetissään, mutta sitten kadonnut ja muuttunut pelkäksi muistikuvaksi”, sanotaan esittelyliuskassa. Voihan olla, että hopeoitu kahvimuki pilleineen antaa mielikuvitukselle enemmän tilaa kuin, jos esine olisi semmoisenaan nostettu esille. Timo Valjakka Hesarissa 16.10 toteaa kiiltävien materiaalien ja niiden yhdistämisen klubikulttuuriin vievän ajatukset Andy Warholiin, Jeff Koonsiin tai Subodh Gumptaan. Näyttelyn on kuratoinut Luigi Fassi, joka katsoo, että on mielenkiintoista pohtia sitä, mikä on totta ja mikä ei, samoin kuin erottaa fiktio faktasta. Luettuani nyt tekstiä ja katsottuani ottamiani kuvia, kuvittelen, että olen melkein tavoittanut taiteilijan oman tekstin merkityksen. ”Työni käsittelevät sosiaalisten suhteiden problematiikkaa, kaipuuta, suuria odotuksia ja niiden toisistaan saamia tragikoomisia piirteitä. Olen kiinnostunut elämää suuremmista tunteista, kapinallisuudesta, tyhjyydestä ja subliimeista kokemuksista ja niiden tavoittamattomuuden aikaansaamasta levottomuudesta.” Katsojan mahdollisesti ihmetellessä nykytaiteen luonnetta, muutama piirros palauttaa kysymykset tekijän taidoista maan pinnalle. Piirrokset ovat nimittäin tavattoman taitavia. Lisää kuvia täällä.

Sitten Galleria Forsblomille, jossa oli esillä André Buzerin ja Leena Luostarisen öljyväritöitä ja Veikko Hirvimäen veistoksia. Buzerin edessä oli kyllä antauduttava. Otso Kantokorvesta on haettava selkätukea, hän ihmettelee maalausten kalleutta ja pitää näyttelykokonaisuutta onnahtelevana. Osa teoksista oli valtaisia, kaikki värikylläisiä, mukana pari humoristisen oloista hahmomaalausta. Maalia oli todella räiskitty olan takaa, kuten alla oleva yksityiskohta osoittaa. Jotenkin meitä miellyttivät tasaisen runsaasti eri värejä sisältävät maalaukset, josta alla ensimmäisenä oleva esimerkki, hinta 40 000€. Osassa oli keskellä kummallinen yhden värin läiskä, ne olivat erityisen outoja. Alla oleva omalaatuinen oliokin maksaa 29 000 €. Vaikeasti sulatettava taiteilija.

Siirryimme sitten Heikki Hirvimäen pariin, siinäpä sitä oli jälleen ihmeteltävää. Mies on siirtynyt rustailemaan, sorry vähättelevä ilmaisu, pienenpieniä olioita ja ötököitä. Ne oli aseteltu suuriin neliömäisen asetelman muodostaviin ryhmiin. Olen tutustunut niihin aiemminkin, esimerkiksi Galleria Sculptorissa. Sanonpa suoraan, että en pidä niistä, Hannele oli armeliaampi arvioissaan. Sen sijaan pidin kovasti suurista susista ja muista hahmoista, seinästä esiin puskeva hirvi oli ehkä vähän liikaa. Otso Kantokorpi vierastaa värien käyttöä pienissä teoksissa ja toteaa, että pienet rituaalinomaiset veistokset pelkkänä puuna ja patinanakin olla aika hyviä. Isot työt on tehty pienistä puunpalasista yhdistämällä. Leena Luostarisen maalaukset poikkesivat hänen aiemmista töistään. Nämä eivät sykähdyttäneet, tavallisesti olen pitänyt hänestä. En edes ottanut kuvia.

Joskus syyskuussa tutkailimme Annen kanssa Bulevardin taidegallerioita ja kävimme mm. galleria brondassa. Siellä oli esillä kuvanveistäjä Antti Ylösen näyttely Kosketus. Ehkäpä nimi tuli siitä, että teoksia sai koskettaa, poikkeuksellista kyllä. Ja kyllähän teosten pehmeältä vaikuttavat pinnat vetivät kättä puoleensa. Teosten materiaali oli pigmentillä sävytettyä puu ja antiikkivahaus. Aivan ihania pintoja niissä oli, kuten kuvista näkyy. Lisää taitelijasta brondan sivuilla.

