Niin avara ja pohjaton. Se kätkee kauniit unelmat ja vihan lemmen maailmat. Riemujen rikkaus ja surujen summa, onneton rakkaus ja tuskakin tumma. Niin pieni … Tauno Palo on laulanut tämän Dallapé -orkesterin 50-vuotijuhlalevylle vuonna 1975. Muistakin lauluista Tauno Palo tunnetaan, kuten Ruusu on punainen, Soittoniekka sekä reteämmistä Rosvo-Roopesta ja Kulkurin valssista. Kävimme Marjukan kanssa kuuntelemassa Kulkurin laulut – Tauno Palo 100 vuotta Kansallisteatterissa. Enemmän minä kyllä ensimmäiseen puoliaikaan mennessä kuuntelin omaa itseäni – sellaisena kuin olin silloin joskus. Nuorena, jolloin Kankkosen Veikko, tämä mäkihyppääjä, naapurissa vieraillessaan lauleskeli pienestä ihmissydämestään. On syömmein lemmen sairas –laulu kuului taas lavatansseihin. Ja muistan äitini näyttäneen minulle, miten pistoa tanssitaan. Vähän vanhempana Hesaan tultuani sitten hoilasin Roopea ja Kulkuria pikkutunneilla milloin millaisessakin porukassa.

Ensimmäinen puoliaika oli minulle hyvin emotionaalinen kokemus ja niin tuntui olleen Marjukallekin. Väliajan jälkeen sitten seurasi minulle oudompia kappaleita, kuten Kengännauhat, Koiranpennun kupletti ja Sakilaistytön valitus. Enimmäkseen olen Palon kuunnellut radiosta. Televisiostahan tuli kesäkuussa ohjelma Palosta ja siitä intoontuneena kirjoitin pläjäyksen 24.6. Tauno Palo on minulle maaseudulla kasvaneelle ennen kaikkea filmitähti, en koskaan onnistunut näkemään häntä teatterin lavalla. Hänhän siirtyi kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1973. Palon näyttelijähistoriasta voi lukea lisää täältä.

Odotukseni teatteriin mentäessä eivät olleet kovin korkealla, vaikka arvostelut olivatkin olleet hyviä. Esitys kuitenkin ylitti odotukseni, pientä väliajan jälkeistä takapakkia lukuun ottamatta. Paloa lauluin muisteli iso joukko näyttelijöitä, mm. Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Soila Komsi, Juhani Laitala, Petri Liski, Juha Muje, Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Heitä säesti Tuomas Kesälän johdolla nuorista soittajista koottu orkesteri. Orkesteri soitti erittäin hyvin, saksofoni- ja klarinettisoolot olivat hienoja. Täytyy sanoa, että minun kokemukseni mukaan näyttelijöiden laulutaito oli erittäin hyvä. Heidän monipuolisuuttaan ei voi kuin ihailla. Ja tulkinta on usein aivan eri maata kuin useimmilla ns. iskelmälaulajilla. Seppo Pääkkönen lauloi Ruusu on punaisen lähes kuin Tauno Palo, ihan samaan pehmeyteen hän ei sentään yltänyt. Jukka-Pekka Palon Yökohokit keskellä viljaa oli koskettava ja isäähän sieltä kasvonpiirteistä (yllä) etsiskeli. Soila Komin Sakilaistytön valitus oli tavattoman koskettava, samoin Anna Paavilaisen Näenhän valoisan taivaan. En ole pitänyt Juhani Laitalaakaan minään laulajana, mutta niin vain hänkin tulkitsi Laulavan sydämen tosi hienosti. "Ken on nähnyt kevään, silloin kun se herää…" On syömmein lemmen sairas oli riipaiseva Katariina Kaitueen, Anna Paavilaisen ja Marja Salon esittämänä. Ja koko porukalla yhdessä esitetyt laulut olivat kaikkineen hyviä. Älä sure neitoni, älä neito pieni lopetti konsertin hienosti. "Ja maailma on suuri." Tauno Palon seinälle heijastettu kuva oli tehokas laulun taustalla.

Tauno Palon kauniita silmiä voi käydä katsomassa ja lauluja kuuntelemassa täällä .

Laulava sydän –video on ihana palautus menneeseen. Em. viedolla Palo laulaa Ansa Ikosen kanssa "näenhän valoisan taivaan, näenhän kauniin maan, valost´ on vapahduss vaivaan, valolta lohdun saan". Sitähän tässä pimeydessä odotellaan.