Jatketaan gallerioiden sarjassa. Aivan äskettäin kävin galleria anhavassa ihmettelemässä Mari Sunnan teoksia. Timo Valjakka Hesarissa 19.10. toteaa, että taiteilijan kuvat ovat eriasteisesti esittäviä ja joskus aivan abstraktion rajoille riisuttuja tai venytettyjä. ”Houkutus Sunnan maalausten nimeämiseen surrealistiksi on suuri, mutta niiden ääressä kannattaa myös vanhan Helene Schjerfbeckin armottomat omakuvat sekä flaamilaisen taiteen groteskit esitykset Pyhän Antoniuksen kiusauksista. Vahvoja tunteita on kuvattu kauan.” Valjakka kokee kuvat ennen kaikkea tunteiden kuviksi.  Otso Kantokorpi toteaa blogissaan, että taiteilija rimpuilee erilaisten ilmaisumuotojen verkossa. En minä kyllä yhtään tykännyt, vaikka en tietenkään olisi osannut arvioida hänen töitään Kantokorven tavoin. Kummalliset, erityyliset naisenkuvat eivät vain kerta kaikkiaan sykähdyttäneet. Löysin netistä tekstin, jossa Emmassa olleen näyttelyn kuraattori Sally O’Reilly sanoo, että on äärimmäisen tärkeätä, ettei tuhoa tai konkretisoi kuvien oudosti harhautuneita merkityksiä ja omaelämäkerrallista tulkinnallisuutta. Niinpä. ”Sunnan maalausten maailma sisältää selittämätöntä poetiikkaa, jota voidaan tunnistaa esimerkiksi Edgar Allan Poen novelleissa ja runoissa, vuosisadanvaihteen dekadenssisuuntauksissa ja Edvard Munchin Huudossa”, sanoo espoolainen taiteilija Petr Rehor tekstissään.  Sunnan teosten katsominen pakottaa hakemaan lisätietoa, vaikka eipä se minua tässä paljon auttanut. Painetaan nimi mieleen ja yritetään opetella tulkitsemaan.

Viimeisimmäksi kirjoittelen Helsingin kaupunginmuseon Akseli Gallen-Kallelan näyttelystä. Kävin ensimmäisen kerran Paulan ja Britan kanssa, jolloin katsastettiin myös Tretyakov Galleryn näyttely Värin voima. Se ei erityisemmin sykähdyttänyt, joten jääköön. Ranskalaisen Philippe Thiébautin kuratoiman Akseli Gallen-Kallela – Eurooppalainen mestari –näyttelyn tunnelmia oli pakko käydä nautiskelemassa vielä toistamiseen. Erityisen innostunut olin seinien vaihtelevien värien ja maalausten värien muodostamista näkymistä. Vaalean vihreä ja valkoinen seinä vuorottelivat, vihreän seinän vaaleat maalaukset ja valkoisen seinän vihertäväsävyiset samoin, aivan ihanaa värileikkiä. Väliin oli aseteltu erityisiä vitriineitä, esimerkiksi harmaasävyinen laatikko, jonka sisällä keväisiä honkia ja koivuja lumisessa maisemassa, Kevät Kalelassa. Vaikka monessa taidenäyttelyssä seinien väri on olennainen osa ripustusta, tämä näyttely on siinä aivan omaa luokkaansa. Kyllähän afrikkalainen maisema ja suomalainen karhunputki ovat hyvin saman sävyisiä, samoin virtahevot ja Väinämöisen venematka, aivan samat sävyt. Olisiko niin, että suomalainen kuraattori ei pääse mihinkään siitä, että Kalevala-kuvat on asetettava vierekkäin, samoin Afrikka-maalaukset, omista suomalaisista päähänpinttymistä lienee vaikea irrottautua. Sitten tulee ranskalainen, joka verrattomalla värintajullaan etsii rinnakkain uudella tavalla soveltuvia maalauksia.

Mukana oli aiemmin näkemättömiäni maalauksia, vaikka en ole niin varma muististani, mitä olen nähnyt, mitä taas en. Kuvitellahan aina saa. Juseliuksen mausoleumin maalaukset olen kyllä nähnyt ennenkin. Nyt ryhdyin miettimään, että miksiköhän nuoren 11-vuotiaan tytön muistolle on maalattu niin murheellisia kuvia. ”Kansamme hiljainen kulku elämän horjuvaa polkua Tuonelan syliin.” Onhan mukana tosin vuodenaika-maalaukset, jotka ovat iloisempisävyisiä. Gallen-Kallela on todella taitava veden väreilyn ja jään maalari, lumisissa puissa lähenee Halosta. En muista ennen nähneeni hiihtäjiä, joiden kasvot loistavat sinistä hankea vasten. Maalaus on muuten asetettu erilliseen laatikkoon, jolloin värien hohto nousee harmaata taustaa vasten loistavasti esiin. Vieressä on sitten tumma maalaus Telttoja kuutamossa, taustan vuorista päätellen Afrikassa maalattu. Mainio vertailukohta hiihtäjille. Marjatta triptyykkiä en ole ennen nähnyt. Kun olin ryhtynyt värejä tutkailemaan, osui Väinämöisen lähdössä silmiin maalauksesta esiin pistävä pieni kultainen/keltainen kannel pienen pojan sylissä.  Kiinnitin huomiota siihen, että Adorante kuvan alastoman lapsen asento on ihan sama kuin toisessa huoneessa olleen Kullervon kirous Kullervon asento. Varma havainto aiemmin näkemättömistä oli maalaus Rakastavaiset, jossa kaksi henkilön makaa vastatusten, mies on jotenkin käsittämättömällä tavalla saanut selkään iskemänsä miekan tulemaan ulos edessään olevan naisen selästä.  Ihmettä kerrakseen. Jos vielä kerran kävisi, näkisi taas varmaan jotain uutta.